Uimahallireittini varrelle osuu Meilahden englantilainen koulu, jonka edustalla huomasin tänään roskalavan. Lähempi tuttavuus lavan kanssa paljasti, että tavara oli pääasiassa paperia, vanhoja ja uusia oppikirjoja ja lasten ja nuorten kaunokirjallisuutta. Pääosin tavaraa, jonka paikka olisi paperin- ja pahvinkeräyksessä. Keräsin itselleni, kämppikselleni ja ystävälleni vinon pinon kirjoja ja marssin kotiin välittämään asiasta tietoa Facebookiin.

Sitten soitin koulun rehtorille ja tiedustelin, mistä moinen johtuu. Kuulemma koulun kellarissa on hometta, minkä vuoksi lääkäri on määrännyt kaiken siellä säilytetyn heitettäväksi pois. Ihan ymmärrettävää, mutta ei kai se, että kirjoissa on homeitiöitä (ei siis näkyvää hometta), estä kierrättämästä niitä?! Taas näytettiin lapsille esimerkkiä! Kierrätetään, kun on hyvä mieli, sitten kun tulee ongelma ja asiat täytyy hoitaa nopeasti, voidaan lyödä laimin kaikki hyvät käytännöt ja ympäristönormit.

NuDe, nuoruusiän dementia.

Olen itselleni niin vihainen, huomasin juuri unohtaneeni ilmoittautua kanditutkinnon kahteen viimeiseen tenttiin! Muuten tässä ei olisi mitään, mutta nolointa on, että värväsin kuorokaverini J:n tukiopettamaan matematiikkaa, jotta selviäisin keskiviikon koitoksesta. J oli paras mahdollinen tukiopettaja, oivalsin vaikka mitä ja nyt kävi näin. Soitin pikapuhelun R:lle, sain sihteerin numeron ja aion soittaa maanantaiaamuna ruikutuspuhelun - josko sentään matematiikan tentti olisi pelastettavissa. Voi surkeuksien surkeus!

Käytiin S:n kanssa uimassa ja paljastui, että lähiuimahallini onkin todella lähellä! Lauantai-iltana saimme myös pulikoida ihan kaikessa rauhassa, tämä täytynee ottaa viikoittaiseen ohjelmaan. S. opetti rintauinnin tekniikkaa ja vesijuoksimme toista tuntia. Pohjakuntoni on olematon.

Maksulliset kirkkokahvit, osa 2.

Taannoin Kuokkalan kappalaiselle lähettämäni palaute kirkkokahvien maksullisuudesta oli luettu työntekijäkokouksessa ääneen.

Toivoin muutosta - paluuta vapaaehtoiseen maksuun.
Muutos tuli - nyt pakollista kirkkokahvimaksua on valvomassa kassahenkilö!

Tämä neiti aloittaa nyt henkilökohtaisen boikotin, jos meno on tälaista!
"Tervetuloa kirkkoon, verorahoillanne ette saa edes kahvia ja pullaa, vaan siitä pitää maksaa ja koska emme luota teihin, vahdimme tässä, että kahvijonossa jokainen tosiaan maksaa!"

Kerrottakoon, että esimerkiksi gluteenitonta kahvileipää ei ainakaan tänä pyhänä ollut tarjottu, mutta kahvikupillisesta piti silti pulittaa kaksi euroa.

Tekisi mieli metelöidä, vaikkapa Kotimaassa.

Self-service!

