Insinöörimatemaattinen murheenkryyni.

Fuksikeväänä siis kolme vuotta sitten, minulta jäi suorittamatta viimeinen perusopintojen matematiikan kursseista. Sain tentistä kuusi pistettä, kun läpipääsy olisi vaatinut kymmenen. Nyt, kun TTY:llä ollaan uudistamassa matematiikan kurssien jakoa, minun olisi todenteolla päästävä kurssi läpi, muuten joudun tulevaisuudessa tenttimään entistä laajemman kokonaisuuden. Ongelma vain on, etten ymmärrä asiasta mitään. Siis m-i-t-ä-ä-n. Ahdistaa ja surettaa, miten helppo olisi ollut aikanaan vain kaveriporukalla tsempata ja päntätä ja läpäistä edes rimaa hipoen. Saa nähdä, tuleeko minusta koskaan tekniikan kandidaattia tai diplomi-insinööriä, maisterivaiheen opinnoistakin on suoritettuna jo 1/6.

Previously on Tytti's adventures with HUS.

Osat 1-3. Käyntejä silmäklinikan päivystyksessä.

Osa 4. 3. kesäkuuta 2009. "Väärä valinta"

3.6. Tytti käy silmälääkärin vastaanotolla HUSin silmäklinikalla, jossa todettiin tilanteen olevan "niin stabiili, ettei HUS voi hoitaa", mutta että "voit joko mennä omalle silmälääkärillesi tai ottaa meiltä maksusitoumuksen ja käydä silmäääkärillä ja näkökenttätutkimuksessa yksityisellä loppuvuoden aikana". Tytti ottaa maksusitoumuksen.

Osa 5. Kesäkuu 2009. "Hiljaisuus"

Ei tapahdu mitään.

Osa 6. Heinäkuu 2009. "Ihmettelevä hiljaisuus ja kuntoutussuunnitelma"

Tytti käy kuntoutuspoliklinikalla kesäkuun viimeisellä viikolla ja saa nyt hyvän kuntoutussuunnitelman ja erinomaisen lääkärintodistuksen kuntoutusklinikalta, mutta maksusitoumusta ei postissa edelleenkään tule.

Osa 7. Elokuu 2009. "Huolestunut hiljaisuus"

Maksusitoumus ei edelleenkään ole saapunut.

Osa 8. Syyskuu 2009. "Kadonneet asiakirjat"

Tytti soittaa HUSiin ja tiedustelee maksusitoumuksen kohtaloa. Paljastuu, että kesäkuisen kuntoutuspoliklinikkakäynnin jälkeen asiakirjat on arkistoitu eikä toimitettu osto-osastolle, joka hoitaa maksusitoumusten tekemisen ja lähettämisen. Lopputulos "ne paperit oli vaan arkistoitu kun ne tuli kuntoutuspolilta, joten laitan asian vireille nyt".

Osa 9. "Postponed"

Lokakuussa mikään ei ole muuttunut, uusi soitto johtaa seuraavaan: "joo, on ne syyskuussa otettu esille ne paperit, mutta maksusitoumus on tulossa marras-joulukuuksi, saat sen postissa vähän aiemmin".

Osa 10. "Lääkäriajat varattu!"

Tytti varasi ajan Terveystalolle ulkomaan reissua edeltäville viikoille, koska on siellä asioinut jo Jyväskylässä asuessaan.

Osa 11. "Olet tehnyt väärin!!"

Tänään, lokakuun viimeisenä arkipäivänä Tytti soittaa ihmettelevän puhelun osto-osastolle, jolla 2h soittoaika kerran viikossa. Vastaus "kuka helvetti sulle niin on sanonut, kun nimenomaan vain näistä tietyistä paikoista saa varata sen maksusitoumuksella maksettavan ajan!! ei sun paperit oo vielä edes käsittelyssä täällä, soitan kohta takasin" ja sitten seuraavan puhelun aikana "niin, tänne on merkitty näkökenttätutkimus... ja KAKSI silmälääkärikäyntiä loppuvuodelle, selvittelen asiaa, soitan ennen kahtatoista, ennen sitä sun ulkomaanmatkaa ei kyllä välttämättä saa kuin silmälääkärin Espoosta ja näkökenttäkartoituksen jostain muualta".

To be continued.

***

Olen ehkä väsyneempi kuin olen myöntänytkään, puhelun jälkeen kaikki puhti katosi, kädet tärisivät ja itkin ääneen. Toivoin, että menis koko näkö, niin loppuis tää säätäminen. Nyt odotan soittoa ennen puolta päivää ja pohdin, investoisinko 200-400e lääkärikäynteihin, jotta saisin ne pois alta ennen reissua.

Tänään olin junassa...

... jonka alle jäi ihminen.

Ensin kuului kolinaa, aivan kuin joku olisi kaatanut tavaraa portaita alas. Paitsi että ääni kuului junan alta. Matkaseurani ehti tuumata mustan huumroinsa sävyisesti, että "noniin, kukahan sinne junan alle nyt jäi". Juna jarrutti, tuli hiljaista ja sitten kuulutus: "Arvoisat matkustajat, on tapahtunut junan alle jäänti. Tässä menee nyt aikaa, kun odotamme poliiseja ja pelastustoimea."

"Junan alle jäänti"? Mikä kamala, virkamiesmäinen termi kuvaamaan sitä, että jonkun ihmisen kokonainen elämä päättyi. Kuvaamaan sitä, että jonkun ihmisen epätoivo loppui raiteille, että hän ehkä vielä ajatteli jotain tai jotakuta kolistessaan vaunumme alitse. Kolisiko pää, vai olivatko ne kädet?

