Joulua odotellessa.

Tänään on ollut aika pitkä päivä. Aamulla kävin kiukkuamassa kaupassa itselleni ja kaiken rajallisuudelle. Asioiden löytäminen oli taas niin hidasta ja henkilökuntakin aika epätietoista, joten annoin periksi ainesten metsästyksessä. Kenties joku teistä tahtoisi lähteä taksireissulle kauppaan jonain arkipäivänä syyskuussa, vaikka Jumboon tai Kannelmäen Prismaan?

Hyviäkin asioita oli vaikka kuinka. Pesin kaikki kertyneet pyykit. Aamulla postiluukku ei kolahtanut vaan rutisi ja syykin selvisi - Dreamer Kaye oli lähettänyt yllätyspaketin, mainion keltaisen t-paidan. Nauraa räkätin mukana tulleelle kirjeelle: "toivottavasti koko on hyvä, ajattelin niin että S-kokoiset miehet on ainakin 20kg meitä isompia". Nou hätä, kyllä se päälle menee! Ja sitä paitsi, olen ilmoittautunut joogakurssille, joten kai se nyt itsessään jo hoikistaa mua huomattavasti?

Sain kävellä kauppaan sateenvarjon alla, kahlata Haiden kanssa lätäköissä ja loiskuttaa ja kaupasta palatessa nauttia kauniista auringosta ja raikkaasta ilmasta.

Olen haaveillut. Toinen haaveistani riippuu ihmisistä ympärilläni ja sen aion toteuttaa tavalla tai toisella vielä tänä syksynä. Toinen haaveistani on isompi, riippuu Kelasta. Kirjoitin asiasta keskusliiton koulutussihteerille, joka otti asian selvitettäväkseen. Tuntuu hullulta, että unelmointiin tarvitsee Kelalta luvan. Tai no, unelmointiin ei ehkä, mutta toteuttamiseen. On va voir.

Ostin viime viikolla N:lle mahtavan synttärilahjan, joka on sittemmin kadonnut kuin pieru saharaan. Hitsin vimpulat!

Huomenna lähden H:n, V:n ja mummin luo kesätyöpaikkakunnalle ja aion nauttia. Torstaina onkin apuvälinekoulutuksen aika, tänään soittelin laitteiden perään ja kahta lukuunottamatta kaikki on olemassa jo. Pian koittaa siis joulu ja kotiini kannetaan 10 000 euron edestä elektroniikkaa. Mahtavaa!

Tein hyvää ruokaa ja toivottavasti saan pian lisää hyviä reseptejä T:ltä Belgiasta, miekkosella oli mielikuvitusta paitsi kuvataiteiden, myös ruuan suhteen. Tänään lounastun tuorepastaa, jonka siivelle kuullotin tomaattia ja lykkäsin sekaan oliiviöljyä, tuoretta basia ja rucolaakin.

EDIT. Unohdin sen asioista parhaimman! Mun kotiratikkaan tulee muutaman kuukauden kuulutuskokeilu! Voin kulkea iltaisinkin itsekseni!

Kotiinpaluu.

Matka on nyt matkattu, huomenna pesen pyykkiä kämppiksen uudella Ruusalla ja ylihuomenna lähden yhdeksi yöksi mummolareissuun ja kesätyökavereita katsomaan. Viikonloppuna odottaa leiri yli 90 teinin seurassa, jotenkin ajatus ei tällä hetkellä ole kovin kiehtova.

Ikävöin kovasti.

Opin reissussa vaikka mitä.

VAMMAISTOLPPA. EU:n keksintö, joka sinällään on hyvä. Hannoverissa ratikkapysäkeilläkin oli tolppa, josta sai nappia painamalla langanpäähän avuliaan, saksaa puhuvan tädin, jonka avuliaisuus ei kyllä selvinnyt, kun jäädyin nappia painettuani (kuvittelin automaattinauhoitusta tyyliin "Tämä on XX pysäkki ja ohi kulkee ratikat numero Z ja Y") ja täti löi luurin korvaan. Lentokentilläkin näitä on, siellä nappia painamalla tulee henkilö avustamaan. Ainoa ongelma on, että esim. Helsinki-Vantaan kentällä tolpan sijaintia ei tiennyt meistä kukaan...

10 % SÄÄNTÖ. Tiesittekö, että jos lennolle tulevista yli 10% on vammaisia, saa lentäjä päättää tahtooko lentää vai ei. Esimerkiksi paralympialaisjoukkueille tämä saattaisi olla ongelma. Tämän vuoksi vammaisen henkilön tulee lentoa varatessaan, kuitenkin vimeistään kaksi vuorokautta ennen lentoa kertoa olevansa vammainen, jolloin lentoyhtiö voi halutessaan kieltäytyä. Seurueemme erään jäsenen pyörätuolia käyttävälle tuttavalle oli kerran sanottu suoraan, ettei paikkaa ehkä voida tarjota, koska se on tulipaloriski. Henkilö oli sitten miettinyt, olisiko syytä muutenkin varoa, jos on kerran tietämättään niin herkästi syttyvä...

Aivotoimintani on vähäistä, vähäkin energia menee suunnitelmien pyörittelyyn. Ehkä piakkoin on jo tarjolla jotain vähän järkevämpää postattavaa.

Lentäjäämme lainaten: "thank you for your attention bye".

Viimeisen illan veetutus.

Olen väsynyt. Ihmisiä kiristää. Kielet eivät suju.

Päivä oli vallan mainio, nautin ohjelmasta näkkärien festareilla, nautin ajasta ja rentoilusta uuden ystävän kanssa. Elän syksyn suunnitelmilla ja suunnitelmista jo nyt.

Nyt väsyttää, pakkaaminen rassaa ja vodkan pakkojuottaminen kyrsii.

Appiness, Unger and Anger.

Näin tänään tähden! Ihan oikean tähden, taivaalla olevan! Mieletöntä!

Täällä on vähän huono henki, koska käytännön asiat eivät ole kondiksessa, leirin valmistelut on tehty huonosti, aikatauluista ja ohjelmista ei pidetä kiinni ja yleisesti homma tökkii. Tänään kävi niin, että ulkona syötävän lounaan tilaus oli unohdettu vahvistaa (lopputulos: kokki ei ole töissä, ei lounasta) ja päivällinen tilata (lopputulos: päivällinen klo 21, kasvissyöjille perunasalaattia ja kurkkuviipaleita). Aamupäivällä en osallistunut ohjelmaan, kun ohjelma oli urheilua ja iltapäivällä työpaja, johon ajattelin osallistua, didn't exist, sitä ei vain kertakaikkiaan joko ollut tai löytynyt mistään. Weird!

Aamulla menimme ryhmämme avustajan kanssa hummaamaan lähikeskustaan. Sain apteekista Weledan kasvorasvan (7,60e) ja he tilasivat minulle Weledan kasvoveden (iso pullo, 200ml, 12,50e), jonka sain noutaa myöhemmin. MediaMarkt myi minulle Kossin nappikuulokkeet hintaan 25e. Ruokakaupasta ostin lähinnä tummaa suklaata tuliaisiksi sekä itselleni, että mahdollisesti muillekin.

Iltapäivällä kiristelin hampaitani, kunnes päätin olla stressaamatta ja nautiskella hyvästä säästä ja vapaa-ajasta. Nörttäilin hetken ja sitten paikallisista järjestäjistä yksi tarjosi mahdollisuutta lähteä asioille hänen mukanaan. Kävimme uudelleen MMssä, ostin vuosia himoitsemani laadukkaat luurikuulokkeet ja hain kasvoveden apteekista. Täällä on koneita, joilla voi laittaa käteistä takaisin pankkitilille!

Illaksi lähdimme katsomaan musikaalia, naapurissa on Saksan ensimmäiset näkövammaisten kulttuurifestarit. Ymmärsin näytelmästä kaiken olennaisen, dialogista suurimman osan ja musiikki oli oikeasti suureksi osaksi todella hienoa ja kovatasoista. Hauskaa oli, että valtavassa yleisössä oli valtaisa määrä "chiens labradeurs", opaskoiria ja vain kerran yksi haukahti. Saisinpa minäkin joskus oppaan! Sitten menimme syömään sen surullisenkuuluisan illallisen, joka kaiken lisäksi tarjoiltiin siten, että kasvissyöjien tuli istua yhdessä pöydässä eikä siihen pöytään saanut istua muita kuin kasvissyöjiä... Hohhoijaa. Minulle järjestely sopi ihan hyvin, jutustelin sitten taas syntyjä syviä belgialaisen kanssa, ehdimme käsitellä kaikkea seksuaalisuudesta rakkauteen, mahdollisuuksiin ja valintoihin, parisuhteisiin, kaukosuhteisiin, arvostukseen, pelkoihin ja kasvisruokaan liittyvää. Kotimatkan kävelimme, belgialainen puhui minulle välillä ranskaa ja ymmärsin aika paljon. Olen iloinen, että uskallan yrittää vieraillakin kielillä.

