Siionin virsi 244a

2. Usein vaihtuu päivä yöhön,
matkanteko kyyneltyöhön,
tie on ahdas, uuvuttaa.
Usein peittyy täällä armo,
maahan painuu usko, tarmo,
toivo tyyten raukeaa.

Aika raskasta arkeen paluu, kun kaikkea on liikaa ja aikaa liian vähän.
Pimeä ja musta marraskuu, avuton marraskuu, kun keppi unohtuu kotiin ja yhtäkkiä onkin pimeää.
Jätin pois kursseja, pakollisiakin, vaikka tiedän joutuvani keväällä yliopiston opintoseurantaan.
Tätä virttä veisataan kuorossa, se on juuri nyt valtavan puhutteleva.

Sunnuntaina kahviteltiin, perjantaina lounastettiin.
Toinen on totinen, niin samanlainen ja kuitenkin niin erilainen.
Selkeneekö kaikki ajan kanssa, vai pitäisikö nyt jo tietää, osata lukea toista?
Tilanne tekee araksi, mietteliääksi.

On siinä virressä viimeinenkin säkeistö.
Pakko tämän marraskuun on joskus loppua.
Toisesta tullee joskus niin tuttu, että tietää onko totisuus ja tarkkailu vain tapa olla vai jotain, jota sovelletaan uusiin tuttavuuksiin.

(7. Mutta muista, Jeesus voitti.
Päivä jälleen yöstä koitti.
Sydämeesi kätke se.
Katso häneen tuskan alta,
Hänellä on voima, valta
viedä sinut perille.)

Leiripöhnästä päivää!

Eilen kotiuduttiin melko energiseltä riparilta. Latasin akkuja syömällä itseni ähkyyn (hyi minä!) ja katsomalla viisi jaksoa Gilmoren tyttöjä, viimeistelemällä saarnaa yötä myöten ja sitten nukkumalla kuin tukki ne muutamat vähät tunnit ennen aamua.

Tänään saarnasin hieman huterasti - tai itse saarnassa ei pahemmin vikaa, mutta keskelle saarnaa upotettu Kaksi tavallista kättä -laulu vähän takelteli - ja jaoin ehtoollista, mikä meni onneksi jo paremmalla rutiinilla. Kotimatkalla nukuin makeat päikkärit täpötäydessä linja-autossa. En tiennyt, että reittibussitkin voi olla täynnä. Sain paikan innokkaan mummelin vierestä, hän olisi jopa kiinnittänyt turvavyöni mun puolestani.

Kotiin saavuttuani olen saanutkin aikaan vain pikaisen kauppareissun (lempikassapoika<3), koneellisen puhdasta pyykkiä ja koneen ääressä koomailua. Nyt jännitän, kuinka moni leiriläinen lisää mut kaverikseen Facebookissa. Olen tehnyt linjauksen, että en pyydä nuoria ystävikseni, mutta hyväksyn heidät omalle listalleni, jos sitä pyytävät. Isosista ystäviäni on nyt puolet ja työntekijöistä kaikki, jotka Facebookista löytyvät. Leiriläisiä toistaiseksi vasta 2/29.

Huomenna olisi kiva mennä uimaan, mutta toistaiseksi uimakaveria ei ole löytynyt. Iltapäivällä on heprean tunti ja illalla menen S:n kanssa Selloon sauvakävelysauva- ja ruokaostoksille.

Kelasta tuli postia. Olivat saaneet EVS-hakemukseni ja vastasivat, että mikäli haluan kuntoutusrahaa kesältä, sitä pitää hakea juhannukseen mennessä. Sikäli omituista, että sama täti, joka oli kirjeen allekirjoittanut, neuvoi aikaisemmin minua hakemaan kuntoutusrahaa elokuulta takautuvasti. Itse EVS:stä oli vain lyhyt maininta, että Kela palaa asiaan, kun etuusvastaava on antanut siitä lausunnon. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Nyt ei auta kuin pitää peukut pystyssä ja odottaa.

Loppukiri.

Nyt on alkanut loppukiri, kilpajuoksu ajan kanssa. Tästä keväästä tulee todellakin rankka.

Heräsin aamulla viideltä ja tullessani aamupesulta Hesari kolahti luukusta. Siis Hesari! Hesarihan jaetaan öisin!

Reippaasti survoin aamupalaa kitusiini, kuuntelin kadun varressa huumaavaa lintujen laulua ja kuulin taksikuskilta lohdullisen anekdootin: "Mitäpä ei ihminen koulutuksensa eteen tekisi!" On tässä siis ehkä jotain järkeä.

Meillä on myös aivan huippukiva strategiaseminaariryhmä Tampereella, tullaan tosi hyvin juttuun ja viihdyn niin valtavan hyvin, ettei insinööriyskään varmasti ole väärä valinta!

Ja Hervanta on muutenkin niin ihana, etenkin aurinkoisella säällä. Aamulla kahvilassa tutut pyysivät pöytäänsä, viihdytin niitä taksikuskikertomuksilla ja kreikkadetaljeilla ja ne minua tutkimusmetodototodotodoton (siis tutkimusmetodologian) kurssin detaljeilla: kurssin yhtenä harjoitustyönä on tehdä yli sadan puhelinhaastattelun kyselytutkimus!!! Muutenkin lähtee taas taju jokseenkin kummallisesti mitotetuista kursseista - maisterivaiheen opintoihin kuuluu Yrityksen johtaminen 6op, johon kuuluu 11 case-ratkaisun tekeminen. Niitä tehdään yksi viikoittain ja ratkaisu laaditaan joka viikko uuden, arvotun kolmen hengen ryhmässä ja ratkaisusta laaditaan sekä 12-sivuinen kirjallinen tuotos, että suullinen esitys. Siis 6op!

Maailmanuskonnot on nyt läpäisty, se on helpottavaa.

Lounastin kahden ystävän kanssa ja bussimatkalla asemalle bussissa olikin lukioaikainen ystävä. Kyllä elämä on ihmeellistä!

Terveisiä Kelasta.

Sain tänään asumistukipäätöksen. Kesästä alkaen asumistukeni on entistä pienempi, nyt jo n. 50e vähemmän kuin opiskelijoilla, jotka saavat opiskelijan asumislisää. Tämähän on tietysti aivan loogista, kun tulot pienenee ja vuokra nousee, niin tottakai Kela laskee asumistukea. Olen vähän lannistunut, mutta ei se mitään.

Kelan mukaan tuloni tänä vuonna ovat 794e/kk. Laskelma on hieman yläkanttiin, koska kesän ansioni ovat vain arvioita viime vuotisten ansioiden perusteella. Lukuvuoden aikana kuukausituloni ovat n. 600 euroa.
Vuokrani on n. 360e, minkä lisäksi maksan sähköstä ja internetistä, joten kokonaisuudessaan asumiskulut lienevät n. 390e.
Puhelinlaskuni on taksimatkojeni vuoksi n. 70-80 euroa kuukaudessa, itse taksimatkat 21,50e. Jos syön joka päivä yliopistolla, menee siihen 50 euroa kuukaudessa. Lopuilla kustannan sitten ruuan, vaatteet, harrastukset, matkat kotikotiin (n. 50e per kerta).