Vaunussamme ollut poliisi lähti paikan päälle, odottelimme tunnin. Junan ilmastointi kytkettiin pois, junaa työnnettiin taaksepäin ja paloauto tarkasti veturin vauriot. Konduktööri tai kuljettaja kuulutti tiedotteita, yhden ääni tärisi. Kun jatkoimme matkaa, radan varressa seisoi poliiseja jätesäkit käsissään.

Kuinka pieneksi ihminen menee junan alle jäädessään? Oliko se vahinko? Tahtoiko hän kuolla? Miksi juna seisoi niin kauan, eikö kuljettajan vaihtaminen ja ruumiin pois vieminen ole nopeasti tehty? Vai eikö ruumista ollut enää? Palaset on kerättävä varmastikin heti, jotta mahdollisimman paljon saadaan talteen. Tuntuu pahalta ajatella ihmisen hintaa - kuinka kauan täyttä junaa seisotetaan, jotta kuollut saadaan turvaan?

Ajattelin myös ammattilaisia. Virkapukuista poliisia, joka heti ryhtyi työhön ja palasi myöhemmin paikalleen lukemaan kirjaa. Konduktöörejä, jotka ensimmäisenä puhuttavat kuljettajaa, joka on juuri nähnyt ihmisen jäävän junan alle ja konduktöörejä, jotka ensimmäisinä näkevät ruumiin. Entäpä ne poliisit, jotka joutuvat keräämään palaset? Vai ambulanssihenkilökuntako sen tekee? Jos olisin valmis pappi, mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Mitä olisin tehnyt? Itkevä Eero Huovinen Thaimaassa tsunamin jälkeen. Kuuluuko olla ensisijaisesti pappi vai ihminen, voiko olla molempia? Kerrotaanko jollain kurssilla, mitä pitää tehdä jos on pappina junassa, joka ajaa ihmisen hengiltä?

Hetki Helsinkiä.

"Kotiuduin" Helsinkiin kymmenen jälkeen, tein pikaisen tilannearvion kodin katastrofaalisesta tilasta ja päätin lähteä asioille. Kumma juttu, että tosiaan sen, minkä taakseen jättää, poikkeuksetta edestään löytää... Karmaisevat määrät epämääräisiä myttyjä, muovikasseja, muuttolaatikoita (!) ja paperia, paperia, paperia.

Kaupungilla tavoitteena oli ahdistumatta löytää kaksi tiettyä trikoopaitaa, ruokaa ja piirakkavuoka ja mahdollisesti legginsit. Tavoite sekä täyttyi että ei.

Ahdistuin. Kesän aikana näkö mitä ilmeisimmin on taas hiljalleen heikennyt, minkä huomasi monista asioista, jotka teettivät vaikeuksia. Osa oli yhtä vaikeaa jo keväällä, mutta pikkukaupunkielämä oli painanut ne unholaan.
Raitiovaunun numerot ovat pääosin mahdottomia nähdä.
Liikennevaloja ei näe eikä kuule.
Ihmisiä on liikaa ja ihan joka paikassa.
Vaatteiden kokomerkinnät on pienellä sekä itse vaatteessa että pahvilapuissa.
Myyjien on vaikea ymmärtää, mitä kepittä liikkuvan "missä tässä kuitissa on se rivi jolle pitää kuitata?"-kysymystä.
Keppi olisi hyvä olla mukana, ihan vain viuhtomista varten, ei niinkään estämään törmäilemistä.
Hedelmä- ja vihannesosaston hinnat vielä näkee, vaakanumeroista on turha edes haaveilla.
Mistä hiivatista voi tietää, mistä mikäkin vaaka sylkee tarransa ulos? Etenkin jos se sylkee sen kuvapuoli sivulle päin, jolloin ylhäältä alaspäin katsoassa tuijottaa tarran mikrometrin ohutta sivua.
On vaikea arvata, menevätkö liukuportaat alaspäin vai nousevatko ne alemmasta kerroksesta ylöspäin.
Vaatekauppojen seinän kokoiset peilit on kauhu.
Hngh.

Ilonaihe: Sain tänään taksikortin! Tuskin tulen kaikkia 18 kuukausittaista matkaani käyttämään, mutta esimerkiksi tupareita varten voin nyt matkailla jonnekin isompaan kompleksiin ja houkutella saattajan mukaan!

Kauppareissun saldokin oli ihan mukava (tilin saldon sitten vähän vähemmän..), löysin kolme trikoopaitaa, yhden neuletakin, sahalaitaisen tomaattiveitsen, piirakkavuoan ja ruokaa. Legginsejä löytyi loppujen lopuksi kotoa ensi hätään.

Ensimmäinen paita on ihan perustasaraita Marimekolta. Oon vuosikaudet haaveillut mustavalko- ja punavalkoraitaisista paidoista, mutta aina on joku kausiväri ajanut ohitse. Käytän yleensä tosi värikkäitä vaatteita, nyt on ollut jo jonkin aikaa rauhoitavien perusvärien buumi. On myös ihanaa kävellä kauppaan, sanoa tädille "mustavalkoinen Tasaraita kokoa M, kiitos" ja maksaa ostoksensa sen suuremmin sovittelematta.


Loput ostokset ovat Polarn och Pyretistä, joka on lastenvaatteiden luvattu maa. Ikkunassaan oli nyt slogan "ei tyttöjen vaatteita, ei poikien vaatteita - me teemme vaatteita lapsille", mikä miellytti minua kovasti. Putiikista löytyy myös suppeahko, mutta sitäkin ihanampi aikuisten mallisto, tosin painottuen äitiysvaatteisiin. En anna asian häiritä, vaatteet istuvat kivasti - tätä vatsaa kun on siunaantunut ihan ilman vauvaakin...