Miekkonen on seurustellut kolme viikkoa. Tuntuu hullulta, onko kenties kohtalon ivaa, että olen "myöhästynyt" apajilta tämän verran?

Toisaalta en välitä. Tai välitän, mutten surkuttele. Tässä suhteessa on potentiaalia hyvään, syvään ystävyyteen ja ymmärrykseen. Sellaiseen, jota voi ylläpitää hiljalleen ja vähän, mutta jota voi aina tavatessa jatkaa siitä, mihin viimeksi on jääty. Tuntuu hyvältä, että joku melko muodollisesta kulttuurista tuleva kertoo asioita perheestään, tunteistaan, rakkaudestaan, haaveistaan, seksuaalisuudestaan... Luottamus ja luontevuus, ehkä tämän leirin suurinta antia?

Minulla on paljon suunnitelmia. Ehkä kerron niistä lisää. Olen innoissani.

Tulisipa syksy, tulisipa syksyn asiat. Onnellinen olen tästä hetkestä, siitä että uskallan ja rohkenen entistä enemmän, siitä että olen löytänyt sielunveljen ja siitä, että näin tänään tähtiä!

1968.

Tämän päivän kielikukkasen tarjoili leirin johtaja, charmantti vanhempi keski-ikäinen saksalaissetä, joka sokeana tarjoutui opastamaan toista sokeaa. Koska opastamisessa tarvitsee kehokontaktin, tuttavallisemmin kyhnytyksen tai nylkytyksen, kysyi setä kohteliaasti opastettavaltaan: "Do you want to touch me?"

Saksalainen täsmällisyys on myytti. Elämme pellossa.

EUn kustantamaksi alkoholittomaksi tapahtumaksi täällä juodaan todella paljon. Belgit kiskoivat tänääkin päivällisellä punaviiniä (kuten joka päivä tähänkin asti), iltaohjelmassa juotiin itävaltalaista viini-yrttilimsasekoitusta ja puolalaisten vodkadrinksuja, jotka toivat mieleen lähinnä teinivuodet.

Kävimme uskomattoman parituntisen keskustelun ulkona belgialaisen(i) kanssa. Miekkonen tahtoi tehdä veistoksen lihasta ja työtään varten kävi tutustumassa teurastamoon. Oli ollut niin raskas ja järkyttävä reissu, ettei kykene kuulemma lihaan enää koskaan. Puhuimme myös kohtuudesta (mitä se lienee englanniksi?), valinnoista ja niiden merkityksestä, ihmisestä sosiaalisena olentona, avoimuudesta, elämästä, perheistä, väkivallasta. Uskomaton tyyppi, uskomattomia keskusteluja. Ja mahtavin pitkään aikaan kuulemani kommentti erään 50+ -vuotiaan radiotoimittajan avustajalta: "Teidän puheenne on kuin suoraan vuodelta 68! Mahtavaa kuunnella, kiitos kun sain kuunnella teitä! Älkää vain puhuko, toimikaa ja tehkää! If you can't have who you love, love who you have."

Leiristämme on nettiradiouutisia, www.ohrfunk.de.

Tänään työpajailin savitöissä, tein hauskan tehtävänannon mukaisesti kolmiosaisen veistoksen, saatte siitä ehkä kuvan myöhemmin. Sattuuko joku tietämään, mistä askartelusavea saisi edullisesti?

Love is in the air.

En tiennyt leirille tullessani, että näkkärileirit ovat ensisijaisesti parinmuodostusta varten. Ensimmäisenä iltana keskenään pariutui kaksi belgialaista näkevää avustajaa keskenään. Seuraavana iltana tai eilen pariutuivat belgialainen ja saksalainen. Minua kutkuttaa belgialainen, muita matkalaisia niinikään tietyt tyypit. Leiriromanssit lienevät normaaleja, mutta toisaalta tuntuu, että asioita tulee vatvottua aivan turhaan, kun realismi kuitenkin iskee kotiinpaluun yhteydessä.

Tänään oli maaesittelyitä, joista poimin päivän kielikukkasen: "Belgium is bored with Germany, France and The Netherlands."

Tänään shoppasimme aamulla Sn kanssa, kun muut olivat työpajoissa. Menimme MediaMarktiin, jossa pakon edessä yllätin itseni käymällä saksankielisen teknisen keskustelun, jonka lopputuloksena ostoskorissamme oli kaksi kombi-akkulaturia, kaksi pakettia AAA-akkuparistoja, kaksi 16Gb:n muistitikkua ja yksi muistikortti. Lounaaksi oli pahaa risottoa, jonka jälkeen seikkailimme kahden belgin, yhden saksalaisen ja kolmen suomalaisen voimin kohti Herrenhausen Gärtenia muun leirin mennessä köysipuutarhaan... Jännittävää oli, että paikallinen oppaamme oli sokko. Matkalla kävimme ostamassa Tlle kameran muistikorttia, mutta kaupassa selvisi, että hän ei vain ollut osannut laittaa vanhaa korttiaan "photo making machineensa" oikein, joten halvaksi tuli sekin reissu. Puutarhalla yksi saksalainen sokko ja kolme suomalaista näkkäriä saivat vietyä näkevät belgit alueelle oppainaan ja lisäksi kaikki pääsivät sinne ilmaiseksi. O u t o a. Hiplattiin patsaita ja kukkia, uitettiin keppejä suihulähteissä, ihasteltiin arc en cieliä alias sateenkaarta, ja sain tietoa EVS-vapaaehtoisuudesta Belgiassa. Houkuttaa kovasti! Söimme mahtavat jädet, minä mango-maracuja-basilikan ja suuntasimme kreikkalaiseen ravintolaan, jossa "pähkinätön, soijaton kasvisruoka" tunti lähes mahdottomalta saavuttaa. Paluumatkalla sokea poika opasti meidät sinne sun tänne, lopulta koko poppoo oli kotipysäkillä ja kävin mukavan belgin kanssa Interrail- ja armeijakeskusteluja koko kotimatkan. Oli jopa niin pimeää, että sain hyvän syyn lyödä itseni opastettavaksi toisen kainaloon, mainiota.

On ihanaa olla taas täynnä suunnitelmia ja odotusta, päässä pyörii vaihdot ja vapaaehtoisuudet, opinnot ja työt. Ennen kaikkea kuitenkin miehet, ne tuntuvat olevan Suomen tiimin kestopuheenaihe.

Niin ja siis love is in the air siksi, että näitä pareja pukkaa kuin sieniä sateella. Itselläni ei ole vipinää kaikista toiveistani huolimatta.

Kaunista ja herkkää.

Olen tänään oppinut, että sokot saattavat hyväksikäyttää ankarasti mahdollisuuttaan opastukseen. Itse olen tänään tarkastanut kivan pojan hauikset, H. tarkasti vatsanseudun ja muutenkin on hiplattu. "Alles ist an zu fassen" tai jotain sellaista vilahtaa puheessa usein, kaikki on siis kosketeltavissa. Mmmm. Olisiko sittenkin pitänyt ajaa säärikarvat ennen leiriä?

Kun viisi naista lähtee leirille ja usealla on vilkas mielikuvitus ja Sn mielikuvat usein kaksimielisiä, on yhteinen jutunjuuri usein hieman värittynyt. Olemme kaikki poimineet itsellemme lempparimiehet, joita sitten vertaillaan, kytätään, kuvaillaan tarkasti etenkin sokoille jne..

Eilinen kaunista ja herkkää -fiilis liittyi faktaan, että olen taas ihastua hurauttanut, kolmatta kertaa tänä kesänä. Tarjolla on keskieurooppalainen kahden maan kansalainen (ei mitään riparivertauskuvia, vaan ihan oikeasti jamppa on kaksoiskansalainen), joka on valtavan kohtelias, hauska, humorisinen, kurttu, seksikäs, mukava, sivistynyt ja opiskelee kuvanveistoa. Leirimme uusin leikki on pusumurha, jossa jokainen leiriläinen sai henkilön murhattavakseen ja murhaustapa on pussaaminen kahden kesken. Leirin lopussa selvinneet sitten palkitaan. Nyt voitte sitten äkkiä arvata, kenet onnetar pussattavakseni arpoikaan... (kyllä, tämäkin ihana mies on tietenkin varattu.)