Välillä haaveilen valmistumisesta ja siitä, että ainainen penninvenytys loppuu joskus.

Lakkoilua ja muita aktivitiiveja.

Asiaan melko vähän perehtyneestä tuntuu hassulta, että työehtosopimukset tuntuvat olevan katkolla monilla aloilla yhtä aikaa. Nyt murehdin viikonlopun synttärijuhlien tarjoiluja ja sitä, saanko kaupasta tuoretavaraa enää perjantaina. Harmittaa etukäteen myös se, että ihana V. on tulossa maanantaina loman viettoon tänne ja itse olen lähdössä illalla pohjoiseen ja mikäli bussit eivät kuljekaan, emme ehdi nähdä. Tyypillä on niin vilpitön hymy ja leppoisat jutut, että oikeasti tämän tenttiputken päälle tekisi hyvää nähdä ja naureskella yhdessä.

Eilisellä kreikan tunnilla opettaja varoitti meitä tulevasta lakkovaroituksesta. Yliopistoväki antaa lakkovaroituksen tällä viikolla, ymmärtääkseni huomenna ja mikäli sopimusta ei synny ajoissa, alkaa lakko sitten kahden viikon kuluttua. Kovasti on sympatiat yliopistolaisten puolella, tekeväthän se suuria työmääriä pienellä palkalla ja nyt työehtoja lupauksista huolimatta ollaan heikentämässä. Rehellisyyden nimessä on kuitenkin sanottava, että lakon uhka huolestuttaa, kreikan opiskelun loppusuora kreikan kielisine Uuden Testamentin käännöksineen on edessä eikä se systemaattinen teologiaan ehkä ihan aukene ilman opastusta, jos ei aina nyt ihan opastuksellakaan.

Kaiken muun hyvän lisäksi aivonikin aikovat mennä lakkoon! Huomiseen kreikan välikokeeseen ja torstaiseen systiksen tenttiin on urakoitu E:n kanssa melkoisesti eikä niistä toissa viikon tenttihulinoistakaan vielä ole kovin kauaa. Onneksi niistä on kuulunut ihan hyviä uutisia, kaksi tulosta on tullut ja kahta vielä odotan. Tänään kävimme E:n kanssa kutakuinkin seuraavanlaisia keskusteluja:

T: Sitten olis vielä tämä mediumin futuurin käyttö aktivitiivina.
E: Aktivitiivina?! Siis aktiivina?
T: Niin niin, niinhän mä sanoin!

E: Onkos tämä nyt se partasiippi?
T: No ei oo, kun partisiippi.

T: No kato E., onneksi näitä futuureja tarvitsee vain tunnistaa, ei tuottaa. Luulen, että J. kysyy näitä epäsäännöllisiä verbejä aika harvosti.

Että näin me. Puhutaan myös tosi usein yhteen ääneen samoja lauseita, vietetään vissiin vähän liikaa aikaa kahden. Kerrottakoon nyt vielä, että siinä vaiheessa pakattiin kamat kasaan, kun kumpikin teki teinit, ts. repesi omalla tahollaan tismalleen samaan aikaan, kun silmiin osui virke "Jeesuksen täytyy... paskhoo", siis kärsiä. Totaalinen pohjanoteeraus. (Ja kehtasin vielä kertoa sen teille ääneen.)

Dokumentti: Pakomatkalla anoreksiasta

Pääsiäinen, 2005.
Kuva on R:n ottama.

Viime viikolla tuli M:n kanssa puhetta erilaisista elämänmuutoksista ja siitä, miten siirtymät on vaikeita itse kullekin. M. sivusi Yleltä tulevaa dokumenttia, jonka tänään vihdoin katsoin.

Pakomatkalla anoreksiasta oli vaikuttava, siinä supernopeasti maisteriksi valmistunut suomalainen Marja oli sairastunut anoreksiaan ja muuttanut takaisin vanhempiensa luokse. Dokumentti näytti äidin uupumuksen ja tyttären kahtiajakoisen olemuksen, vahvan tahdon parantua ja toisaalta anorektisten ajatusten pakottaman kontrollin. Dokumentin voi katsoa täältä vielä 14.2. asti.

Yläaste-lukioaikana lähipiirissä oli seka diagnosoituja syömishäiriöisiä että eri tavoin oirehtivia. Lukio oli psyykkisesti kuormittavaa aikaa, yksi meidänkin ikäluokasta muuttui harhaiseksi kirjoitusten lähetessä ja lukion toisella useat oirehtivat juuri painonsa kanssa, minä mukaan lukien. Kaivoin dokumentin katsottuani esiin muutamia valokuva-cd:itä, toinen on keväältä 2004 ja toinen vuotta myöhempi, 2005. Vanhojentanssikevät 2005 oli aika rankka, erinäisten sattumusten seurauksena ainoa elämänhallinnan keino tuntui olevan syömisten kontrollointi. 12 viikossa laihduin 14 kiloa, olin kalpea kuin mikä ja palelin jatkuvasti. Jälkimmäinen kuva on aurinkoisesta Romaniasta, joka oli ehkä jonkinlainen käännekohta. Koko reissusta muistan vain muutaman asian, sen että palelin ja sen, että söin pienen valkoisen suklaapatukan, ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Tämä kevät on rankkuudestaan huolimatta ollut myös onnekas kevät. Sain tammikuussa sen YTHS-herätyksen, jonka seurauksena ravaan Töölössä vähintään kerran viikossa. Viime viikolla oli ravintoterapeutti, joka katsoi syömisteni määrää ja laatua. Sain päiväkirjasta myös muutaman napakan katseen ja tulevaisuutta varten kiellon toistaa sellaisia päiviä enää. Se havahdutti itsenikin taas - en kai ole luisumassa samaan, hakemassa rutiinia ja rakennetta kaoottiseen arkeen syömisistä?

Loppuviikon kirjoitukseni poiki myös sen, että tapaan silmäklinikan psykologin parin viikon kuluttua. Oma jaksaminen, tai ennen kaikkea turhautuminen toki huolestuttaa ja ärsyttää, en haluaisi käyttää aikaani märehtimiseen. Tännekin kirjoittaminen on välillä hankalaa, kun voin vain aavistella, kuinka moni tuttava tätä lukee. Toisaalta tuntuu hyvältäkin, että voin purkaa ajatukseni jonnekin ja tiedän, että edes joku minut tunteva tietää, missä mennään, koska ääneenhän en asioitani puhu. On ristiriitaista kirjoittaa tänne, kun toisaalta pelkään sitä, että kaikki saavat tietää. Toisten ironiaa ja ivaa on vaikeaa kohdata, mutta pettymyksen aiheuttaminen on vielä kamalampaa.

Elämänhallintaharjoituksia.