Tätä turkoosihtavaa himoitsin jo toukokuussa, mutta päätin odottaa. Odotus kannatti sikäli, että paita oli -30% alennuksessa, mutta oikeat koot olivat loppuneet. Ostin sitten sen pienemmän jäljelläolevista, XL:n, eikä sekään pahalta vaikuta. Päinvastoin. Ennustanpa, että tässä on tulevan leirin lempparivaate!


Sininen pitkähihainen ihastutta hyvällä istuvuudellaan ja neppareilla, myös hihansuut ovat kivat. Painiskelin M:n ja L:n välillä, päädyin M:ään. Niinikään -30%.

Sitten se Löytö, harmaa perusneule! Koko on M, koska L oli jo myyty loppuun. Kuvassa alla on tuo edellinen sininen paita ja hihat kinnaavat hieman, mutta sovittaessani hihattoman kanssa olin todella tyytyväinen. Kuluneet farkut, auringonkeltainen toppi ja tämä - näen jo syksyn luentoasun! Samainen alennus löytyi tästäkin.



Lopulliset hinnat olivat Marimekon osalta se perinteinen himpun alle 50e, muiden osalta lähtöhinnat 36,90-43,90e ja siitä sitten alennus.

Mitäs pidätte?

Peruuttakaa tämä päivä!

Tänään on huono päivä.

Lähden Changemaker-reissuun juhannuspäivänä, lento lähtee aamulla Helsingistä, enkä pääse juhannusaaton työvuoron jälkeen Turkuun millään, jotta pääsisin lennolle ajoissa. Voi *****.

Kämppis laittoi viestiä, että Kelalta on tullut kirjeitä. Katsastin siis Kelan nettipalvelun ja siellähän se luki: vammaistuki on evätty. Eipä sillä, olihan jo lähtökohtaisesti harhaa ajatella, että 85% invalidi olisi vammaistukeen oikeutettu vammainen. Päätöksessä sanotaan, etteivät sairauden erityiskustannukset täyty - eivät kai, kun olen opiskelija, eikä mulla ilman vammaistukea ole varaa hankkia tarvitsemaani apua.

Kustannus ja vaiva.

Koska olen päässyt vauhtiin itseni surkuttelussa, niin tulkoon tässä vielä vähän lisää.

Kävin tänään apuvälinekartoituksessa, jossa näin kaikenlaisia herkkuja. Äänikirjojen kuunteluun tarkoitetun laitteen, joka ei ollut kooltaan huonekalu vaan taskukokoinen vekotin. Taulukameran, jolla voisin lukea lehtiä ja seurata luentoja taululta. Tietokoneen näytön, jonka sai suoraan silmien eteen. Elektronisen suurennuslasin, jolla voisin tarkastaa kaupassakin tuotetietoja ja muuta tarpeellista. Laitteita, joista halvimmatkin maksavat satoja euroja, kalleimmat tuhansia. Laitteita, jotka saavat minut tuntemaan, että käytän verovaroja turhaan, sillä enhän minä ole niin vammainen, etteikö joku muu olisi vammaisempi ja tarvitsisi näitä enemmän.

Helsingissä Silmäklinikka päivystää ympäri vuorokauden. Olen onnellinen. Sain puhelimitse tyynnyttävät ohjeet. Menen aamulla päivystykseen. Silmäni kellertää taas, näyttää vetiseltä ja siltä, että here we go again. Murehduttaa, sillä työt alkavat maanantaina ja seurakunta on lirissä, jos en voikaan mennä. En haua sairastaa nyt, haluan töihin.

Terveisiä Tallinnasta, kotiuduin eilen. Reissu oli kiva, Tallinna oli kiva, seura oli kivaa. Silmää murehtiessa salaatti juuttui kurkkuun ja salaatin majoneesi takareiteen, en tiedä miten se on mahdollista. Löysin kesävaatteita ja murehdin silmää.

Lomakelannistus.

Tänään tuli postissa Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ilmoitus, että he ovat vastaanottaneet kuljetuspelvaluhakemukseni. Samalla he ilmoittivat, ettei asiani etene, ennen kuin olen toimittanut puuttuvat liitteet, eli tapauksessani lääkärintodistuksen. Toimitin hakemuksen liitteenä Kelan B-lausunnon, jossa nimenomaan sanottiin, että se on tarkoitettu myös kuljetuspalveluiden hakemiseen. Helsingin kaupunki kuitenkin tahtoo lääkärintodistuksen, joka on tehty heidän lomakepohjaansa. Menen lääkäriin kahden ja puolen viikon kuluttua. Koska lausuntojen ja todistusten kirjoittaminen on (ainakin kaikissa yliopistollisissa) sairaaloissa hidasta ja ruuhkautunutta, saanen todistuksen joskus heinäkuun aikana, kesälomista ja ruuhkista riippuen. Sen jälkeen toimitan todistuksen Helsingin kaupungille, joka hautoo päätöstään kuulemma ainakin kuukauden, jopa kaksi. Saan siis viikko sitten postittamaani kuljetuspalveluhakemukseen päätöksen ehkä syyskuussa. Tänä aikana käyttämäni matkat kyllä korvataan kuitteja vastaan, mikäli päätös on myönteinen. Harmi vaan, että omassa budjetissani ei oikein ole varaa taksilla matkusteluun. Jatkan siis ratikalla liikennöintiä, sehän onneksi menee ihan joka paikkaan...