Tänään esiteltiin iltaohjelmassa eri maita. Saksa esitti mahtavan stereitypianäytelmän Suomesta, huipennuksena oli tuore reikäleipä ja Finlandia-vodka sekä suomenkieliset fraasit ja stagelle rakennettu sauna, jossa oli jopa ylälauteet. Naurettiin ihan kippurassa, erityinen huomio oli, että vaihtarina Turussa olleelle pojalle oli tullut yllärinä, että juhliin kutsuttaessa juomat on tuotava mukanan! En ollut koskaan osannut ajatella koko asiaa...

Kielten kukinta jatkuu. Nyt tämä huuruaivoinen nainen lähtee etsimään sitä keskieurooppalaisten tyyppien bileluolaa, joka eilen sijaitsi terassilla ja josta sai Passoaa. Tänään päivällisellä saman maan väki tarjoili punaviiniä...

Herkkää ja kaunista.

Tänään aamulla kiertelimme keskustassa paikallisen näkkärikoulun open johdattamana. Miekkonen oli mahtavasti sokko-orientoitunut (varmaankin juuri ammattinsa ansiosta), kertoi ja kuvaili ummet ja lammet ja antoi meidän hiplata yhtä sun toista. Hauskat kielikukkaset jatkuvat edelleen: "I welcome you hardly!" Siis oikeastiko "tuskin toivotat tervetulleeksi" vai menikö mieluummin sanat sekaisin Herzlich Wilkommenin kanssa?

Iltapäivällä kävimme Hannoverin maailmannäyttelymuseossa, jossa puuduttava setä selitti kaksi tuntia asioita saksaksi ja toinen setä käänsi kaiken. Me näkevät ja sokot istuimme museon aulassa ja sitten kävimme katsomassa Suomen pavinljongin koivuja. Hohhoijaa.

Kosmetiikkaa osteltu, halpaa on. Suklaa myös.

En ehkä jaksakaan mennä tähän kaunista ja herkkää aiheeseen, ehkä joskus toiste.

Huomenna ohjelmassa apuvälinekauppa, enkuksi aids-shop. Juujuu - "how do you get aids in your country?". Tällaista täältä.

Hannover, Hannover!

Terveisiä Saksasta, olen näkövammaisten leirillä, meitä on täällä monesta maasta.

Matka oli epäekologinen ja epämukava, lensimme Riian kautta potkurikoneilla ja viimeinen laskeutuminen täytti kaikki vuoristoratatarpeeni vuosiksi, turbulenssi oli aika järkky.

En tiennyt Saksan sijaitsevan subtropiikissa.

Leiri on enkunkielinen, mutta monelle yhteinen kieli olisi saksa. Englanti ei etukäteen sujunut viestinnässä lainkaan, matkaan mahtui noin miljoona väärinkäsitystä. Sama linja jatkuu:

"Would someone else want to drive the car to the hostel, there are still free places?" Hmm, no kyytiin halukkaita sokkoja ehkä löytyisi, ajamaan tuskin...

"Tomorrow we'll take the tram first, then change and take another, roundabout 20 minutes." Aijaa, mennään siis ratikalla, vaihdetaan ja ajetaan toisella ratikalla liikenneympyrässä 20 minuuttia?

Nyt väsyttää. Ymmärrän saksaksi valtaosan asioista, mutta puhetta tuotan lähinnä kohteliaisuuksien tasolle. Viikon haasteena on oppia taas puhumaankin.

Rissarossi.

Huomenta vaan.

Voisin kertoa teille ummet ja lammet ortodoksihautajaisista, Kirkkopäivistä sekä Elävästä Kirjastosta. Sen sijaan haukottelen, ryhdyn pukemaan ja sullomaan viimeisiä matkatavaroita laukkuun, seitsemältä tilaan taksin ja hurautan lentokentälle, viikon Creative Hannover -nuorisovaihto näkövammaisporukalla odottaa. Esittelen teille nyt kuitenkin jotain Kirkkopäivultä mukaan tarttunutta.


Rissarossi on Seccon vanhoista vetoketjuista tehty rintekoru, jota Kirkon Ulkomaanapu myi ständillään hintaan 22 euroa. Aiemmin kohtaamani yksilöt eivät ole sykähdyttäneet, mutta tämä tumman sininen ja metallinvärinen yksilö oli pakko saada. Koekäytetty ja hyväksi havaittu eilen hautajaisissa.

Realismin uuvuttama.

Tänään olen ollut iloinen, yllättynyt, ylpeä, onnellinen, surullinen, pettynyt, vihainen, kiukkuinen, pelokas, odottava, energinen ja vaikka mitä muuta.

Aamulla reippailin läpi ruuhkasta selviytyneen Töölön. Lähdin liian myöhään, vilkuilin matkalla tulevan joogakouluni ulko-ovea (ei löytynyt) ja ehdin paremmin kuin ajoissa metroon ja jo toisena päivänä peräkkäin Itäkeskukseen Iirikseen, näkövammaisten toiminta- ja palvelukeskukseen. Tapasin joukon nuoria naisia, joiden seurassa sunnuntaina suuntaan Saksaan viikon nuorisovaihtoon. Meillä oli hulvattoman hauskaa, juuri niin hauskaa kuin kahdella teologilla ja kolmella sosionomilla voi olla - lisättäköön, että avustajaksi reissuun lähtee myös yksi mies, hänkin sosionomi... Suunnittelimme moniaistista maaesittelyä Saksasta: nahkahousut, Berliinin muuri, maaseutu-rap ja suklaa kuuluvat valikoimaan. Kävimme lounaalla kiinalaisessa - ensimmäistä kertaa elämässäni opastin kerralla kolmea sokkoa! Opastaminen on jännää, kun pitää kuvitella itsensä normaalia leveämmäksi, harvoin kuitenkaan neljän ihmisen levyiseksi... Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olin ikäisteni näkövammaisten nuorten keskuudessa toisena näkövammaisena ja nautin vertaistuesta täysin rinnoin. Mitä kaikkea opinkaan, mitä kaikkia oikeuksia minulla onkaan ja miten onnekas olenkaan ollut, kun olen saanut mm. kaikki hakemani apuvälineet.

Eilen tehtiin aluesihteerin kanssa iso työ vammaistukihakemuksen viimeistelyssä. Puhisimme kiukkua lukiessamme keväistä hylkäyspäätöstä, josta olisi ehkä pitänyt kyllä valittaa. Tämä uusi hakemus itsessään on vähintään yhtä tarkka kuin edellinen, mutta liitteenä on yksityislääkärikäynnin kuitti, nelisivuinen omin sanoin kirjoitettu yksityiskohtainen kuvaus arkeni sujumisesta ja mikä parasta, todella mustaa todella valkoisella, uusi lääkärinlausunto siis. Keväisessä päätöksessä oli tartuttu hakemukseni kohtiin, joissa erittelin vammasta syntyneitä kustannuksia. Kustannuksiin kuului yksityislääkärillä käynti ja 28 silmäkontrollin bensakulut väliltä Jkl-Tre. Päätöksessään Kela tuumasi yksityislääkäristä, että "sairasvakuutustietojen mukaan ette ole käyneet yksityislääkärillä" (täh, untako mä sitten olen nähnyt?!) ja kontrollikäynneistä, että "emme huomioi matkakustannuksia, sillä ne vastaavat terveen aikuisen matkakustannuksia". Siis häh, ei kai terve aikuinen käy 28 kertaa kontrollissa yliopistollisessa sairaalassa? Ja onko joku joskus väittänyt, että terveen ja sairaan ihmisen kustannukset olisivat eri suuruiset? Taas alkaa kiukuttaa ja ahdistaa, joten ehkä jätän tämän pohdinnan tähän ja palaan asiaan sitten loka-marraskuussa, kun päätös toivon mukaan tulee. Todettakoon, että mikäli Kela tukia takautuvasti myöntää, summa voi liikkua jopa yli tuhannessa eurossa.