Tammikuu oli aika raskas kokonaisuudessaan, elämään pukkasi uusia ihmisiä, joiden rooli ei oikein ollut selvä, eikä ehkä kaikilta osin ole vieläkään. Lomaltapaluu oli aika raskas, opinnot alkoivat molemmissa yliopistoissa kovalla rytinällä, apuvälineistä osa oli poissa pelissä ja monet syksyn aikana opitut vippaskonstit kadonneet kuin tuhka tuuleen. Hiljalleen kaikki kumuloitui ja meinasi tulla täysstoppi. Monet arkiset asiat, joista olen selvinnyt enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi, muuttuivat vaikeiksi ja vastentahtoisiksi - huolestuin itse, kun en enää saanut itseäni ruokakauppaan ja iltaisin ei maittanut uni.

Nyt on jo paremmin. Minulle on vakuutettu, että mieli menee elämänmuutoksen jälkeen selviytymistilaan, jossa asioita suorittaa rutiinilla, sisulla ja kikkailulla ja takapakki on aivan tavallista. Siltä nimittäin tuntuu nyt - se näön heikkenemiseen liittyvä ahdistus ja turhautuminen, jota odotin jo viime vuonna, puskee pintaan mitä ihmeellisimmissä tilanteissa.

Otin terveyteni hoitamisessa tehospurtin, varasin pika-ajan terveydenhoitajalle ja esittelin listan kaikkia vaivoja. Sain monta uutta aikaa, joista niistäkin on poikinut jo monta uutta aikaa. Painonhallintaterveydenhoitaja on ihana, menisin ilomielin rupattelemaan vaikka joka viikko! Huoleni olemattoman liikunnan ja säännöllisen syömisen yhteisvaikutuksista oli ollut osittain turhaa, sillä painoin lopulta 6,5kg vähemmän kuin luulin painavani. Nyt tilannetta seuraillaan, edessä on verenkuva ja ruokavalion tarkastus, jota varten kävin jo ravintoterapeutillakin. Asia oli niinkuin uumoilinkin, soija- ja pähkinäallergisena pääasiallisena kasvissyöjänä proteiinin saanti ei ole riittävää ja kalsiumiakin pitäisi saada lisää. Kaupassakäynti olisi muutokselle elinehto.

Myös Suuret Suunnitelmat etenevät, eilen päivitimme Jorvissa kuntoutussuunnitelmaa, edessä on hakeminen pistekurssille ja tapaaminen Kelan kanssa, jotta selviää, voinko lähteä vapaaehtoistyöhön. Sain uskonvahvistusta, kun sekä kuntoutusohjaaja että koulutussihteeri olivat sitä mieltä, että vuosi Keski-Euroopassa kehitysyhteistyön ja näkövammaistaitojen parissa olisi sekä hyödyllinen että tarpeellinen.

Tässä kuussa nostetaan avustaja-asiakin pöydälle, sillä nyt voin jo myöntää, että tarvetta todella olisi. Kepulikonsteihin ja kikkailuun väsyy, säännöllinen apu helpottaisi asiointia ja monia käytännön asioita. Olen huono pyytämään apua, enkä kuormita ystäviä mielelläni. Tällä viikolla ensi kertaa pyysin O:ta tuomaan kaupasta tavaraa ja suurimmalla turhautumisen hetkellä Facebookiin parkaistu "lähtisikö joku mun kanssani kauppaan" poiki reilussa tunnissa kaksi avuntarjousta. Ihmeelliset, siunatut ystävät! Toivossa on nyt siis hyvä elää, ehkä kesään mennessä saan avustajan. Sen kanssa voi mennä kauppaan, käydä lenkillä ja uimassa, lajitella papereita ja postia ja sen voi jopa ottaa mukaan luennolle kirjoittamaan sähköisiä muistiinpanoja, mikäli luennoitsija ei saa luennoistaan mitenkään saavutettavia! Ihmeellinen avustaja! Hakurumba ja hyvän löytäminen kyllä hirvittää.

Torstai-iltana oli lähes samanlainen kauhea tunne, kuin taannoin rautatieaseman liikennevaloissa. Etsin tärkeitä papereita kaikista paikoista useaan kertaa (löytyi tänään mapitustalkoissa) ja lopulta istuin ja itkin turhautumistani, sitä miten paljon paperia kotiini kannetaan, sitä miten en jaksa mitään enkä pärjää missään enkä voi enää lukeakaan, kun en näe ja äänikirjat ovat kamalia. Sorruin jopa siihen, mihin melko harvoin - ruikuttamaan ystävälle. Tässä tapauksessa kirjoitin pitkän sähköpostin Uudelle Ihmiselle ja selitin jokseenkin sekavasti kaiken. Sitten niistin, vedin henkeä ja kirosin ja lähetin viestin, jossa kehotin poistamaan ensimmäisen viestin sitä lukematta. Nukuin raskaasti ja näin levottomia unia, aamulla unenpöpperössä soitin äidille ja kerroin, etten menekään viikonlopuksi Keski-Suomeen. Myöhemmin perjantaina UI sitten soitti, rupatteli ensin, oli sitten hetken hiljaa ja puhui viisaita sanoja. Sanoi, että on ihan tavallista, että käy näin - ensin sitä jaksaa ja sitten ei pysty, ei kertakaikkiaan kykene. Inhoaa itseään ja vihaa sairautta, vammaa, sitä että on yhtäkkiä sellainen. Ja sanoi sen kaikkein tärkeimmän:

Sä olet kuitenkin se sama Tytti.
Sulla on tää vamma ja sä olet vaikeasti vammainen, mutta ei se, että olet vaikeasti vammainen, tarkoita sitä, ettetkö vois tehdä asioita.

Tiedän, että luet tätä UI, kiitos. Et tiedäkään, miten paljon merkitsee se, että yhtäkkiä nurkan takaa on ilmestynyt ihminen, joka osaa ja uskaltaa sanoa asiat niinkuin ne on. Joskus asiat vaatii sen, että ne sanotaan ääneen ja joskus tekisi mieli pyytää, että toistaisit asiat vielä kerran tai kahdesti, niin helpottavaa on kuulla ne jonkun toisen lausumana. "Toi kuuluu asiaan, se on ihan normaalia, no niinpä, ootko ajatellut asiaa näin." Kiitos.

Siitä tässä varmasti pohjimmiltaan on kyse, vammaisuudesta. Siitä, etten koe olevani se sana kaikissa lomakkeissa: vaikeavammainen, haitta-aste, haittaluokka, avuntarve. Koen olevani minä itse, jonka kuoret muuttuu, tällä hetkellä suuntaan, jota en itse ole valinnut. Oivalsin myös, että ne kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit, jotka on suunnattu näkövammaisille, joille sopeutuminen näkövamman aiheuttamaan elämäntilanteen muutokseen aiheuttaa päänvaivaa, on myös mulle! Joskus ne piuhat on vähän pitkät, mutta nyt vasta oivalsin, että tämä munkin muutokseni on ollut niin suuri, että se vaikuttaa elämäntilanteeseen. Olen pitänyt itseäni jotenkin vain vähän hankalampaan tilanteeseen joutuneena ja ajatellut, että tukitoimet on sitten niille, kenellä näkö muuttuu paljon ja elämä on hankalaa. No, oppia ikä kaikki.