Kela-rintamalla vallitsee lamaannus niinikään. Lähes kuukaisi sitten postittamani vammaistukihakemus "on vastaanotettu", mutta tietääkseni sille ei ole tapahtunut mitään. Todennäköisesti papereitani hautoo joku armollinen asiantuntijalääkäri, vaikka papereista tuskin kuoriutuu mitään kovin hehkeää pitkänkään hautomisen tuloksena. Asumistukihakemuksen täyttäminen on tämän päivän homma, joskin odotettavissa on, ettei Kelasta löydy niitä kuukausi sitten opintotukea varten toimittamiani vuokrasopimuspapereita. Kuntoutusrahahakemus on täytetty ja odottaa postittamista, mutta tilasin tänään siihen liitteen, jossa eräs järjestö todistaa, että kuukausiansioni ovat 60 euroa.

Vammaisille myönnettävät tuet ovat mielestäni tärkeitä. Tärkeää on myös se, että tukia saavat ne, kenelle ne kuuluvat. Totuus on kitenkin se, että lomakkeiden ääreen uupuu ja välillä mielessä käy nykytilaan tyytyminen ja ilman apua kitkuttaminen, kun tämä kaikki on vain niin hankalaa. Iloitsin kuntoutuspäätöksestä, mutta ahdistun vähän siitä, että myönteinen päätös johti ainakin kahden uuden hakemuksen täyttämiseen ja siihen, että seuraavan viiden vuoden ajan on tehtävä kirjallisia selvityksiä useita kertoja vuodessa.

Edit. Se asumistuen hakeminenkin saa nyt jäädä myöhempään, ensin pitää metsästää vuoden 2008 ja 2009 kaikkien työnantajien pakkkatiedot, monistaa ne laput ja sitten vasta voin postittaa itse hakemuksen.

Edit2. Toimeennuin soittamaan Kelaan, kun yksi tuttava oikeuksistani valisti ja numeronkin kaivoi valmiiksi (kiitos!). Vammaistukihakemukseni on saapunut 24.4., siihen ei olla vielä kajottu lainkaan ja keskimääräinen päätöksen saamiseen kuluva aika on 2-3kk.

Nyhjäisin tyhjästä stressiärsyn.

Kävin tentissä Tampereella. Tentti oli hyvä, minä en. Löysin taulukoukkuja, katkaisimellisen jatkojohdon ja hammastahnaa. Aurinko paistoi ja oli kaunista. Minua ärsytti, stressasi kesätyöt, joiden kanssa asiat on sekavia ja kiire, joka hönkii niskassa. Sain tänään viralliset paperit Kelan kunoutuspäätökseen liittyen. Jostain syystä poden byrokratiaähkyä, en selviydy yksinkertaisistakaan asioista (opiskelutodistuksen tilaaminen tai hakeminen) ja tekisi mieli laittaa pää pensaaseen ja lakata olemasta. "Muutin Helsinkiin, alan opiskella teologiaa" -repliikki kirvoittaa totuudenmukaisuudessaan lähes aina syvällisiä keskusteluja ihmisten suhteesta kirkkoon, asenteista ja ajatuksista. Hyviä, mutta uuvuttavia keskusteluja. Keskustelu kirkossa ja kirkosta on tärkeää, mutta tulee niin toivoton olo, kun ei osaa vastata eikä argumentoida. Olisiko sittenkin pitänyt pysytellä insinööriydessä ja potea alemmuutta, kun ei ymmärrä fysiikkaa (läpäisin kolmevuotisen piinan, Insinöörifysiikka I 6op, viime viikolla niukin naukin) eikä usko teknologian kaikkivoipaisuuteen kuin olla teologi, joka ei osaa keskustella ja jolla ei ole anta vastauksia. Tekisi mieli vain itkeä ja nukkua sata vuotta, eikä mennä huomenna kuulemaan Suomen kehityspolitiikan tilasta, soittaa järjestöasioissa festareille, odottaa kirkkoherran puhelua, soittaa YTHSn hammaslääkärille, lukea tenttiin, mennä kuntoutusohjaajalle, lukea tenttiin tehdä mitään enää ikinä.

Oikeasti halusin vain postata kangaskasseista, ehkä teen sen huomenna.

Countdown to Pacius. 29.

Eilen ruokkosin myös käsityötarvikkeita ja Kaye haki vessan hyllykköni mukaansa.

Nyt on niin, että eilen illalla silmäni esitteli uusvanhan, kellertävän värimaailman, joka on viime syksyltä tuttu. Taas joku on laskenut vettä silmääni ja puoli näkökenttää hyllyy ja tutisee, lainehtii ja aaltoilee. Soitin polille, vastasivat kahvihuoneesta ja nyt odottelen yhdeksään saakka, silloin pitäisi päivystäjän soittaa mulle takaisin. Taitaa tulla sairaalakeikka, tällä tahdilla en huomenna enää näe muuta kuin hyytelöä.

(Olen muuten sitä mieltä, että 38op/2kk, keskeneräinen kandintyö, muutto ja silmäseikkailut on jossain määrin stressaava yhdistelmä, en suosittele.)

Countdowm to Pacius. 30.