Metsästin tänään kirkkohistorian toista esseetä varten materiaalia sekä teologisen tiedekunnan kirjastosta että opiskelijakirjastosta. Teologisessa oli mukava täti, joka neuvoi myös lukusalilainojen säilytyspaikan ja oli kaikin puolin avulias. Vähän minua hymyilytti, kun toinen oli niin stereotyyppinen kirjastonhoitaja. :) Opiskelijakirjastossa ensin etsin itse, mutten löytänyt ja sitten palasin pohjakerrokseen pyytääkseni apua. Onneksi henkilötiedoissani on merkintä, että näkövammaisena olen oikeutettu saamaan apua tiedonhakuun ja sainkin suuresti veljeäni muistuttavan miekkosen kirmailemaan kanssani portaita ja käytäviä. Kaksi kirjaa löytyi, kolmannen hän tilasi varastosta, kun olimme palanneet pohjakerrokseen. Koska hän teki varauksen työpisteessä, jonka edessä luki "Suljettu", päättelin viereisen tiskin olevan lainaustiski (toisella puolella on näet palautustiski) ja käännyin ja ojensin kirjojani ja opiskelijakorttiani tiskin takana istuvalle ja kysyin, voisiko hän lainata kirjat minulle. Sain vastaukseksi eleettömän "Lainaa tolla sun takanas olevalla koneella"-repliikin. Koska miehellä ei selvästikään ollut tiskillään mitään tehtävää, kysyin häneltä, eikö laitteen käyttö vaadi näkemistä. Mies jatkoi edellistä kommenttiaan minun päälleni puhuen: "Tää on kato itsepalvelukirjasto!" Siinä kohti minulla kiehahti, ja sanoin vähän kärkevästi, että näkövammaiselle kuitenkin on mahdollista saada erityispalveluja, jotta voi kirjoja lainata ja että siitä löytyy tieto mun sähköisistä tiedoistani. Sain vastaukseksi "Ai anteeksi, en tiennyt"-vastauksen, jonka jälkeen kirjani lainattiin ja ensimmäisen asiakaspalvelijan ja kivasti menneen tentin suoma mielihyvä tipotiessään, ratikalle mennessä itkeä tirautin vähän.

Totuushan on, että pystyn kyllä käyttämään sitä lainausautomaattia. Jos kirjaston aulassa kuitenkin on kaksi asiakaspalveluhenkilöä tiskeillään eikä minun lisäkseni yhtään asiakasta, niin minkä vuoksi ei voisi piristää toisen päivää tekemällä pientä poikkeusta palveluissa tai jos se on kertakaikkiaan mahdotonta, voisi asian ilmaista jotenkin muuten kuin näsäviisastelemalla.

**

Itsepalvelu on muutenkin ihan vihoviimeinen ilmiö!
Se invalidisoi ainakin näkövammaisia ja vieraskielisiä, luultavasti myös niitä, joille tekniikkaa on vaikea käyttää tai joilla tekniikkaa ei ole. Oletko koskaan miettinyt,

miten tehdä lähtöselvitys lentokentällä, jos ei näe käyttää sellaista check-in-pömpeliä?
miten käyttää verkkopankkia, jos avainlukulistaa ei ole saatavissa pisteillä tai jos verkkopankki on niin graafisesti toteutettu, ettei ruudunlukuohjelma siihen pysty?
miten ostat junalipun Helsingin rautatieasemalta, jos et näe vuoronumerojärjestelmää?
miten ostat sen junamaatin tarjouslipun, jos et voi junamaattia käyttää?
miten pyydän apua itsepalvelukirjastossa?

Suurimmassa osassa paikoista on onneksi vielä joku, jolta kysyä, pyytää tai ruikuttaa. Mutta kuinka kauan?

Sitä paitsi, jos Suomessa yhteiskuntarakenne on sellainen, että alkutuotannossa ja jalostuksessa työskentelee hyvin vähän ja palvelualoilla hyvin paljon ihmisiä, niin mihin kummaan kaikki ihmiset työllistyvät, jos palveluala muuttuu itsepalvelualaksi?

Ensin kuulin, että rikkaat länsimaat, mukaan luettuna Suomi, laskee kolmannesta maailmasta tulevien korkeakouluopiskelijoiden synnyttämiä kustannuksia kehitysyhteistyöksi. Toisin sanoen se, että koulutamme aasialaisia IT-osaajia tai filippiiniläisiä hoiva-alan työntekijöitä, jotka todennäköisesti jäävät töihin Suomeen tai ainakin länsimaihin, on pois kehitysmaille annettavasta tuesta.

Sitten kuulin, että turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kustannuksia Suomessa kustannetaan niin ikään kehitysyhteistyömäärärahoista, vaikka monet globaalin etelän ongelmista johtuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai siirtomaakaudesta ja kolonialismista, mitkä ovat pitkälti länsimaiden masinoima ilmiö.

Tänään kuulin, että Suomi ottaa sen kehitysmaille Kööpenhaminan ilmastokokouksessa lupaamansa tuen - mistäs muualta kuin kehitysyhteistyömäärärahoista.