Niin, sitä elämänhallintaa olen opetellut eilen ja tänään ihan vaan asioita järjestelemällä. M. teki kanssani kirja- ja ruokakauppakierroksen perjantaina, koko lystiin meni vajaa tunti ja sain ruokaa pitkäksi aikaa ja mappeja ensi hätään. Nyt on silmä-, Kela-, vero-, pankki- yms. papereita mappitolkulla ojennuksessa ja huomenna edessä enää loppurutistus. Mutta kertokaa mulle, miksi 22-vuotiaalla on useita kappaleita työeläkkeen kertymisestä kertovia papereita nurkissaan?

Maailmanloppu ei tullutkaan.

Mutta se totta totisesti meinasi tulla rautatieaseman liikennevaloissa,

kun kahden viikon huonot unet, huutava nälkä ja kuivuuttaan halkeilevat huulet yhdistyi tämän hetken opintostressiin, tenttistressiin, terveysstressiin ja rahastressiin, kesätyöstressiin. Viime päivinä mieleen palannut suru menneestä ja pettymykset viiden vuoden takaa, irc-galleriasta löytynyt jokseenkin näivettynyt tyttö, jonka laimea hymy ei ulotu silmiin saakka. Samaisen gallerian varastosta lisää kuvia samalta ajalta, lisää väsyneitä ja surullisia, jotka näkyvät vain itselleni. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää on jälleen saanut merkityksensä ja ei niinkään katkerat, kuin pettyneet ja petetyt muistot ja kaikki se, mikä jäi aikanaan selvittämättä, kaikki vastaamattomat kysymykset.

Viiden vuoden takainen maailmanlopun tuntu, kun henki ei kulje ja sattuu niin saakelisti!

Bussin kaartaessa Tampereen tutuilla kaduilla oli vielä turvallinen olo. Päivän aikana iski ikävä kotiin Hervantaan, omaan kouluun! Kaikki ne mun ihmiset, jotka ei ole siellä, vaan ihan väärissä maissa ja kaupungeissa, joiden luona ei voi syödä piirakkaa juhlistaakseen ihan mitättömiä asioita, kuten vaikka sitä että ulkona paistaa aurinko ja isoja asioita, kuten vuoden yrittämisen jälkeen läpäistyä fysiikan tenttiä. Hirvittävä ikävä, jota en ole edes huomannut ennen kuin se tuli nurkan takaa koko komeudessaan vastaan.

Maailmanloppu oli ihan siinä, otti kunnon kuristusotteen niin että kipu sai voimaan pahoin.

Kukaan ei katsonut päin, ohikulkijat väistelivät minua ja minä mietin, että noinko kaikki aina väistää? Noinko joku haluaa tutustua minuun, siihen kuka minä olen? Luotanko liikaa, kerronko liikaa itsestäni, jos vastapuolena on tällainen pelko siitä, että antoi itsestään jotain, mitä ei saa takaisin?

Näkeekö joku minut, vaikka minä näen päivä päivältä vähemmän enkä joskus enää ketään? Miten tullaan ihmisten kanssa tutuiksi katsomatta silmiin? Mitä minä sitten teen, kun punaisen ja vihreän lisäksi muutkin värit lakkaavat olemasta?

Mutta ei se sitten tullut, se maailmanloppu. Raitiovaunussa pidin tolpasta niin tiukasti kiinni ja purin hammasta otsasuonet tykyttäen, vieressä lapsi seisoi hiljaa ja katsoi silmiin, mahdoin näyttää oudolta.

Miten voikaan tuulla niin, että tuuli menee läpi ja tuntuu, ettei olisikaan?

**

Apteekin täti myi huulirasvaa.
Onneksi kotona oli O., joka puhui tavallisista asioista ja kyseli tavallisista asioista ja sanoi hauskasti, niin että nauratti. Osaan minä sentään sen.

Tajuntaa laajentava päivä.

Aamulla olin tehokas hetken, sitten starttasin kohti Kamppia. Söin Memphisissä yksikseni, M. haki muutaman levyn lainaan ja tarjoilija kuulosti Lontoon merimieskirkon vapaaehtois-S:lta.

Seikkailin metrolla Sörnäisiin, löysin oikean uloskäynnin ja ihmettelin piippailevia hissejä. Sittemmin kuulin, että ne todella on sitä varten, että näkövammaiset ne löytäisi, mutta mun mielestä "seuraa rullaportaiden ääntä, hissit löytyy portaiden molemmin puolin" olisi ihan hyvä ohje myös, hissien lisäksi kuin siellä vieressä ei ole mitään, eksymisen vaaraa ei ole. Tehtiin S:n kanssa retki Punnitse ja säästään, jossa ensin tutkiskeltiin itse ja sitten osteltiin myyjän suosiollisella avustuksella. Jee, sokot shoppailee! Sitten takaisin metroon ja palloilua Hakaniemessä. Sattumalta tultiin ulos parhaasta mahdollisesta metron reiästä, pienen tepastelun jälkeen löydettiin Ekolo ja tehtiin siellä lisää löytöjä. K-Extra myi meille pullaa ja maitoa ja kassalla oli loistelias tyttö!
S. minulle: Mä voin tarjota, Kela on maksanut mulle takautuvasti viime aikoina vaikka mitä!"
Kassaneiti: Jee!! Kelan kuuluukin maksaa, tää on niin tuttua!
S ja T.: Niinpä!
Kassaneiti: Minäpä mulkasen, mitä täällä [paistopistepusseissa] on! Ja sitten on näitä omppuloita, saanko pistää tän pussin solmuun?
Sen lisäksi kassaneiti tahtoi tietää, erottaako kolikot helposti toisistaan. Hykerrellen hiihtelimme kotia kohti.

Kerrottakoon, että näkövammaisten asumista koskevassa, joissain ihmisissä hilpeyttä herättäneessä kirjoituksessani oli joitakin puutteita. Puhuvan hissin volyymi oli alun alkaen niin kova, että kaikki talon asukkaat kuulivat, mihin kulloinenkin hissin käyttäjä oli matkalla. S:n ulko-ovi on epäilyttävä, kiinni ollessaankin heiluu paikallaan n. 0,5cm edestakaisin, (ääni)eristystä ei ole. Niin ja lapsivieraita ei voi vessaan päästää yksin, sillä valokatkaisijan alareunassa on parin sormen mentävä aukko, josta saa sormet suoraan sähköjohtoihin.