Tänään on ollut kauniin aurinkoista ja minä kulutin tämän päivän, kuten niin monet muut aurinkoiset päivät - missäs muualla kuin tietokoneluokassa. Kandia on nyt kasassa 16,5 sivua, kun sen ohjepituus on siis 25 (plus miinus viisi) sivua. Oma tavoitteeni on se alaraja, 20, ja toivon saavuttavani sen tällä viikolla. Sen jälkeen lähetän työn ohjaajalleni, jolla toivottavasti on aikaa tavata ja ruotia työtäni kahden, sillä sairaslomani vuoksi käsikirjoitusvaiheen kandiseminaarit on menneet sivu suun. Olen 38 opintopistettä vaille tekniikan kandidaatti ja jännityksellä odotan, kertyykö tuollainen määrä pisteitä tämän kevään aikana. Teologisenkin opintoja pitäisi ajatella välillä, mutta nyt tuntuu tätä muutto imevän kaikki mehut.

Aloitin lähtölaskennan siis tänään irrottelemalla keittiön kaapinovista muumit. Lisäksi olen sortteerannut käsityölaatikoiden sisältöä, kerinyt epämääräisiä lankanyyttejä siistimmiksi ja heittänyt pois muinaisia lankavyötteitä. Kaye tuo tänään ne muutamat, jo useammassa muutossa palvelleet laatikkonsa ja huomenna voisin käydä kotimatkalla Alkossa kyselemässä lisää. Olisipa tämä koko ruljanssi jo ohi.

Itkupotkuraivari.

Tällä viikolla on tullut tehtyä koulutöitä kuin pieni eläin. Olen kököttänyt koneella enemmän kuin laki sallii, kaikki lihakset ristiselästä ylöspäin huutaa nenä kiinni ruudussa tihrustamisesta. Kaiken huipentaa se, että tällä aherruksella on valmistunut kaksisivuinen referaatti ja yksi viikkotentti.

Yhdellä, sinällään ihan mukavalla kurssilla, on luentojen ohella tenttimateriaalina lukemistoja, joita on sähköisenä saatavilla hieman alle sata sivua. No, macissä on onneksi siedettävä englanninkielinen puheohjelma, jonka mongerrusta jaksaa äärimmäisessä hädässä kuunnella - mutta lukemistotpa ovatkin kirjasta kopioituja eikä niihin pure minkään puheohjelman hampaat. Suurennoksena voin ne tietysti itse lukea, suurennetulle riville mahdtuu kolme sanaa ja lukemiseen menee 10-15 minuuttia sivulta. Jos jollakulla on lahjoittaa 25 tuntia, ottaisin ne ilolla vastaan. Ottaisin ilolla myös sen ylimääräisen opintopisteen, kun kerran sen verran aikaani materiaaleihin upotan.

Elämä on muuttunut sellaiseksi karuselliksi, että odotan mielenkiinnolla narujen katkeamista.

Nuuskamuikkunen pyhiinvaelluksella.

Tänään oli hyvän aamun jälkeen huono päivä, pahoitin mieleni kun luennoitsija tiedusteli yleisesti luennolla toiselle kurssille kirjoittamiemme tekstien aiheita ja sen jälkeen saamiamme arvosanoja ja kun kerroin aiheeni ja sen jälkeen saaneeni 3, täti tuumasi että "no, ei ole pakko kertoa mitä siitä sai" ja sai aikaan yleisen naurunhörähdyksen. Tiedusteli sitten vielä seuraavaltakin myös sitä arvosanaa - ilmeisesti saamani 3 oli kovin ala-arvoinen, kun seuraavaksi tuli lista asioista, joita 3 saaneet eivät olleet ymmärtäneet kirjoittaa...

Biopolttoainereferaatti, teknologiajohtamisen harjoitustyö ja kandintyö painavat niskaan, huomenna on saatava tuo ensimmäinen pois päiväjärjestyksestä etten vallan uuvahda. Yliopistolla puhutaan paljon kesätöistä ja -työttömyydestä, ahdistun kun tuttujen joukossa on niitä, jotka eivät edes hae edellisvuotiseen paikkaan, jossa kuukausipalkka on ollut "niin surkea 1200e/kk". Herään taas pohtimaan, olenko jotenkin väärin asennoitunut, kun minusta työ kuin työ on tärkeää palkasta huolimatta. Eilen joku taannoiseen palkkabloggaukseeni vielä kommentoi, että "on jokaisen oma asia tekeekö töitä nälkäpalkalla" ja ettei hän "tee mitään alle 2000 eurolla". Aika kova asenne - on kovin vaikea ymmärtää.

Illalla luin useamman kurssin luentomateriaaleja, keittelin valtavan määrän teetä ja kaakaota ja rentouduin sitten Areenan tarjoamalla Löytöretki-ohjelmalla. Ohjelmassa kuusi suomalaista on lähtenyt kuukauden vaollukselle Pyreneiltä Santiago de Compostelaan aikomuksenaan selvittää matkan aikana oman elämänsä tilaa itselleen. Kesällä 2007 oli tarkoitus vaeltaa samainen reitti, mutta suunnitelmat muuttuivat ja sen jälkeen olen toistuvasti palannut aiheeseen. Kun näköni on tasaantunut aikanaan, tahdon lähteä vaellukselle, ottaa mukaan Raamatun, vaihtosukat ja t-paidan.

Olen pohtinut Nuuskamuikkusta tänään myös. Miten onkaan surullista, että iloa ja onnea kerää vuoriksi ja keoiksi ympärilleen, vaikka todellisuudessa omaisuus aiheuttaa vain ahdistusta. Leikittelen ajatuksella, että pääsisin kaikesta omistamastani eroon. Ehkä tuleva muutto on virittänyt minut tähän ajatukseen ja ehkä se on toisaalta mahdollisuus karsia omaisuutta. Niin suuri osa kirjahyllyni ja vaatekaappini sisällöstä on ollut koko Tampereella asumiseni ajan täysin koskematta. Näitä tavaroita varmasti tarjoan edelleen myös täällä blogissa. Pois heittäminen on ajatuksena minulle vieras, toivoisin että tavaroiden tarinat saisivat jatkua toisaalla.