Hävettää olla suomalainen. Hävettää olla valkoinen länsimaalainen. Hävettää ylipäätään edustaa sitä marginaalia maailmassa, joka aiheuttaa pahaa ja sitten pakenee vastuutaan. Ugh, olen puhunut!

Kirkkokahvit, 2/1e.

Sivusinkin jo viikonloppua käsittelevässä postauksessa sitä pahaa mieltä ja kummastusta, minkä sunnuntaina Jyväskylän upouudessa Kuokkalan kirkossa sai aikaan maksulliset kirkkokahvit. Täydessä kirkossa oli kolmisensataa seurakuntalaista ja kahvituksen järjestivät eteläpohjalaiset, olihan heidän kirkkopyhänsä. Messun alussa kerrottiin käytännön asioita kuten ehtoollisen logistiikka, mikä oli hyvä, olihan kirkossa varmasti paljon ihmisiä, joille jumalanpalveluksessa käyminen ei ole jokaviikkoinen rutiini ja väenpaljoudessa muutenkin selkeää. Samaan syssyyn toivotettiin kaikki tervetulleiksi kirkkokahveille, joiden hinta on aikuisilta 2e ja lapsilta euron. Leukani loksahti, vatvoin asiaa lähes koko messun ajan ja eilen kirjoitin asiasta palautetta aluekappalaiselle, joka sattui olemaan minut vuonna 1987 kastanut pappi.

Toin viestissäni ilmi harmini ja sen, että varmasti moni muukin kirkkovieras oli hämmästynyt ja harmissaan. Mielestäni kaiken seurakunnan toiminnan ei tarvitse olla ilmaista, mutta sunnuntaijumalanpalveluksen ja siihen kuuluvien kahvien kylläkin. Seurakunnan toiminnassa kuitenkin on aina se mahdollisuus, että taloudellisesti piinallisessa tilanteessa elävä voi olla seurakuntaan yhteydessä ja neuvotella alennuksesta. Missä kirkkokahvien alennuksesta neuvotellaan? Kahvinkaatajan kanssa koko seurakunnan nähden? Sakastissa? Palautteessani perustelin harmistustani sillä, että kirkkovieraiden joukossa varmasti herää närää siitä, ettei kirkollisverolle saa vastineeksi edes ilmaisia kahveja. Oudointa tilanteessa oli se, että seurakunnan ennakkoilmoittautumisissa maksullisuudesta ei mainittu mitään eikä messun aluksi myöskään kerrottu, mihin rahat menevät. Seurakunnalle? Eteläpohjalaisille?

Sain tänään vastauksen, jossa kerrottiin, että maksulliset kirkkokahvit ovat alueseurakunnan uusi keksintö, sillä vapaaehtoinen kahvimaksu ei tuottanut juuri koskaan mitään. (Mainittakoon, että Kuokkalassa asuu paljon opiskelijoita, pienten lasten perheitä sekä vanhuksia.) Viime sunnuntaina kahvivieraita oli ollut satakunta ja kahvitulot olivat hieman yli 100e, josta seurakunta maksaa vielä arvonlisäveron, 22%. Toisin sanoen sunnuntaikahvien loppusummaksi saadaan noin 80 euron potti. Sadasta kahvittelijasta noin puolet ovat siis jättäneet maksamatta - hyväntahtoiset ovat maksaneet, mutta kirkkokahveille haluavat vähävaraisemmat ovat jättäneet maksamatta ja poteneet huonoa omaatuntoa. Tai jättäneet kapinahenkisesti maksamatta, kuten minä, joka tosin äänestin jaloillani. Jumalanpalvelusvieraista siis kaksi kolmannesta poistui kahveitta ja kahveille jääneistä puolet jättivät syystä tai toisesta maksamatta. Oliko aiheutettu kummastus ja mielipaha todella 80 euron arvoinen? Kuinka moni harvemmin kirkossa käyvä seurakuntalainen veti herneen nenäonteloonsa asti ja totesi, ettei tule kyllä enää kirkkoon, kun ei edes kahveja saa veroilleen vastineeksi?