Piipahdin myös A:n luona hakemassa Victorin lainaan. On onnekasta olla suupaltti, sillä tulin eräässä sivulauseessa maininneeksi kaipaavani kyseistä härveliä ja kas kummaa, asia järjestyi! Paikan päällä tulin myös maininneeksi haluni oppia lukemaan pisteitä ja kas kummaa, sekin järjestyi! Nyt sängyllä odottaa "Lukemisen iloa"-pistekurssi aikuisille. Että "a a a a a kukka kuka b b b b b kakku kakku" teillekin vaan. Hannoverin reissu loppukesästä avasi silmäni vertaistuen tärkeyden suhteen. En ollutkaan yksin, kun tietyt asiat tuntuivat hankalilta. Tänään kyläillessä oli vähän samanlainen olo, ihan oikeasti on muitakin, jotka suunnilleen saman ikäisenä ovat pohtineet samoja juttuja. Miten on pelottavaa, kun ei koskaan tiedä, mitä seuraavana päivänä näkee. Miten on turhauttavaa, kun apuvälineitään ei osaa käyttää tai ei halua ottaa niitä kaikkia vastaan. Miten äidit soittelee vähän liikaa perään. Välillä piti juoda teetä ja hengähtää rauhassa, kun tuntui, että pakahdun siihen helpotuksen tunteeseen, minkä ihan arkisistakin jutuista jutteleminen sai aikaan. Joku osasi täydentää lauseen: "Jos en kaupassa löydä sitä mitä etsin, ..."! Yhdistettynä tähän tämän hetkiseen typerryttävään uupumukseen, väsymykseen ja liian suureen työtaakkaan, oli ehkä vähän liiankin suuri oivallus. (niin, vastaushan on "... olen sitten ilman ja syön vain leipää ja jugurttia.")

Pengerkadulla on sähkökaappi, joka on maalattu siniseksi ja jonka kannessa on suuri liikennemerkkikuva valkoisen kepin kanssa kulkevasta henkilöstä, jolla on irokeesi.

Hurautin taksilla itään vanhan ystävän tilapäiskotiin kekkereihin, joissa oli Intia-teema. Hieman ihmettelin etukäteen, mutta saavuttuani ymmärsin. Olohuoneessa oli paljon tummaa puuta, tuuletinlamppu katossa, hindujumalten kuvilla koristeltuja sohvatyynyjä ja 11 norsupatsasta. Ruokapöydässä opin Jeesuksen näköiseltä ranskalaiselta pojalta, miten juustoa kuuluu leikata oikein - pöydässä oleva juusto oli kuulemma pyhäinhäväistys eikä kumpikaan ranskalainen voinut käsittää, miten siitä enää voisi leikata palaakaan. Juustoa oli jäljellä ainakin 3/4.

Paluumatkalla sain puheliaan taksikuskin, joka oli iloinen siitä, että asuin lähellä hänen kotiaan ja hän pääsisi kotiin syömään. Tuli puhetta opinnoista ja aiemmasta urastani tuotantotalouden opintoneuvojana sekä siitä, että hänen poikansa on hakemassa opiskelemaan juuri sitä. Lopputulos oli, että lupauduin pojalle opintoneuvomaan, mikäli tämä sitä haluaa ja sain puolestani kuskin numeron, jotta voin tilata sen suoraan. Loistavaa, voin ohittaa kalliin taksikeskuksen!

Kävin eilen uimassa, mutta se on toinen tarina se.

Tukka putkella.

Takana on kaksi syksyn ehkä hulluimmista päivistä. Tänään en edes muistanut, mitä eilen illalla tein, olinko eräissä pikkujouluissa, kun minulta sitä kysyttiin... Eilen aamulla vähän raivasin kotia ja tein mummin ohjeella ryynileipää. T. kävi kylässä, valitsi poistovaatepinostani itselleen vetimiä ja sai teekaapistani täydennystä. Joimme teet ja suuntasimme keskustaa kohti, kävin Helsingissä vierailevan isän kanssa pikalounaalla, josta kipitin luennolle, josta puolen tunnin kuluttua kipitin vuoden viimeiseen Changemaker-tiimipalaveriin ja sieltä edelleen kiitosaterialle ravintolaan, josta kotiin kahdeksan jälkeen. Tänään starttasin yhdeksän jälkeen Selloon silmälääkäriin, jossa viime viikon näkökenttäkartoitus oli hukattu, onneksi saivat sen toisesta toimipisteestä faksilla. Silmälääkäristä paineltiin N:n kanssa Stadiumiin, josta löysin toppahousut, joiden ostamista olen vuosia lykännyt. Uudet on oranssit, kuten takkikin, joten jos näette jättiporkkanan pääkaupunkiseudulla, niin tulkaahan tervehtimään... Apteekissakin kävin, sain jälleen kerran kysymyksiä siitä, olenko hakenut Kelalta korvauksia. Ilmeisesti pitkäaikaissairaiden lääkkeitä korvataan, mutten tiedä, ovatko minun lääkkeeni korvauksen piirissä. Täytyy selvittää. Sitten vielä Prisma-kierros, jonka loppusumma oli järkyttävät 70 euroa! En voi käsittää. Prismasta sitten kotiin, jääkaappi- ja pakastinkamat kylmään, ryynileipäpala nassuun ja ratikalla Töölöön sikapiikille. Sain itseni jopa YTHS:n hammaslääkäriosastolle, jossa selvisi, että viisaudenhammasröntgenissä voi käydä milloin vain haluaa. Menen maanantaina klo 8, jos suinkin jaksan ja varaan sitten samaan syssyyn hammaslääkärin ja suuhygienistin helmi-maaliskuulle, josta ensimmäiset uudet ajat tulevat maanantaina jakoon. Asiat etenee, jee! Sitten pikapikaa keskustaan, Tampereen opiskelukaveri T:n kanssa pikalounaalle ja sitten taas V:n kanssa kotiin, kun tämä tuli katsastamaan vaatepinon tarjontaa. Sitten pikapikaa kuoron joulukonserttia varten Alppilan kirkkoon, harjoitukset, kolmen nuoteistani puuttuvan laulun sanojen pänttäystä, keikka ja kuoronjohtajan luo glögille. Nyt voisikin sitten kaatua sänkyyn.

Mutta vielä ennen sitä tahdon kertoa teille, että olen nyt virallisesti 100% invalidi, lääkäri ihmetteli aiempaa haitta-astettani sen kuultuaan, sillä "ilman muuta tuolla näöntarkkuudella pitäisi haitta-asteen olla 100%". Niinpä niin, onneksi selvisi nyt. Tämähän vaikuttaa nimittäin verotukseen, vammaistukeen, Helsingin matkakortin hintaan ja varmasti vielä johonkin muuhunkin, mitä en ole osannut edes ajatella. Pistekurssille pitäisi hakea (ja siihen ensin lääkärintodistus), samoin avustaja-asia pitäisi viimein saada vireille, invaparkkilupakaan ei olisi pahitteeksi. Byrokratian pyörittelyä siis luvassa koko kevääksi.

Kotikin on kuin hävityksen kauhistus, mun assistentti on varmaan ottanut lomaa. Ainiin, eiku, eihän mulla ole sellasta.

Runosuonessani on tilapäinen tulppa.

Opiskelut hyökyy yli ja ympäri, viikonloppuna juhlistetaan veljen valkolakkia ja joulu ja joulunalustentit lähenee uhkaavasti. Opintopisteitä ei näy eikä kuulu ja ekoilutkin on olleet varsin vähissä. Tänään sentään edistyi Silmäklinikan asia, kun eilen potilasasiamieheltä saatu lomake tuli pukattua postiin - kirjallinen muistutus ja selvityspyyntö ylilääkärille.