Neuletakin tuunausajatuksetkin selkeytyvät koko ajan, Nuuskamuikkunen on läsnä myös siinä.

Life is what happens while you're busy doing other things.

Tämän viikon jälkeen annan itselleni kyllä luvan vain olla ja möllöttää, vietin taas vaihteeksi 12 tuntia yliopistolla.

Kotikin on villiintyneessä tilassa.

Olen ehtinyt myös ajatella silmää ja sitä, mitä haluan sille tehtävän - sillä uskoisin savani kuitenkin itse päättää, vaikka tohtorit kovin päättäväisiä ovatkin. Alan kallistua siihen, että koska vaihtoehdot, ainakin mikäli ne ovat ne mitä olen ymmärtänyt, ovat A. leikkauta silikoni pois, pysäytä näön heikkeneminen mutta ota riski siitä, että verkokalvo tippuu eikä korjausleikkauksella voiteta muuta kuin silikonilla heikkenevä näkö, jonka taso on heikompi kuin ennen ensimmäistä leikkausta ja B. anna asioiden olla niin kuin ne ovat ja katso näön heikentyvän.

Olen ehkä päätymässä tuohon jälkimmäiseen. Täytyy vielä kysyä lääkäriltä, millaisista ajoista me nyt puhumme - heikkeneekö näköni silikonin kanssa olemattomiin hetkessä, tippuuko verkkokalvoni ilman silikonia tänä keväänä vai eläkeiässä. Isoja päätöksiä, joilla on paljon vaikutuksia. Toisaalta tuntuu helpottavalta, että juuri minun on ne tehtävä, olenhan aikuinen. Isäni ja äitini on jo kerran täytynyt päättää, pelastetaanko yksi silmä ja annetaan toisen mennä vai yritetäänkö pelastaa heikompi ja riskeerataan toinenkin. Viime kädessä kai jokaisen on vastattava elämästään ja päätöksistään itse. Toisaalta juuri se tekee asioista vaikeita. Vaikka verkosto ympärillä ottaa kiinni, tukee ja auttaa, minä ja vain minä voin päättää. Iskä on ahdistunut, ehkä vielä ahdistuneempi kuin minä: "voi kulta, kun osaisinko sanoa mikä on oikein ja järkevää".

Viime viikolla kuuntelin Alistair E. McGraithin Kristillisen uskon perusteita, kurssikirjaa. Siinä puhuttiin teodikeoista, pahan ongelmasta ja eilen unta odotellessani vatvoin asiaa ja tunsin palanneeni rippikouluun. Niinkuin Stingkin laulaa, "if you love somebody, set them free". Osa pahasta on ihmisen aiheuttamaa, sillä ihmisellä on vapaus valita hyvien ja pahojen tekojen välillä. Entäpä se paha, mikä ei ole kenenkään ihmisen vika? Sairaudet ja kipu? Vai onko se ollenkaan pahaa? Onko se Jumalan tapa vääntää asioita rautalangasta?

Ukki odotti tänään kolmatta päivää ravinnotta sappikivileikkaukseen pääsyä, mutta Keski-Suomen keskussairaalalla on niin kiire, ettei ehditty leikata. Voihan ne verorahat noinkin käyttää, makuuttaa ihmistä osastohoidossa ruuatta ja odottaa että ehditäänlö leikata ennen nääntymistä...

Lopuksi "päivä elämääni"-demonstraatio: Peitä aamulla silmälasiesi vasen linssi, oikean linssin vasen alaneljännes ja oikeasta alanurkasta keskelle epämääräinen pitkulainen alue. Hampaiden pesun yhteydessä sylkäise tahnaa keskelle linssiä, anna kuivua hetki, laita lasit päähän ja vietä normaalia elämää. Huom! Älä anna ärsyttää, jos lehden lukeminen on hankalaa juuri rivin kohdalle osuvan töhnän takia, aina voit yrittää keskittyä ja hahmottaa ylemmän ja alemman rivin tekstiä katsomatta niihin suoraan. Mikäli hammastahnassasi on pinkkejä tai vihreitä raitoja, aina parempi - niitä minun silmässänikin näkyy...

Silppua ja sälää.

Kommenttilootien kanssa on vähän väsyttävää pelata, joten vastailen tähän. :)

Riippumatto on ihan oikeasti ergonominen, jos sillä nukkuu oikein. Oikein nukkuminenhan siis taas tarkoittaa sitä, että oikean kokoisessa matossa nukutaan viistoittain, voisin googlailla tähän kuvan. Jos siinä röhnöttää maton suuntaisesti, käy juurikin niin että ahteri viistää lattiaa ja on kasassa kuin linkkuveitsi.

Ja kuvia otan blogiini läppärillä, mun macissa on auttava kamera. Joskus olen lainannut naapurista tai porukoilta kameraa myös. Itsekin laittaisin kuvia mielelläni enemmän, omaa kameraakin himoitsin pitkään, mutta tässä elämäntilanteessa se ei tunnu järkevältä investoinnilta.

Tänään on kaikenkaikkiaan ollut huono päivä. Kuudes kerta ei sanonutkaan totta, vaikka fyssan tentin jälkeen olikin vallan toiveikas olo. Tiistain ilmoitus uudesta leikkauksesta on vienyt voimia myös, olen huomannut ajattelevani asiaa niin, ettei mitään ole tehtävissä, näkö menee ja elämä loppuu.