Palaute oli joka tapauksessa luettu työntekijäkokouksessa kaikille läsnäoleville. Toivon, että asia herätti keskustelua. Toivon myös, että muutkin asiasta närkästyneet ottavat seurakuntaan yhteyttä.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kansalliskirjastolla nauttimani yliopistolounas kustantaa 2,3 euroa. Erikoiskahvi Jyväskylän keskustassa kustantaa edullisimmillaan 2e. Kahdella eurolla kaupasta saa jo yli puolet kahvipaketista. Kappalaisen mielestä kirkkokahvin hinta oli kuitenkin halpa.

Konsultit valtaan vaan!

Meinasin tiputtaa silmät päästäni luennolla, kun surffasin Ylen uutissivuilla ja silmiini osui tämä. Siis voi taivahan talikynttilät, Suomen politiikan kahvassa on se konsulttiyritys, jonka kosteahkossa illanvietossa olen itsekin yrityksen toimintaan tutustunut. Hyvissä käsissäpä on terveydenhuolto, kun mm. tuotantotalouden diplomi-insinöörit pääsevät vähän ehdottelemaan uusia linjauksia. Kaikki kunnioitukseni tutalaisille, mutta suutari pysyköön lestissään!

Tässä asiassa on useampikin jokseenkin outo asia:
1. Hallitus on tilannut ideoita seuraavan kauden hallitusohjelmaa varten. Eikö tässä maassa kuitenkin toimi demokratia siten, että kukin puolue tekee oman ohjelmansa ja vaalien jälkeen muodostetaan uusi hallitus, joka sitten muotoilee oman ohjelmansa?
2. Miksi suunnittelutyö on annettu täysin ulkopuoliselle yritykselle, kun on olemassa valtion omia asiantuntijaorganisaatioita kuten esimerkiksi VTT?
3. Eikö ole demokratian perusajatusten vastaista, että konsultti, joka ei ole ollut vaaleissa ehdolla ja josta kukaan ei ole koskaan kuullut (koska nimeä tuskin annetaan julkisuuteen) pääsee tekemään ehdotuksia hallitusohjelmaan? Ja jos konsultti ei olekaan suomalainen, niin kuinka perillä hän on tämän maan historiallisesta kontekstista ja esimerkiksi sosiaalipolitiikasta?
4. Miksi tämä asia tuli julkiseksi vasta jälkikäteen, ikään kuin vahingossa?

Hieman nyt ihmetyttää!

Previously on Tytti's adventures with HUS.

Osat 1-3. Käyntejä silmäklinikan päivystyksessä.

Osa 4. 3. kesäkuuta 2009. "Väärä valinta"

3.6. Tytti käy silmälääkärin vastaanotolla HUSin silmäklinikalla, jossa todettiin tilanteen olevan "niin stabiili, ettei HUS voi hoitaa", mutta että "voit joko mennä omalle silmälääkärillesi tai ottaa meiltä maksusitoumuksen ja käydä silmäääkärillä ja näkökenttätutkimuksessa yksityisellä loppuvuoden aikana". Tytti ottaa maksusitoumuksen.

Osa 5. Kesäkuu 2009. "Hiljaisuus"

Ei tapahdu mitään.

Osa 6. Heinäkuu 2009. "Ihmettelevä hiljaisuus ja kuntoutussuunnitelma"

Tytti käy kuntoutuspoliklinikalla kesäkuun viimeisellä viikolla ja saa nyt hyvän kuntoutussuunnitelman ja erinomaisen lääkärintodistuksen kuntoutusklinikalta, mutta maksusitoumusta ei postissa edelleenkään tule.

Osa 7. Elokuu 2009. "Huolestunut hiljaisuus"

Maksusitoumus ei edelleenkään ole saapunut.

Osa 8. Syyskuu 2009. "Kadonneet asiakirjat"

Tytti soittaa HUSiin ja tiedustelee maksusitoumuksen kohtaloa. Paljastuu, että kesäkuisen kuntoutuspoliklinikkakäynnin jälkeen asiakirjat on arkistoitu eikä toimitettu osto-osastolle, joka hoitaa maksusitoumusten tekemisen ja lähettämisen. Lopputulos "ne paperit oli vaan arkistoitu kun ne tuli kuntoutuspolilta, joten laitan asian vireille nyt".

Osa 9. "Postponed"

Lokakuussa mikään ei ole muuttunut, uusi soitto johtaa seuraavaan: "joo, on ne syyskuussa otettu esille ne paperit, mutta maksusitoumus on tulossa marras-joulukuuksi, saat sen postissa vähän aiemmin".