Kamalasti pitäisi kaikkea. Soittaa YTHS:lle, tiedustella sieltä silmälääkäriasioita ja varata aika hammasröntgeniin ja -lääkäriin. Soittaa HUS:iin ja tiedustella lääkärintodistusta pistekurssia varten ja kuntoutusohjaaja-aikaa kuntoutussuunnitelman päivittämistä varten. Olla yhteydessä sossun vammaispalveluosastoon, jotta avustaja-asiat saataisiin alulle. Ja sitten, lopulta, täyttää ne pistekurssihakemukset Näkkärikeskusliiton aluesihteerin kanssa ja ottaa härkää sarvista, varata aika isoon K:hon ja kysyä kelantädiltä, että miten asiat oikein on sen vapaaehtoistyövuoden suhteen. Lamauttaa tämä asioiden määrä.

Previously on Tytti's adventures with HUS.

Osat 1-3. Käyntejä silmäklinikan päivystyksessä.

Osa 4. 3. kesäkuuta 2009. "Väärä valinta"

3.6. Tytti käy silmälääkärin vastaanotolla HUSin silmäklinikalla, jossa todettiin tilanteen olevan "niin stabiili, ettei HUS voi hoitaa", mutta että "voit joko mennä omalle silmälääkärillesi tai ottaa meiltä maksusitoumuksen ja käydä silmäääkärillä ja näkökenttätutkimuksessa yksityisellä loppuvuoden aikana". Tytti ottaa maksusitoumuksen.

Osa 5. Kesäkuu 2009. "Hiljaisuus"

Ei tapahdu mitään.

Osa 6. Heinäkuu 2009. "Ihmettelevä hiljaisuus ja kuntoutussuunnitelma"

Tytti käy kuntoutuspoliklinikalla kesäkuun viimeisellä viikolla ja saa nyt hyvän kuntoutussuunnitelman ja erinomaisen lääkärintodistuksen kuntoutusklinikalta, mutta maksusitoumusta ei postissa edelleenkään tule.

Osa 7. Elokuu 2009. "Huolestunut hiljaisuus"

Maksusitoumus ei edelleenkään ole saapunut.

Osa 8. Syyskuu 2009. "Kadonneet asiakirjat"

Tytti soittaa HUSiin ja tiedustelee maksusitoumuksen kohtaloa. Paljastuu, että kesäkuisen kuntoutuspoliklinikkakäynnin jälkeen asiakirjat on arkistoitu eikä toimitettu osto-osastolle, joka hoitaa maksusitoumusten tekemisen ja lähettämisen. Lopputulos "ne paperit oli vaan arkistoitu kun ne tuli kuntoutuspolilta, joten laitan asian vireille nyt".

Osa 9. "Postponed"

Lokakuussa mikään ei ole muuttunut, uusi soitto johtaa seuraavaan: "joo, on ne syyskuussa otettu esille ne paperit, mutta maksusitoumus on tulossa marras-joulukuuksi, saat sen postissa vähän aiemmin".

Osa 10. "Lääkäriajat varattu!"

Tytti varasi ajan Terveystalolle ulkomaan reissua edeltäville viikoille, koska on siellä asioinut jo Jyväskylässä asuessaan.

Osa 11. "Olet tehnyt väärin!!"

Tänään, lokakuun viimeisenä arkipäivänä Tytti soittaa ihmettelevän puhelun osto-osastolle, jolla 2h soittoaika kerran viikossa. Vastaus "kuka helvetti sulle niin on sanonut, kun nimenomaan vain näistä tietyistä paikoista saa varata sen maksusitoumuksella maksettavan ajan!! ei sun paperit oo vielä edes käsittelyssä täällä, soitan kohta takasin" ja sitten seuraavan puhelun aikana "niin, tänne on merkitty näkökenttätutkimus... ja KAKSI silmälääkärikäyntiä loppuvuodelle, selvittelen asiaa, soitan ennen kahtatoista, ennen sitä sun ulkomaanmatkaa ei kyllä välttämättä saa kuin silmälääkärin Espoosta ja näkökenttäkartoituksen jostain muualta".

To be continued.

***

Olen ehkä väsyneempi kuin olen myöntänytkään, puhelun jälkeen kaikki puhti katosi, kädet tärisivät ja itkin ääneen. Toivoin, että menis koko näkö, niin loppuis tää säätäminen. Nyt odotan soittoa ennen puolta päivää ja pohdin, investoisinko 200-400e lääkärikäynteihin, jotta saisin ne pois alta ennen reissua.

Vastauksia odotellessa.

KELA runksuttaa edelleen vammaistukianomusta, perjantaina aion mennä elokuviin ihan sen kunniaksi, että on vammaistukihakemuksen "1kk Kelassa"-merkkipäivä. Lain mukaan KELA saa hautoa asioita käsittääkseni kuukauden, aikomukseni on soitella perään ehkä joskus ensi viikolla, jos mitään ei ala kuulua.

HUS hautoo edelleen sitä maksusitoumusta, joka minun piti saada silmäkontrollia ja näkökenttätutkimusta varten jo kesällä. Soittelin asian perään pari-kolme viikkoa sitten, jolloin se kaivettiin naftaliinista, jonne se oli epähuomiossa tungettu. Nyt odottelen vielä ensi viikkoon ja sitten soitan jälleen - en uskalla ryhtyä varaamaan aikaa lääkäriin ennen kuin tiedän varmuudella, koska maksusitoumus on käytössäni.

HELSINGIN kaupunki vastasi tänään Talks&Zooms-hakemukseeni - kielteisesti. Kyseinen ohjelmista on matkapuhelimen puhe- ja suurennusohjelma, jonka näkövammainen periaatteessa voi saada perusterveydenhuollon kautta. Sama taho myöntää myös valkoisia keppejä, keppien vaihtopäitä yms. arkipäivässä välttämätöntä. Yleinen linja Näkövammaisten Keskusliiton apuvälinekouluttajan mukaan on, että puhelimen merkitys näkövammaisen(kin) arjen sujumisen kannalta ymmärretään jo varsin hyvin ja yleensä ohjelmisto on myönnetty. Ensimmäisen saamani nyrkkisäännön mukaan "näön pitää olla niin heikko, että henkilö käyttää lukutelevisiota" (minä käytän), mutta siitä huolimatta tämänpäiväisessä päätöksessä todettiin, että "visus 0,1 ja haitta-aste 85% ovat aivan liian korkeat mahtuakseen kriteeristöön, visuksen tulisi olla korkeintaan 0,05, jotta ohjelmisto voitaisiin myöntää, mikäli merkittäviä näkökenttäpuutoksia tai häikäistymistä ei ole". No, kyllähän minä häikäistyn ja kyllä, näkökenttäpuutoksiakin on, joten ehkä haen uudestaan sitten, kun olen em. maksusitoumuksen turvin näkökenttäni kartoittanut. Ihmetyttää vaan, että mitä 0,05:n visuksella varustettu ihminen enää suurennusohjelmalla tekee, jos minäkään en puhelimestani meinaa saada suurennuslasillakaan tolkkua?

