Mainiohko maanantai.

Eilen illalla kilahti hermo rastakuontaloon, joten näytin sille Fiskarsia. Puoli kahdelta yöllä vihdoin tuli uni ja aamulla surauttelin yli kaksi vuotta laatikossaan olleella vekottimella loputkin haivenet siiliksi. Kerta kaikkiaan, nyt tunnen olevani taas minä!

Kävin aamulla kaupassa ja löysin halvennuslaatikosta paljon tuoretta leipää puoleen hintaan. Kaupassa ei ollut jonoakaan, olin kovin ilahtunut.

Kreikan tunnilla tunsin tipahtaneeni kärryiltä totaalisesti, mutta onneksi välikertaukseen on viikko aikaa, ehdin vielä tehdä asialle jotain. Nauratti, kun E. oli pukenut päälleen Amnestyn hupparin, jonka pukemista itse aamulla harkitsin. Vietetäänköhän me liikaa aikaa keskenämme? :)

Luentojen jälkeen luovin tieni HUSin kuntoutusklinikalle, jonka käytävällä oli paljon ruotsinkielisiä mummoja ja vaareja, mikä oli hämmentävää. Suhtauduin skeptisesti koko psykologikäyntiin, en saanut palautettua mieleeni mitään niistä huonoista ja ahdistuneista mietteistä, joita tännekin olen kirjoitellut. Yli puolitoista tuntia kuitenkin rupateltiin ihan yleisesti kaikesta, oli tosi mukavaa! Löydettiin myös ongelma, johon ensi kerralla pureudutaan ja sain kotitehtäväksi miettiä rentouttavia ja välitöntä mielihyvää tuottavia keinoja stressin hallintaan ja helpottamiseen. Toistaiseksi ei ole tullut mieleen yhtään, mutta onneksi on vielä aikaa miettiä.

Kuorossa treenattiin Wähäväkisten juhlaveisuuta, jota mennään 14.3. laulamaan Viikin kirkkoon. Meillä oli mukavaa, tykkään kuoron väestä niin kovasti, etten tiedä miten asian pukisin oikein sanalliseen muotoon! Maanantai-illat on aina yksi viikon kohokohdista.

Kuoron jälkeen tein vielä visiitin kaverin luo. Sain teetä ja keksiä ja vähän sympatiaakin, oli mukava käydä. En vielä ihan tiedä, onko tämä ystävyys muna vai kana, mutta ehkä aika näyttää.

Odotan kevättä, märkiä asvalttikatuja ja sitä, kun saan kuljeskella vihreissä, topatuissa nahka-flanelliconverseissani ja nauttia häikäisevästä auringosta. Vappukin on jo ihan pian.

Minne katosi päivä(t)?

Päivät hupenee ihan hurjan nopeasti, viikot vain vilahtelee ohi.

Kävin aamulla taas YTHS:llä painonhallintaterkkarilla ja käytävällä odotellessani vieressäni oli tyttö, joka ähelsi verenpainemittarin kanssa ja kyseli minultakin neuvoa. Mittari antoi erinäisiä erilaisia tuloksia, joista tyttö sitten valitsi satunnaisen, jonka kiikutti eteenpäin todeten, että on meno kyllä hullua, kun e-pillerit saa lääkäriä näkemättä, kun käy ensin itse mittaamassa verenpaineensa. Yhtä kuorokaveriani siteeraten voisinkin sanoa, että tyttö mahtoi tuntea olevansa oman elämänsä valelääkäri.

Terkkarin kanssa tutkailtiin ruokapäiväkirjaa, joka oli kyllä taas melkoinen. Remontteerattavaa riittää! Koska allergioideni vuoksi pitäisi papuja tai linssejä syödä päivittäin, olen päättänyt yrittää toisen lämpimän ruuan ujuttamista ruokavaliooni - näin voisi syödä kerran päivässä myös jotain pavutonta. Otan mielelläni vastaan soijattomia ja pähkinättömiä kasvisruokavinkkejä ja etenkin sellaisia, joissa ei ole määrättömästi juustoa tai kermaa. Viime viikkoisen verenkuvan lopputuloksetkin kuulin, hemoglobiini 139 ja kaikki muutkin arvot mallillaan.

Paino oli kaikesta mässäämisestä ja laskiaisen juhlistamisesta huolimatta pysynyt suunnilleen samoissa lukemissa kuin terkkarin edellisellä mittauskerralla, +200g.

Kirkkohistorian luento oli hilpeä ja selvisi, että teologisessa opiskelee tyttö, joka ei puhu juurikaan suomea! Hatunnosto hänelle, kirjoittaa kuitenkin kurssitöinä suomenkielisiä esseitä ja luennoitsijoista monet puhuvat todella nopeasti.