Tampereen opinnot ahdistaa tällä hetkellä kovasti, tuleva kuukauden sairasloma ahdistaa myös. Tahtoisin viettää sairasloman pitkälti Tampereella, mutta hirvittää se avuttomuus, kun edes pyykkääminen ei ole sallittua (kovin moni kotihomma rajoittuu, kun ei saa kumarrella, kyykistellä eikä nostaa mitään yli kahden kilon painoista!).

Onneksi tämä tapahtuu nyt, mula on kaksi ja puoli kuukautta aikaa päättää, josko muuttaisinkin kesällä Helsinkiin ja jatkaisin vain teologisessa. (tai käpertyisin kurjuuteen ja muuttaisin takaisin porukoiden nurkkiin tai jotain muuta.)

Sain tänään kutsun myös Tampereen kesäteologihaastatteluun.

Ja tiedoksenne, että ABC-myymälät luopuvat Reilun Kaupan kahvista, toivottavasti inotudutte antamaan palautetta. Menetettävä kahvimyynti on merkittävä, sillä RK-kahvia on kulunut 650 000 kiloa vuodessa.

Back to where it all began.

Terveisiä TAYSista. Niinhän siinä kävi, ettei edes verkkokalvokirurgi osannut ratkaista kaikkia mun ongemia vain esim. silmätippaa vaihtamalla, kuten salaa haaveilin. Visus, eli näöntarkkuus on kuukaudessa romahtanut 0,5:stä heikkoon 0,3:een ja nyt on aika ryhtyä tositoimiin.

Asiassa edetään kuten olin toivonutkin, eli ensin poistetaan kaihi. Sori vaan Kaunareiden katsomiseen uutta potkua kaivanneet mummot, jonon ohi mentiin niin että hujahti. Leikkaukseen siis 9. helmikuuta. Tähän asti kaikki sujui kuten olin toivonutkin, mutta sitten alkoikin alamäki. Ensimmäinen takapakki on kuukauden sairasloma. Onni onnettomuudessa on se, ettei saikulle osu yhtään tenttiä, joten sinällään saan jatkaa opiskelua kyllä. Mun kaihini(kin) on jotenkin erikoisvaikea, joten voi olla, että samassa leikkauksessa joudutaan sitten kuitenkin tekemään myös se silikonin poisto. Ja nyt se sanottiin suoraan: "verkkokalvo on niin kireä, että vaikka se nyt näyttää tukevalta, pelkään pahoin että se räpsähtää heti irti, kun silikoni on poistettu". Näkökyky on heikennyt niin nopeasti, ettei se todennäköisesti johdu kaihista ainakaan kokonaan. Eli voi olla, että tästä keväästä tulee ihan yhtälailla sairaslomakevät kuin mitä syksy oli.

Saakohan TAYSiin bonuskorttia? Riittävällä pistemäärällä voisi sitten saada jotain spessua vaikka? Olen vissiin viettänyt laitoksessa melkoisesti aikaa jo muidenkin kuin itseni mielestä, sillä tänään sairaanhoitaja vaan tuumasi, että "no terve vaan ja käypä sisään, ei tässä varmaan sen enempää tarvitse kätellä kun ollaan jo niin monesti tavattu" ja lääkärin soittaessa leikkausasiaa toisessa päässä ollut ihminen ilmeisesti osoitti tuntevansa tapauksen, kun lääkärini hihkaisi ilahtuneena "ai, sä tiedätkin jo tän - joojoo, ihan samat on kaikki tiedot edelleen...".

Äiti sentään oli ihan fiiliksissä, kun siirryttiin taas silmäpolin puolelta verkkokalvopolille. Itse muutos nyt ei ole muutamaa rappusta kummempi, mutta asiakaskunnassa tapahtuu noin 80 ikävuoden pudotus - asiakaskunta koostui yhdestä sylivauvasta, yhdestä seisovasta muttei vielä kävelevästä vauvasta, yhdestä taaperosta ja ehkä viisivuotiaasta. Ja sitten olin tietysti minä. Taapero oli kuin ilmetty minä tai veljeni, äiti veti syvään henkeä kun pieni rillipää lyllersi lääkärin vastaanotolta. Tahtoisin tietää, kuinka sujuvaa vauvaa ne lääkärit puhuu, että saavat asiakkaidensa näkökyvystä edes jotain tolkkua.

Työhaastatteluun!

Sain tänään kutsun työhaastatteluun. Ensimmäistä kertaa on epävarma olo, epävarmuus haastattelijoiden suhtautumisesta ajokortiyyomaan näkövammaiseen epäilyttää. Koen, etten ehkä ole kuumaa kamaa kesäteologimarkkinoilla, vaikka CV on kaksisivuinen ja kokemusta nuorten parissa ja riparreilta ikäisekseni kiitettävä määrä. Voi kuinka toivoisinkaan, että nyt tärppäisi!

Jäähyväisiä ja jännitystä.

Brittivahvistukseni A. lähti eilen. Kirkon nuorisoneukkareiden jälkeen hänelle jäi 32e edestä lounasseteleitä ja kun Saappaan pikkubussissa Helsinkiin päästyämme olimme kvoin nälkäisiä, noudimme ystäväni N.n ja suuntasimme Chico'siin. Nautin kovasti kuulemastani brittienkusta, läheisistä tunnelmista, välittömyydestä ja siitä, ettei ollut kiire mihinkään! Mun yhdet lemppareimmista tyypeistä oli mun kanssa ravintolassa ja kerrankin sai tilata vaan herkkualkuruokia ja jälkiruokia, joita suvereenisti jaoimme toisillemme "don't take all the cream!), kunnes tarjoilija toi välikaskun. Siitä sitten revimme riemua samoin kuin A.n meille tulkitsemasta suomenkielisestä ruokalistasta. Voi mikä ihana mies! Minulle on ollut suunnattoman vapauttava kokemus tutustua johonkuhun erikieliseen noin hyvin, löytää ihminen joka on samalla aaltopituudella ja jonka kanssa voi hullutella ilman, että tarvitsee hetkeäkään miettiä voisiko tästä joskus tulla enemmän kuin ystävyyttä. Minulla on veli Englannissa, tai huomisesta alkaen Tanskassa!