Osa 10. "Lääkäriajat varattu!"

Tytti varasi ajan Terveystalolle ulkomaan reissua edeltäville viikoille, koska on siellä asioinut jo Jyväskylässä asuessaan.

Osa 11. "Olet tehnyt väärin!!"

Tänään, lokakuun viimeisenä arkipäivänä Tytti soittaa ihmettelevän puhelun osto-osastolle, jolla 2h soittoaika kerran viikossa. Vastaus "kuka helvetti sulle niin on sanonut, kun nimenomaan vain näistä tietyistä paikoista saa varata sen maksusitoumuksella maksettavan ajan!! ei sun paperit oo vielä edes käsittelyssä täällä, soitan kohta takasin" ja sitten seuraavan puhelun aikana "niin, tänne on merkitty näkökenttätutkimus... ja KAKSI silmälääkärikäyntiä loppuvuodelle, selvittelen asiaa, soitan ennen kahtatoista, ennen sitä sun ulkomaanmatkaa ei kyllä välttämättä saa kuin silmälääkärin Espoosta ja näkökenttäkartoituksen jostain muualta".

To be continued.

***

Olen ehkä väsyneempi kuin olen myöntänytkään, puhelun jälkeen kaikki puhti katosi, kädet tärisivät ja itkin ääneen. Toivoin, että menis koko näkö, niin loppuis tää säätäminen. Nyt odotan soittoa ennen puolta päivää ja pohdin, investoisinko 200-400e lääkärikäynteihin, jotta saisin ne pois alta ennen reissua.

Realismin uuvuttama.

Tänään olen ollut iloinen, yllättynyt, ylpeä, onnellinen, surullinen, pettynyt, vihainen, kiukkuinen, pelokas, odottava, energinen ja vaikka mitä muuta.

Aamulla reippailin läpi ruuhkasta selviytyneen Töölön. Lähdin liian myöhään, vilkuilin matkalla tulevan joogakouluni ulko-ovea (ei löytynyt) ja ehdin paremmin kuin ajoissa metroon ja jo toisena päivänä peräkkäin Itäkeskukseen Iirikseen, näkövammaisten toiminta- ja palvelukeskukseen. Tapasin joukon nuoria naisia, joiden seurassa sunnuntaina suuntaan Saksaan viikon nuorisovaihtoon. Meillä oli hulvattoman hauskaa, juuri niin hauskaa kuin kahdella teologilla ja kolmella sosionomilla voi olla - lisättäköön, että avustajaksi reissuun lähtee myös yksi mies, hänkin sosionomi... Suunnittelimme moniaistista maaesittelyä Saksasta: nahkahousut, Berliinin muuri, maaseutu-rap ja suklaa kuuluvat valikoimaan. Kävimme lounaalla kiinalaisessa - ensimmäistä kertaa elämässäni opastin kerralla kolmea sokkoa! Opastaminen on jännää, kun pitää kuvitella itsensä normaalia leveämmäksi, harvoin kuitenkaan neljän ihmisen levyiseksi... Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olin ikäisteni näkövammaisten nuorten keskuudessa toisena näkövammaisena ja nautin vertaistuesta täysin rinnoin. Mitä kaikkea opinkaan, mitä kaikkia oikeuksia minulla onkaan ja miten onnekas olenkaan ollut, kun olen saanut mm. kaikki hakemani apuvälineet.

Eilen tehtiin aluesihteerin kanssa iso työ vammaistukihakemuksen viimeistelyssä. Puhisimme kiukkua lukiessamme keväistä hylkäyspäätöstä, josta olisi ehkä pitänyt kyllä valittaa. Tämä uusi hakemus itsessään on vähintään yhtä tarkka kuin edellinen, mutta liitteenä on yksityislääkärikäynnin kuitti, nelisivuinen omin sanoin kirjoitettu yksityiskohtainen kuvaus arkeni sujumisesta ja mikä parasta, todella mustaa todella valkoisella, uusi lääkärinlausunto siis. Keväisessä päätöksessä oli tartuttu hakemukseni kohtiin, joissa erittelin vammasta syntyneitä kustannuksia. Kustannuksiin kuului yksityislääkärillä käynti ja 28 silmäkontrollin bensakulut väliltä Jkl-Tre. Päätöksessään Kela tuumasi yksityislääkäristä, että "sairasvakuutustietojen mukaan ette ole käyneet yksityislääkärillä" (täh, untako mä sitten olen nähnyt?!) ja kontrollikäynneistä, että "emme huomioi matkakustannuksia, sillä ne vastaavat terveen aikuisen matkakustannuksia". Siis häh, ei kai terve aikuinen käy 28 kertaa kontrollissa yliopistollisessa sairaalassa? Ja onko joku joskus väittänyt, että terveen ja sairaan ihmisen kustannukset olisivat eri suuruiset? Taas alkaa kiukuttaa ja ahdistaa, joten ehkä jätän tämän pohdinnan tähän ja palaan asiaan sitten loka-marraskuussa, kun päätös toivon mukaan tulee. Todettakoon, että mikäli Kela tukia takautuvasti myöntää, summa voi liikkua jopa yli tuhannessa eurossa.