Olin yllättynyt, kun selviydyin Itiksestä metrolla Kamppiin ja Kampista kävellen kotiin 70 minuutissa. Matkalla ehdin eksyä Töölössä, H. ehti palauttaa minut kartalle ja ehdin itsekin oivaltaa, missä olen. Tunsin myös olevani energinen, käveleminen on ihanaa.

Päällimmäisenä päivästä jää varmaan kuitenkin mieleen pelko tulevaisuudesta. Olen naiivisti kuvitellut, että opiskelemalla korkeakoulututkinnon, mahdollisesti jopa kaksi, olemalla aktiivinen ja tekemällä työnsä hyvin, voin aikuisena työllistyä jonnekin. No, tänään sitten kuulin sen ihan suoraan keskusliiton nuorisosihteerin suusta: "Näkövammaisten työllistymismahdollisuudet ovat huonot, talouden taantuman aikana surkeat." Kuin kruunatakseen tämän lausunnon, jo valmistunut teologiystävä totesi hakeneensa sekä seurakunta- että opettajan töitä ympäri Suomen, toistaiseksi turhaan. Yhteen näistä seurakunnista olin erityisen pettynyt, mutta ei siitä sen enempää. Jäin miettimään omaa tulevaisuuttani: pienet seurakunnat eivät halua ristikseen vammaista, oli tämä kuinka pätevä tahansa, sillä pieni seurakunta on usein pinta-alaltaan hajanainen ja autottomuus on ongelma. Suurilla seurakunnilla tarjontaa on valtavasti, joten tuntuu "luonnolliselta" (ja toisaalta sitten ei ollenkaan), ettei näkövammainen ole valinnassa ensimmäisellä sijalla. A H D I S T A A. Onko sittenkin aivan yksi hailea, miten opinnoistani suoriudun, millainen olen ihmisenä, mitä meriittejä minulla on, jos vammani vuoksi en pääse edes haastatteluun? Se nyt sitten ainakin on varmaa, että työhakemuksiin en jatkossa(kaan) näkövammastani mitään kirjoita. Tuntuu varmasti samalta, kuin niistä maahanmuuttajista, jotka ovat rakkaassa länsinaapurissamme vaihtaneet sukunimensä, jotta työnsaantimahdollisuudet paranisivat.

Ilmoittauduin joogakurssille, ehkä sieltä saa sitä kaivattua mielenrauhaa? Ja ehkä sinne voi jättää kiloja niiden neljän jonnekin kadonneen kaveriksi?

Kestoratkaisu kestovaivaan.

Kuva www.myllymuksut.com

Kestovaippojen sivutuotteena on syntynyt liuta erilaisia kestävämpiä kuukautissuojia. Tuttavapiirissäni useat käyttävät kuukuppia ja minultakin sellainen löytyy, mutta kroppani ei ole sitä oikein kokenut omakseen. Jatkuva siteiden kotiin roufaaminen ja roskisten tyhjentely kuitenkin rassaa, joten päätin testata kestositeitä. Ovat muuten Helsingin Ruohonjuuressa remonttitarjouksessa, päiväside irtoaa 7 eurolla ja yöside muistaakseni 7,5 eurolla.

Kestositeiden perusajatus on hyvin yksinkertainen, siteissä on imutehosta riippuen kerroksittain kangasta: pohjalla usein puuvillaa, joka pitää siteen parhaiten paikallaan, välissä imukerroksena fleeceä ja pinnalla esimerkiksi bambua tai puuvillaa. Päiväsiteiden imutehoksi ainakin tämä valmistaja ilmoitti koko päivän vuodon, eli samaa sidettä voi käyttää koko päivän. Yöside on niin järeä, että ainakin omassa käytössäni sen imutehoa ei tarvitse kyseenalaistaa. Käytön jälkeen ne pestään 60 asteessa ja yhden pesukerran perusteella sanoisin, että puhdistuvat pesupähkinöillä ja sappisaippualla varsin mainiosti.

Iholla kestoside on hengittävämpi kuin muoviset kertakäyttösiteet. Parin käyttökerran kokemuksella sanoisin, että side hankaa vähemmän, tuntuu normaalimmalta ja mukavammalta. Imuteho on kertakäyttöisiin verrattuna hyvä - kenties kertakäyttöiset tehdään pienivetoisiksi, jotta kuluttaja käyttää niitä mahdollisimman paljon?

Omat ostokseni ovat Myllymuksujen valmistamia, mutta myös tuttavapiirissäni on ainakin yksi, ellei useampiakin käsityöihmisiä, jotka valmistavat siteitä myös itse. Onko teillä muilla kokemuksia kestositeistä tai pikkuhousunsuojista?

Tänään olin junassa...

... jonka alle jäi ihminen.

Ensin kuului kolinaa, aivan kuin joku olisi kaatanut tavaraa portaita alas. Paitsi että ääni kuului junan alta. Matkaseurani ehti tuumata mustan huumroinsa sävyisesti, että "noniin, kukahan sinne junan alle nyt jäi". Juna jarrutti, tuli hiljaista ja sitten kuulutus: "Arvoisat matkustajat, on tapahtunut junan alle jäänti. Tässä menee nyt aikaa, kun odotamme poliiseja ja pelastustoimea."

"Junan alle jäänti"? Mikä kamala, virkamiesmäinen termi kuvaamaan sitä, että jonkun ihmisen kokonainen elämä päättyi. Kuvaamaan sitä, että jonkun ihmisen epätoivo loppui raiteille, että hän ehkä vielä ajatteli jotain tai jotakuta kolistessaan vaunumme alitse. Kolisiko pää, vai olivatko ne kädet?

Vaunussamme ollut poliisi lähti paikan päälle, odottelimme tunnin. Junan ilmastointi kytkettiin pois, junaa työnnettiin taaksepäin ja paloauto tarkasti veturin vauriot. Konduktööri tai kuljettaja kuulutti tiedotteita, yhden ääni tärisi. Kun jatkoimme matkaa, radan varressa seisoi poliiseja jätesäkit käsissään.

Kuinka pieneksi ihminen menee junan alle jäädessään? Oliko se vahinko? Tahtoiko hän kuolla? Miksi juna seisoi niin kauan, eikö kuljettajan vaihtaminen ja ruumiin pois vieminen ole nopeasti tehty? Vai eikö ruumista ollut enää? Palaset on kerättävä varmastikin heti, jotta mahdollisimman paljon saadaan talteen. Tuntuu pahalta ajatella ihmisen hintaa - kuinka kauan täyttä junaa seisotetaan, jotta kuollut saadaan turvaan?

Ajattelin myös ammattilaisia. Virkapukuista poliisia, joka heti ryhtyi työhön ja palasi myöhemmin paikalleen lukemaan kirjaa. Konduktöörejä, jotka ensimmäisenä puhuttavat kuljettajaa, joka on juuri nähnyt ihmisen jäävän junan alle ja konduktöörejä, jotka ensimmäisinä näkevät ruumiin. Entäpä ne poliisit, jotka joutuvat keräämään palaset? Vai ambulanssihenkilökuntako sen tekee? Jos olisin valmis pappi, mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Mitä olisin tehnyt? Itkevä Eero Huovinen Thaimaassa tsunamin jälkeen. Kuuluuko olla ensisijaisesti pappi vai ihminen, voiko olla molempia? Kerrotaanko jollain kurssilla, mitä pitää tehdä jos on pappina junassa, joka ajaa ihmisen hengiltä?

Tampester

Palasin eilen Tampereelle. Sain sivuaineeni kirjallisena, sain Kingfisherin hamastahnaa halvalla, sain silmätippoja tutusta ja turvallisesta apteekista, sain juhlistaa arkea kiinalaisella ruualla Ln ja Tn kanssa ja ennen kaikkea sain kulkea kotoisia katuja ja jutella rakkaiden tyttöjen kanssa. Kaiken huippu oli aivan huippu kitaratunti, jonka L mulle piti, olen aika innoissani!