Otin tunnin päiväunet ja herätessäni olin ihan totaalisen pihalla, luulin heränneeni aamulla ja olevani myöhässä, unet katkesivat aivan kesken ja olo oli kaikin puolin pöllämystynyt ja viluinen. Onneksi sain vedettyä vähän ruusukaalia ja papumuhennosta napaani, ehkä tämä tästä vielä käynnistyy.

Dokumentti: Pakomatkalla anoreksiasta

Pääsiäinen, 2005.
Kuva on R:n ottama.

Viime viikolla tuli M:n kanssa puhetta erilaisista elämänmuutoksista ja siitä, miten siirtymät on vaikeita itse kullekin. M. sivusi Yleltä tulevaa dokumenttia, jonka tänään vihdoin katsoin.

Pakomatkalla anoreksiasta oli vaikuttava, siinä supernopeasti maisteriksi valmistunut suomalainen Marja oli sairastunut anoreksiaan ja muuttanut takaisin vanhempiensa luokse. Dokumentti näytti äidin uupumuksen ja tyttären kahtiajakoisen olemuksen, vahvan tahdon parantua ja toisaalta anorektisten ajatusten pakottaman kontrollin. Dokumentin voi katsoa täältä vielä 14.2. asti.

Yläaste-lukioaikana lähipiirissä oli seka diagnosoituja syömishäiriöisiä että eri tavoin oirehtivia. Lukio oli psyykkisesti kuormittavaa aikaa, yksi meidänkin ikäluokasta muuttui harhaiseksi kirjoitusten lähetessä ja lukion toisella useat oirehtivat juuri painonsa kanssa, minä mukaan lukien. Kaivoin dokumentin katsottuani esiin muutamia valokuva-cd:itä, toinen on keväältä 2004 ja toinen vuotta myöhempi, 2005. Vanhojentanssikevät 2005 oli aika rankka, erinäisten sattumusten seurauksena ainoa elämänhallinnan keino tuntui olevan syömisten kontrollointi. 12 viikossa laihduin 14 kiloa, olin kalpea kuin mikä ja palelin jatkuvasti. Jälkimmäinen kuva on aurinkoisesta Romaniasta, joka oli ehkä jonkinlainen käännekohta. Koko reissusta muistan vain muutaman asian, sen että palelin ja sen, että söin pienen valkoisen suklaapatukan, ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Tämä kevät on rankkuudestaan huolimatta ollut myös onnekas kevät. Sain tammikuussa sen YTHS-herätyksen, jonka seurauksena ravaan Töölössä vähintään kerran viikossa. Viime viikolla oli ravintoterapeutti, joka katsoi syömisteni määrää ja laatua. Sain päiväkirjasta myös muutaman napakan katseen ja tulevaisuutta varten kiellon toistaa sellaisia päiviä enää. Se havahdutti itsenikin taas - en kai ole luisumassa samaan, hakemassa rutiinia ja rakennetta kaoottiseen arkeen syömisistä?

Loppuviikon kirjoitukseni poiki myös sen, että tapaan silmäklinikan psykologin parin viikon kuluttua. Oma jaksaminen, tai ennen kaikkea turhautuminen toki huolestuttaa ja ärsyttää, en haluaisi käyttää aikaani märehtimiseen. Tännekin kirjoittaminen on välillä hankalaa, kun voin vain aavistella, kuinka moni tuttava tätä lukee. Toisaalta tuntuu hyvältäkin, että voin purkaa ajatukseni jonnekin ja tiedän, että edes joku minut tunteva tietää, missä mennään, koska ääneenhän en asioitani puhu. On ristiriitaista kirjoittaa tänne, kun toisaalta pelkään sitä, että kaikki saavat tietää. Toisten ironiaa ja ivaa on vaikeaa kohdata, mutta pettymyksen aiheuttaminen on vielä kamalampaa.

Possuflunssamietteitä.

Olen miettinyt tätä sikainfluenssaa puolen vuoden ajan, enemmän tai vähemmän.

Toisaalta tuntuu, että tämä on taas yksi SARS tai lintuinfluenssa, josta kovasti kohistaan, mutta joka ei kuitenkaan saavu. Asiantuntijat sanovat, ettei kuolleisuus ole sen korkeampi kuin normaalissakaan influenssassa, että outoa on vain se, että tauti iskee kovasti myös nuoriin, perusterveisiin ihmisiin, ei ainoastaan huonokuntoisiin vanhuksiin. Olen myös ajatellut, että vaikka kyse olisikin jo maailmanlaajuisesta epidemiasta, tuskin se minuun tarttuu. Kesän rippileireillä oli paljon ulkosuomalaisia, joista osa tuli maasta, jossa tauti oli jo kesällä epidemia. Hekin olivat selvinneet, osa oli taudin sairastanut.