Olin yllättynyt, kun selviydyin Itiksestä metrolla Kamppiin ja Kampista kävellen kotiin 70 minuutissa. Matkalla ehdin eksyä Töölössä, H. ehti palauttaa minut kartalle ja ehdin itsekin oivaltaa, missä olen. Tunsin myös olevani energinen, käveleminen on ihanaa.

Päällimmäisenä päivästä jää varmaan kuitenkin mieleen pelko tulevaisuudesta. Olen naiivisti kuvitellut, että opiskelemalla korkeakoulututkinnon, mahdollisesti jopa kaksi, olemalla aktiivinen ja tekemällä työnsä hyvin, voin aikuisena työllistyä jonnekin. No, tänään sitten kuulin sen ihan suoraan keskusliiton nuorisosihteerin suusta: "Näkövammaisten työllistymismahdollisuudet ovat huonot, talouden taantuman aikana surkeat." Kuin kruunatakseen tämän lausunnon, jo valmistunut teologiystävä totesi hakeneensa sekä seurakunta- että opettajan töitä ympäri Suomen, toistaiseksi turhaan. Yhteen näistä seurakunnista olin erityisen pettynyt, mutta ei siitä sen enempää. Jäin miettimään omaa tulevaisuuttani: pienet seurakunnat eivät halua ristikseen vammaista, oli tämä kuinka pätevä tahansa, sillä pieni seurakunta on usein pinta-alaltaan hajanainen ja autottomuus on ongelma. Suurilla seurakunnilla tarjontaa on valtavasti, joten tuntuu "luonnolliselta" (ja toisaalta sitten ei ollenkaan), ettei näkövammainen ole valinnassa ensimmäisellä sijalla. A H D I S T A A. Onko sittenkin aivan yksi hailea, miten opinnoistani suoriudun, millainen olen ihmisenä, mitä meriittejä minulla on, jos vammani vuoksi en pääse edes haastatteluun? Se nyt sitten ainakin on varmaa, että työhakemuksiin en jatkossa(kaan) näkövammastani mitään kirjoita. Tuntuu varmasti samalta, kuin niistä maahanmuuttajista, jotka ovat rakkaassa länsinaapurissamme vaihtaneet sukunimensä, jotta työnsaantimahdollisuudet paranisivat.

Ilmoittauduin joogakurssille, ehkä sieltä saa sitä kaivattua mielenrauhaa? Ja ehkä sinne voi jättää kiloja niiden neljän jonnekin kadonneen kaveriksi?

Ripari 4. Päivä 4.

Toimintaa, toimintaa.

Aamulla Jeesuksen elämä sarjakuvan keinoin, iltapäivällä vertauksia näytelmin.

Saunassa rauhaisaa oloa tyttöjen kesken, iltaohjelmassa railakasta meininkiä.

Leiri alkaa vihdoin päästä tekemisen tuntuun, nuoret oivaltaa riparifiiliksen.

Illalla hyvä tunnelma lässähti, kun työntekijäporukasta yksi päästeli sammakoita suustaan oikein urakalla. Ensin mollattiin järjestön tuottama ekomateriaali jollain kummallisella kommentilla, sen jälkeen pastorille tarjoamani aamuhartausajatus jyrättin, kun samainen (mua nuorempi, ei-teologi) oli sitä mieltä, että "hänen hartautensa on niin paljon parempi, kun hän voisi puhua siinä Jeesuksen kuolemasta". On se kumma, että jonkun pätevyys ja osaaminen on sillä tasolla, että voi surutta jyrätä muiden yli. Ei edes ollut ensimmäinen tilanne tällä leirillä.