Illalla leipaisimme vielä N.n kanssa pitsaa, joskin paprikan sisällä asusti Aadolf, josta ei sen enempää. Pitsasta tuli paprikaton, mutta se oli silti/siitä huolimatta mitä mainioin! Nukuin huonosti, en tiedä miksi, mutta olin iloinen kun N. ei kiljuen juossut Muikkustani karkuun.

Aamulla koitti totuuden hetki, nimittäin teologisen tiedekuntatentti ja samalla tentti nro 1 teologisessa. No, totuus on, ettei se läpi tule menemään missään nimessä. Tai ainakin toivon niin, koska silloin menettäisin uskoni teologisen opetukseen... Kirjoja oli siis neljä ja kysymyksiä kuusi, joista kolmeen vastattiin. Päällimmäiseksi jäi tunne, että asioita kysyttiin luku- ja kappaletasolla, eli kestentissä kyllä selätän filosofit ja eetikot. Ensimmäisenä piti valita vastaako Kantin tietoteorian pääpiirteisiin vai Platonin vaikutukseen kristilliseen etiikkaan - vastasin jälimmäiseen. Sitten piti valita mitä on analyytisen etiikan ja jonkun toisen väliltä, valitsin ensimmäisen. Kolmantena piti määritellä viisi termiä: nominalismi, virtualismi, rationalismi, fenomeologia ja joku, jota en muista.

Eniten tentissä minua jännitti se, että olin kuullut huhuttavan kirjekuorista ja omituisista järjestelyistä, mutta rohjaisin mieleni alussa ja kävin tentinvalvojalta kysymässä, mitä ohjekalvossa lukee kun en näe. Olivat tosi tosi ystävällisiä ja neuvoivat hyvin. Ja se kirjekuorikin oli helppo, sisällä kysymyspaperi ja yleinen tietopaperi, jotka otettiin ulos, luettiin ja sullotiin kuoreen vastausten kanssa. Sitten vastaukset kiikutettiin eteen siihen pinoon, jossa oli tentin tarkastajan nimi, joka luki taas siinä yleisessä tietolapussa. Osasin, osasin!

Noin yleisesti olen toisinaan hieman arka vastaavissa tilanteissa, sillä inhoan sitä, kun joka katsoo minua kain halpaa makkaraa - siis hei, et-kö sä to-si-aaaaan tajuu? Riparillani oli isonen, jonka tyyli tuntui juuri tältä. Muistan tilanteen edelleen, mur. Ja eikös sama häiskä kävele joka kerta vastaan kun HYn käytävillä haahuan, mur!

Poden kriisiä, kun eräällä kurssilla on mukavanoloinen kaksilahkeinen, ensi viikolla kurssin viimeinen kerta ja ääää. Näin tiivistettynä tämän hetken fiilikset. Olen tosin kehitellyt teorian, jonka perusteella voin jättää kaikki kahvillekutsut yms väliin, sillä tyyppihän on ilmiselvästi naimisissa oleva kahden lapsen isä, joka ei pidä sormusta voidakseen naurattaa naisia, minkä jälkeen ne kaikki naiset moottorisahamurhataan. Ja sellaisen kanssa ei sovi mennä kahville!

Uusi vuosi, vanhat kujeet.

Huomenna lähdetään taas päivystykseen Tampereelle. Juuri näin äiti varmasti suunnitteli käyttävänsä vapaapäivänsä. Voi suru.

Syysväsymys.

Vietin mukavat viisi päivää Tampereella ja blogattavaa olisi vaikka kuinka. Nyt on kuitenkin vähän hoppu, Changemaker kutsuu pian ja huomiseksi menetän nettimokkulani hallinnan. Tämä kuva tuokoon teille viikonlopun tunnelmia. Silmä murehduttaa, koko ajan on vain pimeää, inhottaa kun tulevaisuudesta ei tiedä. Olen hyräillyt paljon riparilauluja, kenties tähän päivään sopisi tämä:

Kiitos kun saan tässä olla,
kiitos kun saan levähtää.
Kiitos kun saan voimaa jolla
opetella elämään.
Halleluja, halleluja...

Huomisesta emme tiedä,
esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä,
tänään tahdon ylistää!
Halleluja...

Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka aina elää saa.
Halleluja...

Valo pimeyttä voittaa,
luomakunta odottaa.
Pian uusi päivä koittaa,
täynnä Herran kunniaa.

Halleluja...
(Elämä on nyt, Kaskinen-Simojoki)

Etenkin ensimmäinen ja toinen säkeistö tuntuu tällä hetkellä läheiseltä, kun kaikki on mullin mallin ja oma jaksaminenkin vähän mitä sattuu. R:n kanssa juteltiin, miten tämä on läheinen biisi. Kiteyttää sen suomalaisen luterilaisuuden, että me saadaan olla rikki, rumia ja romuja ja tulla Jumalan eteen ylistämään hiljaa, yksin. Se juuri on kotoisaa ja turvallista.