Ennen Tampereelle lähtöä olin reipas Helsingissä: kävelin 50min Kamppiin, menin ostamaan kestositeitä Ruohonjuuresta ja ne olivatkin tarjouksessa. Suuntasin Aleksi13een ja sain sekä mehiläisvahaa että loistavaa palvelua. Jatkoin matkaani päärakennukselle, uudistin bussikortin opiskelijastatuksen, jatkoin Aleksandriaan ja huomasin, että opiskelijakirjasto olikin muuttanut pois. Nou hätä! TTYn lehtori soitti ja kertoi puolen tunnin ajan erilaisia asioita kursseista, niiden räätälöintimahdollisuuksista ja siitä, mitä suosittelisi minulle. Mahtavaa, mitä neuvontaa ja ymmärrystä sain osakseni! Jatkoin matkaani kohti uutta opiskelijakirjastoa, hassu savolaisittain viäntävä poika päästi minut pälkähästä kun en nähnyt ulko-oven avaavaa nappia ja roikuin kahvassa epätoivoisen huvittunena. Kirjasto löytyi, osasin käyttää palautuautomaattia ja kävelin riparijärjestön toimistolle palauttamaan kodinsiunauksessa käytettyjä laulkirjoja. Tahdoin ostaa niistä yhden kesän aikana kadonneen tilalle, mutta sainkin sen ilmaiseksi - kiitos! Ehdin jo aikaisempaan junaan ja tunsin, ettei mikään voi mennä pieleen.

Tänään on ohjelmassa lunas koululla, kirjeen kirjoittamista vaihdossa olevalle ystävälle, hammaslääkäri ja ehkä kirpparikäynti sekä yrokratiaa kampuksella.

Tuntuu hyvältä olla Tampereella, ja oudolta, että aina sitä kaipaa sinne missä ei ole. Kuten T aamulla totesi, nyt tuntuu siltä että elämä on mallillaan ja normaalisti, kun kökötän täällä keittiönpöydän ääressä. Yksi aika loppuu pian, tytöt muuttavat ensi viikolla tästä asunnosta pois, Saksaan ja Irlantiin vuodeksi.

Kirkkosightseeing, osa 7. Munkkiniemen kirkko.

Kuva Helsingin seurakuntayhtymän sivuilta.

Paikka: Munkkiniemen kirkko, Tiilipolku 6
Aika: 16.8.2009 klo 11
Kesto: 1h 10min
Messun toimittivat: liturgia ja saarna Sinikka Peltohaka
Päivän aiheena: Etsikkoaika

Kirkko: Pauli Salomaan suunnittele, vuosina 1953-54 rakennettu kirkko, joka istuu hyvin ympäristöönsä samanhenkisenä ja -aikaisena rakennuksena. Sisustus on 50-luvulle tyypilliseen tapaan kauniin minimalistista ja selkeää, materiaalit skandinaavisesti puuta ja kiveä. Kirkkoon mahtuu 450 henkeä, vaikka tila vaikuttaa pienemmältä. Peruskorjaus on tehty 1998. Erikoisuutena on kirkkosalin muoto: sisään tullaan salin ylälaidasta ja lattia viettää alaspäin kohti alttaria ja saarnastuolia, jotka ovat kirkkosalin matalimmassa kohdassa.

Väkeä: 20, joista lisäkseni yksi alle 40v.

Numeroita: Seurakunnassa 7000 jäsentä, eli paikalla 0,3% jäsenistä. Kastettuja ja avioliittoon kuulutettuja ei ollut lainkaan, kuolleita yksi.

Saarna: Saarnassa pyöriteltiin "etsikkoajan" sisältöä ja merkitystä. Etsikkoaika on Jumalan erityisen toiminnan aikaa, aikaa jolloin Jumala erityisesti kutsuu puoleensa. Etsikkoajalla tarkoitetaan myös tarkastusta ja vierailua. Jumala lähestyy ihmisiä armollisesti Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala ei toivo kenenkään joutuvan hukkaan, joten jokainen päivä ja hetki on etsikkoaikaa. Saarna oli aika perus, ehdin taas ajatuksineni harhailla ties missä, mutta sain kuitenkin mielestäni pointin poimittua.

Virret: 311, 127, 615, 315, 226, 416. Aika vieraita, erikoisiakin virsiä olivat kaikki. Kanttorin tahti oli kuitenkin ihanan rauhallinen, ei ollut kiire mihinkään ja vieraampiinkin virsiin ehti mukaan.

Yleismaku: Rauhallinen ja kodikas, lienee rauhallisen tahdin, pienen väkimäärän ja tilan yhteisvaikutus.

Hyvää ja huomioitavaa: Kaunis kirkkotila, rauhallinen oleminen ja ystävällinen vastaanotto, eteisessä työntekijät kättelivät messuun tulijat ja messun aikana toivotettiin toisille seurakuntalaisille Jumalan rauhaa - aivan kuten olen kotiseurakunnassani Keski-Suomessakin tottunut tekemään.

Jäin kaipaamaan: Olisin kaivannut messussa toimineiden nimistä tiedon alkuun, kun ne nyt kerrottiinv asta viimeiseksi. Onko Munkkiniemi todella näin vanhuspitoinen paikka, miksei edes työikäisiä ollut lisäkseni kuin pari?

Bonus: Kirkkomehut ja -keksit messun jälkeen :)

Tuomio: Tänne tulen uudelleen!

Siunattu koti <3

Eilen oli sitten se suuri päivä. Ruokien ja siivoilun kanssa meinasi tulla kiire, mutta se kai kuuluu vähän asiaan. :)

Siunaus oli tarkoitus aloittaa kuuden maissa. Ennen puoli kuutta sain pastorilta tekstiviestin "Tulen suoraan toimistolta K:n kanssa. Saavumme hyvissä ajoin ennen klo 18. Saavumme varmasti." ja 17.40 seuraava "Olemme jo matkalla.". Vakuuttelusta huvittuneina otimme tuplapastorit vastaan viittä vaille kuusi.

Aikaisempi kokemukseni kodinsiunauksesta on äitini luota, siellä läsnä oli vain perhe. Meillä oli minun ja kämppikseni lisäksi liuta kummankin ystäviä, joille oli delegoitu psalmin ja Raamatun katkelmat. Esirukouksen rukoilin minä ja musiikista vastasi H. kesätyöpaikastani. Lauluiksi olimme valinneet virren Ystävä sä lapsien, sekä punaisen veisukirjan Väsyneet maan, Elämä on nyt (Kiitos kun saan tässä olla) sekä Kuljeta ja johda. Etukäteen kämppikseni oli toimittanut ajatuksiaan kodista kirjallisesti ja minä käynyt papin kanssa kahvilla jutustelemassa, joten valmistamansa puhe oli koskettava, kuvasi tuntojani hyvin. Tuttu pappi, joka on elänyt ystävänä rinnalla jo useita vuosia, auttoi tietenkin asiaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui, että pyörryn, huone keinui ja pyöri, onneksi oli tuolissa selkänoja! Olisinko kenties pidätellyt hengitystä koko puheen ajan?

Siunauksen jälkeen iskettiin kiinni ruokapöytään, josta ei valitettavasti ole kuvan kuvaa. Tarjolla oli Alkon sivuilta napattu mieto Etelän hedelmät -booli sekä alkoholiton Pommac-vissy-omenamehu-mansikka-booli sekä savukalasalaatti, kreikkalainen salaatti, hapankaalipiirakka ja gluteeniton vastineensa sekä gluteeniton porkkanapiirakka ja gluteeniton suklaakakku, jälkiruokasalaattina vesimeloni-ananassalaatti. Etenkin savukalasalatti ja hapankaalipiirakka tekivät kauppansa, samoin porkkanapiirakka. Olen kovin positiivisesti yllättynyt gluteenittomista leipomuksista ja olin iloinen, kun saatoin sanoa gluteenittomalle vieraalleni, että hän voi kerrankin syödä kaikkea paitsi sitä gluteenillista hapankaalipiirakkaa.

Testasimme tämän kaksion saunan, johon sopi neljä normaalikokoista naista vaivatta (!), istuimme parvekkeella, makoilimme riippumatossa, hieroimme toistemme hartioita ja puhuimme teologijuttuja ja muita juttuja, riparijuttuja aika paljon.

Illalla kaikkien lähdettyä olo oli onnellisen haikea. Niin monet rakkaat ja tärkeät ihmiset saman katon alla, yhdessä, iloisina ja tyytyväisinä. Onni heistä ja haikeus siitä, ettei kaikkia välttämättä näe pitkään aikaan. Tulkaa pian uudestaan!

Kodittomuudesta kodikkuuteen.

Kesän jälkeen Helsinkiin palaaminen on ollut vaikeaa. Ihan näinä molempina täällä vietettyinä päivinä. Eilen ja tänään olen selannut paperipinoja, naamioinut niitä erinäisin keinoin. Tänään laatikosta tulivat vastaan valtavat postikorttipinot. Mun luonani Tampereella käyneet tietävät, että rakastan kuvia ja värejä ja että seinät ovat tehokäytössä. Nyt oivalsin, miten tästäkin kodittomuuden tunteesta voi päästä eroon edes himpun verran.