Aamulla nukun pitkään, jätän Jumalaan turvaamista ja luottamista käsitelleen aamuhartauteni sikseen ja herään sitten kun ei enää väsytä. Turhauttaa.

Kaaduin leirikeskuksen yläsalissa. Kompastuin hämärässä parruun, joka on tasan tarkkaan koko seitsenvuotisen historiani ajan ollut siinä samaisessa paikassa. Miten typeräksi voikaan itsensä tuntea.

Kunpa kello olisi vähän vähemmän, olisin oitis soittanut kesätyökaverille ja kuunnellut jotain viisasta ja lohduttavaa.

Peruuttakaa tämä päivä!

Tänään on huono päivä.

Lähden Changemaker-reissuun juhannuspäivänä, lento lähtee aamulla Helsingistä, enkä pääse juhannusaaton työvuoron jälkeen Turkuun millään, jotta pääsisin lennolle ajoissa. Voi *****.

Kämppis laittoi viestiä, että Kelalta on tullut kirjeitä. Katsastin siis Kelan nettipalvelun ja siellähän se luki: vammaistuki on evätty. Eipä sillä, olihan jo lähtökohtaisesti harhaa ajatella, että 85% invalidi olisi vammaistukeen oikeutettu vammainen. Päätöksessä sanotaan, etteivät sairauden erityiskustannukset täyty - eivät kai, kun olen opiskelija, eikä mulla ilman vammaistukea ole varaa hankkia tarvitsemaani apua.

Sueu puserossa.

Terveisiä täältä kavereiden nurkista, olen ollut täällä koko viikon, tenttireissussa Tampereella. Viikolle jäi paljon tehtävää, jätevesiessee, neljän kandintyön kahlaaminen, tenttiinlukua. Koska olin sairaslomalla, sain korvaavaksi tehtäväksi lukea kandinryhmäni käsikirjoitukset ja tehdä niihin kirjalliset opponoinnit, noin sivu per työ. Nyt, kun olen tullut isihen tulokseen, että näyttöruudulta suurennuslasilla lukiessa nopeimmillaankin luen yhden työn neljässä-viidessä tunnissa ja sitten kirjoitan siihen arvostelut päälle, tuntuu turhalta. Kaiken lisäksi ryhmäläiseni ovat jo palauttaneet työnsä, joten arvioitani ei lue kukaan muu kuin ohjaaja, jos hänkään. Palautus on aamulla, vielä yksi työ kahlattavana. Ja juu, huomenna on myös matikan tentti, johon en ole vielä ehtinyt lukea yhtään.

Tuntuu turhalta, ihan kaikki.

Miksi opiskelen, kun maailma on täynnä näkeviä, jotka osaavat minua paremmin? Miksi opiskella, kun töistä ei ole mitään varmuutta, ja yhtä pätevälle näkevälle häviän kilpailussa aina. Miksi nähdä näin paljon vaivaa? Niin paljon, että pitää yömyöhällä pyhäpäivänä tuhertaa itkua kaverin keittiössä, kun toiset on elokuvissa tai kuhertelemassa peiton alla?

Kaikki on turhuutta, tuumasi Saarnaaja. Juuri siltä mustakin tuntuu.

Kannatti pönöttää.

Istuin aamupäivän Suomen Kehityspolitiikan Tila 2009 -seminaarissa Säätytalolla. Aamulla silitin kuumeisesti kauluspaitaa ja hametta, jotta sopisin pönöttäjien joukkoon. Ilmeisesti lopputulos oli sovelias, sillä eräs täti tuli kertomaan, että näytän suomalaiskansalliselta. Vai niin. Ilahduttavaa oli myös se, että täti tiesi Changemkerit ja kertoi tavanneensa heitä Norjassa. Alkupönötyksestä sai vaivanpalkaksi kahvia ja sämpylän, joka oli niin muhkea, että yritykseni syödä se sivistyneesti ei ollut kovinkaan suuri menestys. Säätytalo oli hieno, eteisessä sedät vastaanottamassa ja yläkerrassa teitittelevät tädit kaatamassa kahvia.