Uuvuttaa, päivällä vähän itkettikin, mutta onneksi luennoilla oli kivaa ja vietin aikaa kahvilla ystävän kanssa.

Ja minä kun luulin, että syksystäni tulisi kevyt.

Tänään olen opiskellut.

Heräsin yhdeksän pintaan ja päätin lukaista verkkokurssin materiaalit, jotta pääsisin kirjoitustehtävän pariin. No, niitä materiaaleja luen ja kuuntelen edelleen, päivän aikana tein tunnin ulkoilulenkin ja laitoin pikaisesti lounasta, mutta koneen ääressä olen kököttänyt varmasti lähemmäs 9-10 tuntia. Jokin tolkku ja järjestelmällisyys tähän opisleuun pitää nyt kyllä saada.

Sinällään koulua ei ole paljon: kolme kurssia Helsingin Yliopistolla ja kaksi verkkokurssia Tampereen Teknillisellä Yliopistolla. Verkkokurssit, Safe and Sustainable Sanitation ja Society and State, vain tuntuvat vievän mahdottoman paljon aikaa siihen nähden, että kummastakin saa palkinnoksi 3op. Kehitysmaatutkimuksen johdantokurssin luennoista pitäisi kirjoittaa oppimispäiväkirjaa, mutta mitä voin kirjoittaa, kun tähän mennessä luennot ovat saaneet minut vain torkkumaan? Eksegetiikka on ihanaa, mutta kirjan kuuntelu ja muistiinpanojen tekeminen tulee olemaan todella aikaa vievää ja kreikasta on vielä paha mennä sanomaan mitään, kun kirjastakaan ei ole mitään tietoa. Lukiaja, joka osaisi ääntää sekä suomea että uuden testamentin ajan kreikkaa, on metsästetty tällä viikolla jo Kreikan suurlähetystöä myöten, toivottavasti ensi viikolla saan jonkin tilannearvion asiaan liittyen. Sillä välin lienee liityttävä tiedekuntayhdistykseen ja ostettava sen kautta paperinen kurssikirja, jotta saan edes jollain tapaa opiskeltua.

Yritän vältellä stressin ja kiireen tuntua, mutta vähän vaikealta se tällä hetkellä vaikuttaa.

Joulua odotellessa.

Tänään on ollut aika pitkä päivä. Aamulla kävin kiukkuamassa kaupassa itselleni ja kaiken rajallisuudelle. Asioiden löytäminen oli taas niin hidasta ja henkilökuntakin aika epätietoista, joten annoin periksi ainesten metsästyksessä. Kenties joku teistä tahtoisi lähteä taksireissulle kauppaan jonain arkipäivänä syyskuussa, vaikka Jumboon tai Kannelmäen Prismaan?

Hyviäkin asioita oli vaikka kuinka. Pesin kaikki kertyneet pyykit. Aamulla postiluukku ei kolahtanut vaan rutisi ja syykin selvisi - Dreamer Kaye oli lähettänyt yllätyspaketin, mainion keltaisen t-paidan. Nauraa räkätin mukana tulleelle kirjeelle: "toivottavasti koko on hyvä, ajattelin niin että S-kokoiset miehet on ainakin 20kg meitä isompia". Nou hätä, kyllä se päälle menee! Ja sitä paitsi, olen ilmoittautunut joogakurssille, joten kai se nyt itsessään jo hoikistaa mua huomattavasti?

Sain kävellä kauppaan sateenvarjon alla, kahlata Haiden kanssa lätäköissä ja loiskuttaa ja kaupasta palatessa nauttia kauniista auringosta ja raikkaasta ilmasta.

Olen haaveillut. Toinen haaveistani riippuu ihmisistä ympärilläni ja sen aion toteuttaa tavalla tai toisella vielä tänä syksynä. Toinen haaveistani on isompi, riippuu Kelasta. Kirjoitin asiasta keskusliiton koulutussihteerille, joka otti asian selvitettäväkseen. Tuntuu hullulta, että unelmointiin tarvitsee Kelalta luvan. Tai no, unelmointiin ei ehkä, mutta toteuttamiseen. On va voir.

Ostin viime viikolla N:lle mahtavan synttärilahjan, joka on sittemmin kadonnut kuin pieru saharaan. Hitsin vimpulat!

Huomenna lähden H:n, V:n ja mummin luo kesätyöpaikkakunnalle ja aion nauttia. Torstaina onkin apuvälinekoulutuksen aika, tänään soittelin laitteiden perään ja kahta lukuunottamatta kaikki on olemassa jo. Pian koittaa siis joulu ja kotiini kannetaan 10 000 euron edestä elektroniikkaa. Mahtavaa!

Tein hyvää ruokaa ja toivottavasti saan pian lisää hyviä reseptejä T:ltä Belgiasta, miekkosella oli mielikuvitusta paitsi kuvataiteiden, myös ruuan suhteen. Tänään lounastun tuorepastaa, jonka siivelle kuullotin tomaattia ja lykkäsin sekaan oliiviöljyä, tuoretta basia ja rucolaakin.

EDIT. Unohdin sen asioista parhaimman! Mun kotiratikkaan tulee muutaman kuukauden kuulutuskokeilu! Voin kulkea iltaisinkin itsekseni!

Kotiinpaluu.

Matka on nyt matkattu, huomenna pesen pyykkiä kämppiksen uudella Ruusalla ja ylihuomenna lähden yhdeksi yöksi mummolareissuun ja kesätyökavereita katsomaan. Viikonloppuna odottaa leiri yli 90 teinin seurassa, jotenkin ajatus ei tällä hetkellä ole kovin kiehtova.

Ikävöin kovasti.

Opin reissussa vaikka mitä.

VAMMAISTOLPPA. EU:n keksintö, joka sinällään on hyvä. Hannoverissa ratikkapysäkeilläkin oli tolppa, josta sai nappia painamalla langanpäähän avuliaan, saksaa puhuvan tädin, jonka avuliaisuus ei kyllä selvinnyt, kun jäädyin nappia painettuani (kuvittelin automaattinauhoitusta tyyliin "Tämä on XX pysäkki ja ohi kulkee ratikat numero Z ja Y") ja täti löi luurin korvaan. Lentokentilläkin näitä on, siellä nappia painamalla tulee henkilö avustamaan. Ainoa ongelma on, että esim. Helsinki-Vantaan kentällä tolpan sijaintia ei tiennyt meistä kukaan...