Kortit seinälle ja avot, sängynpääty on omintakeinen taas! Kuvien kiinnittely vei toista tuntia ja ehdin taas kerran ajatella, miten vaikeaa tämä väreistä, kuvista ja visuaalisuudesta luopuminen onkaan. Aika todella vaikeaa.

Käytin tänään ensi kertaa taksikorttiani ostosmatkailuun. Lähdimme N:n kanssa Kampista, siitä viereisen hotellin edestä ja taksikuskilla oli hieno auto ja puku päällään ja ovikin minulle avattiin! Muuten setä oli vähän nuiva, ei osannut esim. kertoa, voiko taksimatkan aikana tehdä pikaisen pysähdyksen... Paluumatkalla kuski vaikutti vähän epäilyttävältä, pitkä blondattu tukka sojotti miten sattui ja meinasipa miekkonen kurvata tiehensä ennen kuin N ehti kärrynpalautusreissulta autoon. Heppu oli kuitenkin mitä hauskin! Kertoi erinäisiä tarinoita matkapalvelukeskuksesta ja osoitti huimaa viihdytyskykyä, sillä ostamamme vesimeloni vapautti itsensä muovikassista ja seilasi pitkin takakontia - *donk, donk*. Kuski vaan tuumaili, että "siellä se meloni taas menee!" ja "mahtaakohan tulla luhmuja autonkylkiin!". Muutenkin miekkonen oli sanankäänteissään sukkela, kotikadullani hihkaisin rapun kohdalla ja hän tuumasi, että "mäpä veivaan tän auton suoraan tohon rabatsun eteen". Pudottiin N:n kanssa ihan täysin! :)

Aamulla ohjelmassa lurahtaneen riippukeinun ja -telineen virittelyä ClasOhlsson-keikan jälkeen. Seinien sisustamista, huoneen sisustamista, viimeisiä leipomuksia, tarjoomusten valmistelua, pöytäliinan silitystä, pikasiivousta ja n a u t i s k e l u a. Ehdottomasti maailman paras kesän päätös ja hyvä syksyn aloitus, kun koti saa siunauksen ja iso osa mun tärkeistä on kerralla koossa.

Tervetuloa A-rabatsuun huomenissa!

PS. Budjettikin alitettiin, kaikki tarjoomukset kustansivat yhteensä n. 120 euroa.

Kodinsiunaus ja tuparit.

Perjantaina minun ja kämppikseni koti siunataan ja iltaa jatketaan tupareiden merkeissä. O. on jo viettänyt yhdet kemut aikaisemmin, näihin tulee enemmän minun ystäviäni. Yhteensä meitä on himena toistakymmentä ja ostoslista on aikamoinen.

rapeaa salaattia (SS, KS)
tomaattia (SS, KS)
kurkkua (SS, KS)
punasipulia (SS, KS)
vesimelonia (VAS)
2-4 sipulia (HP)
4 sitruunaa (AB)
4 appelsiinia (AB)
mansikoita (HB)
coctailsuolakurkkuja (SS)
vihreitä oliiveja (KS)
ananaspaloja (VAS)
800g hapankaalia (HP)
18 kananmunaa (HP, SS, SK)
lämminsavulohta (SS)
kylmäsavulohta (SS)
fetajuustoa (KS)
maitoa (HP)
4 tlk smetanaa (HP)
leivontamargariini (SK)
taulukoukkuja
irtopohjavuoka
gluteenittomia kaurahiutaleita (HP)
vehnäjauhoja (HP)
(leivinjauhetta)
siirappia (HP)
(hienonnettua maustepippuria)
perunajauhoja (SK, HP)
gluteenitonta jauhoseosta (HP)
200g tomusokeria (SK)
kookoshiutaleita (SK)
2plo Pommacia (HB)
3plo vissyä (HB, Kari)
2l kuution muotoista omenamehua (HB)
2l ananasmehua (AB)
2plo Spritea (AB)
2plo kuivaa vermuttia (AB)
200g suklaata (SK)

suluissa olevat koodit liittyvät tarjoiluihin. Tuosta uupuu porkkanapiirakan ja linssikeiton tykötarpeet, mutta onhan sitä jo tuossakin - onneksi taksi vie ja tuo Jumboon ja N. lähtee silmiksi ja kantoavuksi, ilman häntä tuskin olisin moiseen itsetuhoiseen ristiretkeen ryhtynytkään...

Ripari 4. Konfis.

Eilen konfirmoitiin 48:sta riparilaisesta 46.

Messu oli tukalan hikinen, kirkossa veitsellä leikattava ilma. Ulkona 30 asteen helle, meillä villaiset albat. Tunsin hikinorojen valuvan pitkin kroppaa, yök. Onnea vain alban seuraavalle käyttäjälle...

Kanttorikin oli lähestulkoon kartalla. Ainoastaan yhden aamenen unohti soittaa, jolloin pappi hetken odoteltuaan sanoi sen ääneen, jolloin kanttori muistikin että se pitää soittaa ja tajusi jo aloitettuaan että pappi sen aamenen jo sanoi ja lopetti soittonsa lyhyeen, jolloin pappi tuumasi, että no soita vaan se aamen, mutta kanttoripa ei soittanutkaan ja 700-800 kirkossa olijaa nauratti. :)

Olen kyllä tiennyt, ettei ihmisillä ole kovin selvää tajua siitä, miten kirkossa ollaan ja eletään. Bilemekon tyylisiä lyhyitä ja olkapäistä avoimia luomuksia olen nähnyt lukuisia kertoja, mutta eilen näin ensimmäistä kertaa sen, kun keski-ikäinen setä järjestelmäkameroineen tahtoo kkuvata perheensä ehtoollisella ja painelee alttarikaiteen sisäpuolelle ottamaan valokuvaa. Voi pälleistä pällein, kuinka tyhmä voi ihminen olla!

Nukuin hyvät 9,5h yöunet, vaikka jouduinkin heräämään jo 6.30 ehtiäkseni äidin kyytiin ja mummolaan.

Mummin kanssa etsittiin liinavaatekaapista sopiva liina perjantaiseen kodinsiunaukseen. Päädyin lopulta pellavaiseen damastipyyheliinaan, joka on ollut käyttämätömänä kaapissa kymmeniä vuosia. Isäni ja setieni kastejuhlassa käytettyä liinaakin mummi tarjosi, mutten uskaltanut ottaa. Jälleen kerran rakastuin niihin pedantisti järjestettyihin, kauniisiin pyyhkeisiin, pöytäliinoihin, lakanoihin ja käsitöihin, joita tuo mummin "sekamelska, joutais heittää pois kaikki tyynni" sisältää. Esitin vienoja joululahjatoivieta, kun roskiksen ja kierrätyksen uhka näytti taas häälyvän useamman liinavaatteen yllä. Miten kauniita asioita ennen onkaan valmistettu!

Tänään ohjelmassa vielä ristiretki Vilaan ja vanhan tavaran kauppaan sekä iskän luo, huomenna paluu Helsinkiin. Jälleen on henkilöauton perä ja kaadetut takapenkit täynnä laukkuja, kasseja, tavaraa ja nyssäköitä. Mistä kummasta sitä tavaraa tuleekaan tuollaisia määriä?!

Ripari 4. Päivä 10.

Viimeinen ilta.

58 itkevää teiniä.

6 yliväsynyttä työntekijää.

Liukenin mahdollisimman usein ja pitkiksi ajoiksi kopperooni, jottei pinna liikaa kiristynyt. Olin tehokas - maksoin opiskelijamaksut kahteen yliopistoon, ilmoittauduin, printtasin kelaa ja ylioppilaskuntaa varten kuitit, tein opintosuunnitelman teologiseen ja printtasin sen sekä itselleni että kelalle, tein teollisuustalouden pääaineesta suunnitelman jonka tallensin myös henkilökohtaiseen opintosuunnitelmaan, kirjoitin esirukouksen ja keräsin opintosuunnitelman kurssien kirjavaatimukset ja tarkastin jo noin puolien saatavuuden näkkärikirjastosta. Tehopäivä siis! Hyvä niin, sillä huomisillan aion vakaasti vain koomata...

Ripari 4. Päivä 9.