Nyt, kun tauti kuitenkin leviää Lapissa vauhdilla, olen miettinyt asiaa taas enemmän. Tänään N:n kanssa leipoessani pohdittiin, että vaikka itse tauti ei pelottaisikaan, tuntuu kammottavalta ajatus siitä, millä tasolla yhteiskunta lamautuu, jos huomattava osa kansasta sairastuu kerralla tähän nopeasti leviävään tautiin. Välillä tuli jopa mieleen se takavuosien nuortenohjelma, Klaani. Yleensä olen ylenpalttista rokottamista vastaan. Olen monessa mielessä luomu ja eko, mielelläni päätän itse, mitä kemikaaleja kehooni haluan ja olen päättänyt haluta mahdollisimman vähän. Olen ajatellut, että minulle riittää se, että silmässäni on silikoni-implantti (joka toisilla on tisseissä, heh), ja melko lisäaineettomalla ja puhtaalla ruokavaliolla olenkin tervehtynyt selvästi, lakannut sairastamasta jatkuvia flunssia. Mutta tämä on nyt taas sellainen tauti, jota ei ehkä torjutakaan samanlaisin kotikonstein, ainakin luulen niin. Olen pohtinut, että olisiko rokotteen ottaminen kuitenkin paikallaan, sitten kun niitä aletaan jakaa. Lähipiirissäni on huonokuntoisia vanhuksia ja koenkin, että suurempi merkitys on sillä, että en tartuta heitä kuin sillä, ettenkö itse ehtisi tautia potea.

Yliopistolla asian suhteen on oltu neuroottisia koko syksyn ajan. Olen lähdössä reissuun kolmen viikon kuluttua, en halua sairastua nyt, enkä toisaalta reissussakaan. Ehtiikö rokotetta kuitenkaan sitä ennen saada? Ja entä jos käykin niinkuin Ruotsissa, että rokotteesta sairastuu lievästi? Olen ollut kuukausia tiedotusvälineiden ulottumattomissa, sillä en ole vielä(kään) perehtynyt Näkövammaisten Keskusliiton tiedonhallintapalveluun ja sen kautta saatavissa oleviin lehtiin, joten en ole juurikaan seurannut THL:n ja Rokotusdisinfon debattia.

Jos sairaus leviää tällä tahdilla, ehtiikö rokotus ajoissa ennen kuin kaikki sairastamme?

Mitä teidän mielessänne liikkuu sikainfluenssan tiimoilta?

Tuntuu jokseenkin epäoikeudenmukaiselta, että me täällä keskustelemme rokotteen ottamisesta tai jättämisestä, kun valtaosa maailman ihmisistä ei saa minkäänlaista mahdollisuutta rokotteen ottamiseen.

Kestoratkaisu kestovaivaan.

Kuva www.myllymuksut.com

Kestovaippojen sivutuotteena on syntynyt liuta erilaisia kestävämpiä kuukautissuojia. Tuttavapiirissäni useat käyttävät kuukuppia ja minultakin sellainen löytyy, mutta kroppani ei ole sitä oikein kokenut omakseen. Jatkuva siteiden kotiin roufaaminen ja roskisten tyhjentely kuitenkin rassaa, joten päätin testata kestositeitä. Ovat muuten Helsingin Ruohonjuuressa remonttitarjouksessa, päiväside irtoaa 7 eurolla ja yöside muistaakseni 7,5 eurolla.

Kestositeiden perusajatus on hyvin yksinkertainen, siteissä on imutehosta riippuen kerroksittain kangasta: pohjalla usein puuvillaa, joka pitää siteen parhaiten paikallaan, välissä imukerroksena fleeceä ja pinnalla esimerkiksi bambua tai puuvillaa. Päiväsiteiden imutehoksi ainakin tämä valmistaja ilmoitti koko päivän vuodon, eli samaa sidettä voi käyttää koko päivän. Yöside on niin järeä, että ainakin omassa käytössäni sen imutehoa ei tarvitse kyseenalaistaa. Käytön jälkeen ne pestään 60 asteessa ja yhden pesukerran perusteella sanoisin, että puhdistuvat pesupähkinöillä ja sappisaippualla varsin mainiosti.

Iholla kestoside on hengittävämpi kuin muoviset kertakäyttösiteet. Parin käyttökerran kokemuksella sanoisin, että side hankaa vähemmän, tuntuu normaalimmalta ja mukavammalta. Imuteho on kertakäyttöisiin verrattuna hyvä - kenties kertakäyttöiset tehdään pienivetoisiksi, jotta kuluttaja käyttää niitä mahdollisimman paljon?

Omat ostokseni ovat Myllymuksujen valmistamia, mutta myös tuttavapiirissäni on ainakin yksi, ellei useampiakin käsityöihmisiä, jotka valmistavat siteitä myös itse. Onko teillä muilla kokemuksia kestositeistä tai pikkuhousunsuojista?