10 % SÄÄNTÖ. Tiesittekö, että jos lennolle tulevista yli 10% on vammaisia, saa lentäjä päättää tahtooko lentää vai ei. Esimerkiksi paralympialaisjoukkueille tämä saattaisi olla ongelma. Tämän vuoksi vammaisen henkilön tulee lentoa varatessaan, kuitenkin vimeistään kaksi vuorokautta ennen lentoa kertoa olevansa vammainen, jolloin lentoyhtiö voi halutessaan kieltäytyä. Seurueemme erään jäsenen pyörätuolia käyttävälle tuttavalle oli kerran sanottu suoraan, ettei paikkaa ehkä voida tarjota, koska se on tulipaloriski. Henkilö oli sitten miettinyt, olisiko syytä muutenkin varoa, jos on kerran tietämättään niin herkästi syttyvä...

Aivotoimintani on vähäistä, vähäkin energia menee suunnitelmien pyörittelyyn. Ehkä piakkoin on jo tarjolla jotain vähän järkevämpää postattavaa.

Lentäjäämme lainaten: "thank you for your attention bye".

Viimeisen illan veetutus.

Olen väsynyt. Ihmisiä kiristää. Kielet eivät suju.

Päivä oli vallan mainio, nautin ohjelmasta näkkärien festareilla, nautin ajasta ja rentoilusta uuden ystävän kanssa. Elän syksyn suunnitelmilla ja suunnitelmista jo nyt.

Nyt väsyttää, pakkaaminen rassaa ja vodkan pakkojuottaminen kyrsii.

Rissarossi.

Huomenta vaan.

Voisin kertoa teille ummet ja lammet ortodoksihautajaisista, Kirkkopäivistä sekä Elävästä Kirjastosta. Sen sijaan haukottelen, ryhdyn pukemaan ja sullomaan viimeisiä matkatavaroita laukkuun, seitsemältä tilaan taksin ja hurautan lentokentälle, viikon Creative Hannover -nuorisovaihto näkövammaisporukalla odottaa. Esittelen teille nyt kuitenkin jotain Kirkkopäivultä mukaan tarttunutta.


Rissarossi on Seccon vanhoista vetoketjuista tehty rintekoru, jota Kirkon Ulkomaanapu myi ständillään hintaan 22 euroa. Aiemmin kohtaamani yksilöt eivät ole sykähdyttäneet, mutta tämä tumman sininen ja metallinvärinen yksilö oli pakko saada. Koekäytetty ja hyväksi havaittu eilen hautajaisissa.

Leiri 4. Päivä 0.

Leirin valmistelupäivä. Pastori tosiaan vaihtui eilen, onneksi saimme tutun ja turvallisen, loistotyypin. Hän menee perjantaina Turkuun toimittamaan messun, lauantaina Kauhajoelle ELYn juhliin ja sunnuntainakin jonnekin, mutta on kuitenkin paras mahdollinen pappi tälle leirille.

Vanha tuttu, operakennuksen aiheuttama päänsärky, vaivaa taas. Toivottavasti kroppa tottuu pian ja unohdan altistuvani ties mille. Seinissä vika ei ainakaan ole, ne on nimittäin uusittu talven aikana.

Isosporukka on hyvä, apuope on osoittautunut aivan loistavaksi jo nyt. Miten onkaan voinut ajatella nuoresta niin eri tavalla ja kuitenkin samalla tavalla? Jos. 1:9 (vai miten lie Joosua lyhennetään?).

Tämä paikka on kuin koti, johon on hyvä palata. Niin pienenä käsiisi jään, sun ihmeitäs ylistämään. Ja sitten toisaalta juuri se paikka, jossa uskaltaa ääneen sanoa, että silmä ja sokeus pelottaa nyt enemmän kuin koskaan.

Opeporukasta yhdelle unohdettiin kertoa valmistelupäivästä, tulee sitten vasta huomenna. Oli absurdia asemalla, kun kukaan ei tullutkaan.

Opet ovat erilaisia. On Pastori Eksegeetti, jonka sivistys on niin mieletön ja kannanotot niin samoilla linkoilla kanssani, että imen itseeni argumentteja ja inspiraatiota. On Rouva Apuamunperässäajaapoliisi alias Rouva Turvallisuusvastaava, joka kipuilee ja tasapainoilee samojen seurakuntatyö-järjestötyö -ajatusten kanssa kuin itse tasapainoilen. On Mr Muusikko, joka on tämän paikan leirin käynyt, mutta kasvanut eri suuntaan ja edustaa meistä sitä konservatiivisinta, tiukimman linjan Rtuntulkitsijaa. On Britti, joka tulee huomenna, mutta joka vaikuttaa lupaavalta. Sekä Abuobe, jonka omalla leirillä jo olin, mutta joka on kuitenkin kasvanut niin erilaiseksi kuin luulin, niin loistavaksi tapaukseksi.

Veljeni jakoi ehtoollista konfirmaatiomessussa, jossa kukaan ei laulanut paitsi kanttori joka lauloi väärällä kielellä ja jossa kaikki vain valokuvasivat missä sattuu. Ja sitten veljeni sanoi, että voisi harkita vaikka teologista.

What. A. Day.

Viimeinen työpäivä.

Tänään ilahdutti se, että matkalla Henkireiän kanssa markettiin moponuoret moikkasivat sekä mennen että tullen.

Tänään hykerrytti se, että kotimatkaa yksin taivaltaessani moponuori moikkasi - minut siis tunnetaan ja tunnistetaan ja lisäksi pidetään moikkaamisen arvoisena!

Ilahduin, kun kahvilareissulla nuoret moikkasivat ja ruokareissulla isoset tulivat samaan pöytään.

Tänään harmitti se, että yksi nuorista oli pahoittanut mielensä blogistani. Tuunasin kyseistä kirjoitusta hieman ja pohdin blogini rajanvetoa entistä enemmän. Jotain muutoksia varmasti tulee, olen miettinyt salasanallisuutta, toisen salasanallisen perustamista tai joidenkin aiheiden jättämistä käsittelemättä. En tahdo pahoittaa kenenkään mieltä enkä tahdo, että yksittäisiä nuoria teksteistä voidaan tunnistaa.

Tänään suretutti ohi vilahtanut kesäpesti, jäähyväiskahvittelu työkavereiden kanssa ja Suntion heippahalaus. Haikeaa on, vaikka kuinka tietää tapaavansa nämä ihmiset uudelleen.

Tänään rohkaistuin jumalanpalveluksessa. Kuuntelin kesän ensimmäiseltä leiriltä tutun pastorin sanailua ja hykertelin iloissani. Kirkkokahveilla puhe ajautui keskimmäiseen leiriin ja sain rohkaisevan kehotuksen ilmoittaa iltaohjelmasta kirjallisesti. Sen teinkin heti saman tien, työkaverikin piti tekstiäni hyvänä keskustelun avauksena.

Tänään päätin, että suuntaan Helsinkiin tiistaiaamulla ennen kukonlaulua.

Tänään suunnittelin opintojani syksyä varten ja kouristuksenomainen ahdistus hellitti hieman. Kyllä tästä varmasti tulee hyvä vuosi.

Kovin on monimutkaista tämä elämä, uutta odottaa, vanhasta surettaa luopua. Ehkäpä nämä asiat Kirkastussunnuntain kunniaksi alkavat kirkastua minullekin.

Sataa sataa ropisee.