Konfisharkat ihan jees, mitä nyt paikallinen kirkkoherra oli päättänyt tulla pitämään vihkiharkkoja meidän harkkojen päälle ja jäi sitten kirkon perälle kailottamaan omiaan niin, että meidän harkat oli vähän yhtä tyhjän kanssa.

Yksi nilkkavamma ja tappelunkärhämää tänään.

Ylihuomenna pääsen l o m a l l e.

Löysin paikkakunnan vaatekaupan alesta farkut.

Sain kitaratunnin, jonka aiheena oli kitaran viritys.

Kävin keskustelua ammatista ja sain oivalluksia. Meillä on täällä erittäin pätevä ulkosuomalaistyötä tekevä diakoni, jolla loistavia ajatuksia asioista.

Edellisen työpaikan asiat pyörii mielessä - heinäkuisesta iltaohjelmasta tekemäni kirjallinen ilmoitus on nyt noteerattu ja ainakin työalasta vastaava työntekijä on ilmaissut suoran tukensa, pastöörikin on mun kannallani, vaikka näkee asiassa myös harmaan sävyjä. Henkireikä oli tänään taas suureksi avuksi, kävi kanssani puhelimessa läpi kodinsiunauksen kaavan.

Päässä pyörii paljon pitäisi-ajatuksia: pitäisi tehdä opintosuunnitelma, pitäisi ilmoittautua yliopistoihin ja pitäisi tulostaa ja lähettää Kelalle papereita kuntoutusrahaa varten, pitäisi selvittää teologisen harjoittelu- yms. asioita apuvälinepäätöstä varten.

Kaipaan kynsisaksia, kitaran opettelu on vaikeaa liian pitkillä kynsillä.

Ripari 4. Päivä 7 vai 8?

Pälliyden multihuipennus!

Ensin paljastui, että uljaat sankarimme ovat kiellloista huolimatta ikuistaneet leirin tunnuksen vanhoihin puisiin pirtinpöytiin. Onneksi syylliset tunnustivat, joten hiontahomma lankesi neljän sankarin ja sankarittaren puuhaksi.

Illalla korviimme kiiri huhu, että leirillä on sekasaunottu. Vähän myöhemmin selvisi, että vieläpä isosen johdolla.

Täytyy sanoa, että oma anteeksiantamisen kynnykseni olisi matalampi. Jos saisin päättää, leirillä kerättäisiin kännykät tarpeen vaatiessa yöksi hotelliin ja kuriton, toistuvasti keskusteluista huolimatta sääntöjä rikkova isonen lähetettäisiin kotiosoitteeseen.

Täällä isoset arvotaan puhtaalla arvonnalla, mitä pidän erittäin hyvänä. Pitkällä kokemuksella olen tullut siihen tulokseen, että uudelleen isoseksi hakevien keskuudessa tulisi kuitenkin suorittaa painotettu arvonta: turhaa ottaa isoseksi jo viime vuonna harmaita hiuksia aiheuttanutta nuorta, jos pätevämpiä ja luotettavampia on tulossa yllin kyllin.

Hamstrasin kirjoja, koska saan niistä työntekijäalen. Mukaan lähti Nuoren sielunhoidon käsikirja (loistava!), Kerron sinulle tarinan III, Kitaravirsiä (tahtoisin oppia kitaroimaan, mutta miten kitara viritetään, lienee ensimmäinen ongelma...) ja Helmijuttu-tyttötyön kirjan.

Kolme yötä enää, jee!

Ripari 4. Päivä 7.

Vierailupäivä.

Vierailupäivän funktio on minulle hieman hämärä. Hyvin harvalle nuorelle tuodaan esim. lisää puhtaita vaatteita ja meillä tänään oli vain nelisenkymmentä vierasta, normaalisti kun on yli sata. Miksi vanhemmat haluavat maksaa yhden leiripäivän hinnan tyhjästä, sillä oppituntejahan tähän päivään ei mahdu?

Vieraiden jälkeen ajoimme noin tunnin bussilla korpeen luonnonpuistoon. Paikka on hieno ja perillä on mukavaa mutta on vaikeaa uskoa, ettei lähempää löytyisi nähtävää - aika epäekoahan tämä kyllä on. Neljä henkeä ei mahtunut bussiin, joten seurasimme pastorin avoautolla perässä. Minua askarruttaa muuan asia: miksi (ainakin tässä) avoautossa tukka hulmuaa eteenpäin, siis ajosuuntaan?!

Ihmettelen lapsisotilastamme edelleen. 15-vuotiaan kasvattaminen tiukkaan armeijakuriin jättää pysyvät jäljet identiteettiin vaikkei armeijaura urkenisikaan ja tuntuu hurjalta, että tuon ikäiset käyttävät harjoituksissa automaattiaseita, sarjatuliaseita. Kahden vuoden päästä mukana olevia odottaa todennäköisesti komennus Afganistaniin tai Irakiin tai muuhun vastaavaan, nuorimmat komennuksilla kuolleet ovat juurikin 17-vuotiaita. Sotilaat tulevat ysein köyhistä perheistä ja esim. A:ssa päiväraha on kuulemma 200e luokkaa. Isoista rahoista siis puhutaan.

Tällä leirillä olen myös kohdannut bisnesmaailman lieveilmiöt ja raadollisuuden ja sen perheisiin heijastamat seuraukset taas niin kuvottavalla ja konkreettisella tavalla, että yhä vahvemmin uskon, ettei minun paikkani ole yritysuralla.

Aamulla saadaan nukkua tunti tavallista pidempään - voiko olla mitään parempaa!

Ai niin! Yhden työntekijän perhe, mm. 10kk vanha vauva tulivat tänään vierailemaan. Minulla sattui olemaan saippuakuplia ja en olisi ikimaailmassa kuvitellut, että noin pienen lapsen keskittymiskyky säilyy herpaantumatta varttitunnin saman asian ympärillä! Neiti tuhisi ja tohotti ja ojenteli käsiään kuplien perään ja voi sitä äimistynyttä ilmettä, kun juuri hipaistut pallot katosivatkin savuna ilmaan. :)

Ripari 4. Päivä 6.

Äijäily sen kun jatkuu. Tänään musaope tempaisi minut ja apuopen yhtä aikaa ilmaan, 165kg ja sekös vasta oli ÄIJÄ teko! Nämä ei millään meinaa uskoa, että olen oikeasti melkein satakiloinen.

Työntekijäporukan keskinäinen meno on aika kurjaa, asioita ei puhuta kaikilta osin suoraan vaan kyräillään.

Leirikeskuksen pehtoori palasi lomalta ja veti kohtuuttomat herneet, joka aiheutti närää sekä työntekijöiden että nuorten keskuudessa.

Lapset heräävät puoli seitsemältä meikkaamaan, suihkuun ja möykkäämään. Uskomatonta, mutta totta. Uskomatonta on myös se, että täällä työntekijöistä puolet on sitä mieltä, että kännyköiden kerääminen yöksi on mahdoton ajatus, vapaudenriistoa ja mitä vielä. Olen sitä mieltä, ettei ihminen mene rikki kännykättömästä yöstä, mutta yliväsynyt isonen, jonka unet jäävät jatkuvasti liian lyhyiksi, voi mennäkin.

Huomenna vierailypäivä.

Tämän päivän rakkausteema näkyi myös iltaohjelmassa. En vetänyt herneitä, mutta annoin iltapalaverissa palautetta. Vapaaehtoisuuteen perustui onneksi vain yksi leikki. Huomenna keskusteltaneen isosten kanssa siitä, miten toimitaan tilanteessa, jossa vapaaehtoisia ei tunnu ryhmästä löytyvän.

Sain kalenteripaketista varamiehiä, pikkuruisia muumifiguureja. Kiitos V&B, aivan mainio paketti, vaikka Hemulin pää onkin aika irtoavaista sorttia :)

Puhuttiin illalla myös leirin hinnasta. 550e on suuri raha, mutta toisaalta näiden nuorten perheillä on useimmiten rahaa melkolailla yli oman tarpeen. Toisaalta kaksikielinen lapsi voi tarvittaessa mennä myös seurakunnan leirille, vain joskus harvoin ummikkolapselle tämä on ainoa vaihtoehto.

Ripari 4. Päivä 5.

Meidän pastorin elämässä on kolme luovuttamatonta J:tä: Juusto, Jalkapallo ja Jeesus.

Työntekijöiden keskinäinen rintama rakoilee, onneksi vain osittain ja osa-aikaisesti.

Nuorten maailma on kovin rankka ja raju nykyään, se kävi taas kärsimyspäivänä selväksi.

Näin tänään, kun yksi tosi flekusti leiriin suhtautunut poika oli innoissaan ja onnellinen, hymyili ekaa kertaa iltaohjelmassa. Ihanaa!

Pidän huomenna tunnin ylösnousemuksesta. Jännittää. Iltapäiväoppitunti, 50 väsynyttä nuorta, jotka ovat aamupäivän velloneet rakkausteemassa. Osalla kova kielitaito, mutta ryhmässä ummikkoja sekä enkun että suomen suhteen. Ja mun viime kosketus aiheen opetukseen on omalta riparilta.

Tarinankerronta on muodissa. Iltalaulun ohessa heitimme legendaa, 18v. apuopepoikuli paljasti romanttisen puolensa kertoessaan "rakkaus"-aiheista iltasatua tyttöjen huoneessa. Viimeisen poikien huoneen satu lyhennettiin aikataulusyistä: pastori lisäsi tarinaan käänteen, jossa toinen päähenkilöistä vedettiin vessasta ja sen pituinen se. "Minkki pääsi toisten kaltaistensa joukkoon."

Yksi isonen soittaa haitaria. Päivällä saimme supisuomalaista humppaa.

Ripari 4. Päivä 4.

Toimintaa, toimintaa.

Aamulla Jeesuksen elämä sarjakuvan keinoin, iltapäivällä vertauksia näytelmin.

Saunassa rauhaisaa oloa tyttöjen kesken, iltaohjelmassa railakasta meininkiä.

Leiri alkaa vihdoin päästä tekemisen tuntuun, nuoret oivaltaa riparifiiliksen.

Illalla hyvä tunnelma lässähti, kun työntekijäporukasta yksi päästeli sammakoita suustaan oikein urakalla. Ensin mollattiin järjestön tuottama ekomateriaali jollain kummallisella kommentilla, sen jälkeen pastorille tarjoamani aamuhartausajatus jyrättin, kun samainen (mua nuorempi, ei-teologi) oli sitä mieltä, että "hänen hartautensa on niin paljon parempi, kun hän voisi puhua siinä Jeesuksen kuolemasta". On se kumma, että jonkun pätevyys ja osaaminen on sillä tasolla, että voi surutta jyrätä muiden yli. Ei edes ollut ensimmäinen tilanne tällä leirillä.

Aamulla nukun pitkään, jätän Jumalaan turvaamista ja luottamista käsitelleen aamuhartauteni sikseen ja herään sitten kun ei enää väsytä. Turhauttaa.

Kaaduin leirikeskuksen yläsalissa. Kompastuin hämärässä parruun, joka on tasan tarkkaan koko seitsenvuotisen historiani ajan ollut siinä samaisessa paikassa. Miten typeräksi voikaan itsensä tuntea.

Kunpa kello olisi vähän vähemmän, olisin oitis soittanut kesätyökaverille ja kuunnellut jotain viisasta ja lohduttavaa.

Apuvälineet

Unohdin kertoa, että sain apuvälinepäätöksen.

Yhteiskunta uhraa varojaan tuhansien eurojen edestä, päätöksessä oli myönnetty taulukameraa ja elektronista suurennuslasia lukuunottamatta kaikki hakemani apuvälineet.

Olen onnellinen. Turhaan ei tänään leirillä juhlittu joulua.

Ripari 4. Päivä 3.

Phuuuh.

Hyvin suunniteltu, puoliksi tehty. Eli kun väki vaihtuu vielä paria päivää ennen leiriä, suunnitelmat menevät mullin mallin, koko leiri uhkaa heittää häränpyllyä.

Leiriläiset lämpiävät hitaasti. Fiksuja ja keskustelevia, mukana muutama hyvin tiedostava ateisti, mutta vapaa-ajalla meno vähän sellaista ilmeetöntä hälläväliä.

Äsken puoli leiriä löytyi yöjuoksulta poikien rakennuksesta, mukana kaksi isosta. Loput isot nukkuivat kuin pienet possut. Ensimmäistä kertaa koko seitsenvuotisen historiani tässä talossa joudumme huomenna pelaamaan yhden isosen kanssa "täältä menee junia pois myös ennen konfispäivää"-kortin ja seuraavasta toilailusta lähetetään kotiin. Toisen, ensi kertaa isosena olevan kanssa korttia säästellään vielä.

Työporukka natisee liitoksissaan hieman. Varapastori on viikonloppuna keikoilla muualla ja vajaamiehitys näkyy jaksamisessa välittömästi. Matalakristillisen (miten kamala sana!) järjestön leirillä yksi konservatiivinen (inhoan myös tätä sanaa!) opettaja saa aikaan tervettä keskustelua. Monista asioista ollaan kuitenkin hyvin eri mieltä ja tulkintaerot yhdistettynä väsymykseen ja suunnittelun puutteeseen altistaa ristiriitatilanteille.

Olen saanut nukuttua hyvin ja lähes riittävästi, onneksi. Muilla on kiristänyt kovasti, olen pysynyt mielestäni kiitettävän rauhallisena.

Leirikalenterista sain aamulla Breathe Deep -teetä, ja nyt illan lopuksi sitä voisi ehkä jopa tarvita.

Ripari 4. Päivä 2.

Hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa!

Yhtä lukuunottamatta kaikki opettajat heräsivät klo 7.20 siihen, että pojat pelasivat jalkapalloa.

Englanninkielinen opetusryhmä, jossa valtaosa ei ole osallistunut uskonnonopetukseen, tietää aivan valtavasti. Pidin oppitunnin Raamatusta, mutta en oikeastaan saanut opettaa mitään, koska jo ensimmäinen tiesi Vanhan Testamentin olevan Israelin kansan historiaa ja Uuden Testamentin kertovan Jeesuksesta (poika tosin kertoi tämän paljon laajemmin, aikaa kului useita minuutteja). Kun puhuimme Raamatun alkuperästä ja synnystä, en ehtinyt muuta kuin esittää kysymyksen, kun jo sain tarkan, vuosiluvuin höystetyn kertomuksen siitä, miten Raamatun kaanon on rakentunut, mitä sen ulkopuolelle on jätetty ja kenen Rooman keisarin aikana kaikki tapahtui. Puhuimme myös uskontunnustuksen kohdista "holy catholic church" ja "astui alas tuonelaan". Kaiken tämän hämmästyttävän osaamisen kruunasi se, että ryhmässä aktiivismpia olivat juurikin pojat.

Meillä on ensimmäinen leiripari. Myöhemmin selvisi, että oli jo kuulemma eilen. Ihmeellisen nopeaa toimintaa!

Olympialaisissa ruotsalaista esittänyt, ruotsia yhtenä äidinkielenään puhuva poika otti roolinsa aivan todesta: "Röööör, Forest, rööör!" ja valokuvaajan "Voisitsä näyttää mulle sun naisellisen puolen?"-kysymykseen saatiin "Ai kumman?".

Meillä oli kahvikriisi. Se on verrattavissa Neuvostoliiton ja Suomen väliseen noottikriisiin. Nopea ja tulinen siis, aiheena iltapalakahvi ja sen tarjoilu riparilla. Hulluinta oli, että opettajat olivat sitä mieltä että ei voi tarjota, mutta joku luuli, että leirikeskuksen määräys on että tarjotaan. Loppujen lopuksi sitä kahvia ei juonut kukaan. Nyt tälle jo nauretaan.

Meillä on täällä kivaa ja hysteeristä. Moi!

Ai niin, sataa kuin Esterin *** ja sain leirikalenterista yhteiskäyttöön uimarenkaan, jota puhallutin lapsityövoimalla.

Niin ja ainiin, olen käynyt kovasti teologisia keskusteluja musaopen kanssa. Ollaan melkein kaikesta eri mieltä, mutta vuodet on hioneet meitä hieman ja kumpikaan ei ahdistu, vaan keskusteleminen on ihanaa.

Niin ja sitten vielä, meidän isoset on tosi taitavia ja yksi ujohko poika puhui iltahartaudessa juurista, siitä miten ne on tärkeitä mutteivät kuitenkaan määrää sitä, mitä me olemme. Hän pyysi ja sai apua Raamatun katkelman valitsemisessa, oli tyytyväinen Gal. 3:28-29 (ehkä, muistelen että näin) ja esitti siitä vielä oikein hyvän tulkinnan. Lois-ta-vaa!