Itse seminaari sai ajatukseni välillä harhailemaan, mutta sanottakoon etteivät ministeri Väyrysen (kes) ja kehityspoliittisen toimikunnan ajatukset kaikilta osin osuneet yksiin. Väyrynen oli vahvasti sitä mieltä, että selonteossa on asiavirheitä, joista kaikille hän ei kuitenkaan antanut kovinkaan selkeitä saati pitäviä perusteita, vaan lisäselvitystä kysyttäessä juuttui "se nyt vaan on ihan väärää tietoa"-linjalle. Toimikunnan käsitykseen siitä, ettei Suomen vetäytyminen Mosambikin terveydenhuollon kehittämisestä ja panostaminen Tansaniassa ensisijaisesti maan sähköistämiseen ja tieverkoston kehittämiseen tapahdu täydessä yhteistyössä maiden hallitusten kanssa, Väyrynen kertoi vain, että on keskustellut asiasta Mosambikin presifentin vierailun yhteydessä ja saanut Tansaniassa vieraillessaan "virallisia taulukoita" käyttöönsä. Mistä lähtien presidentti on ollut maan hallitus? Surulliselta tuntui myös se seminaarissa esille noussut ajatus, että kehitysmäärärahojen nousu 0,51%:iin BKT:stä "tapahtuu tänä vuonna erittäin hyvin, sillä laskeva BKT saa prosenttiosuuden näyttämään paremmalta ilman rahamäärän kasvattamista". Tälläkö siis on merkitystä? Että miten Suomen käyttämät varat saadaan näyttämään hyvältä? Kiukkua herätti myös se, että Väyrynen toivoi vammaisasioiden hoidon kehitysyhteistyössä olevan tulevaisuudessa järjestöjen asia. Eikö järjestöjen ja valtion tehtävä kuitenkin ole erilainen? Kyllähän suomalaisetkin vammaisjärjestöt pyrkivät saavuttamaan tietyn aseman yhteiskunnassa juuri viranomaisten taholla. Kuurojen Liiton edustajan mukaan on esitetty laskelmia, että jopa 20% maailman köyhistä olisi eri tavoin vammaisia. Miten köyhyysongelmaa koskaan voidaan poistaa, jos jo kehitysyhteistyötä tekevien valtioiden asenne on EVVK?

Parasta antia seminaarissa oli kuitenkin vanha perheystävä K, jota olen ihaillut jo pikkutytöstä saakka. Ennen seminaarin alkua koin oivalluksen, tarkastelin nimilistaa ja löysin etsimäni. Sitten löysin K:n vielä ihan ihka elävänä, vaihdettiin kuulumiset ja sain taas uskonvahvistusta - jonain päivänä seuraan vielä hänen jalanjälkiään.

Lopuksi saatte vielä maistella sitä suomalaiskansallisuutta. Pönöttäminen on ihan ok niin kauan, kun voin pönöttää omannäköisenäni.

(ja kyllä, piilotin pömppömahan ennen ulko-ovesta poistumista)

Tämän turhautumisen teille tarjosi...

... maistraatti, HKL ja VR.

Olin aamulla todella reipas ja kävelin tunnin rautatieasemalle. Loppumatkasta olin hikinen, mutta sää oli hyvä ja nähtävää riitti. Manskun Alepa on ihan realistinen kauppavaihtoehto, jos lähempää ei ala löytyä ja matkalle osui sekä UFF että UFFin keräyslaatikko. Huomasin myös, ettei Helsingissä ole liitetty äänimajakkaa turhan moniin liikennevaloihin - onneksi aamulla kanssakävelijöitä oli lähes joka valoissa, enkä joutunut jakeluautojen ja työmatkalaisten yliajamaksi.

N. oli minua varoitellut mutkista, joita HKLn matkakortin hankkimisen tiellä saattaisi olla, mutta rohkeasti marssin silti suoraan palvelupisteeseen. Pisteessä minulle selvisi, että maistraatin mukaan asun edelleen Tampereella. Pikainen puhelu maistraattiin selvitti, ettei kirjojaan voi muuttaa kuin arkisin (vaikka osoitteenmuutosta tehdessä tästä ei ollut mitään mainintaa). En tiedä, siirretäänkö kaikki kirjat todella käsin, kun puhelinsoitolla asia sitten lopulta hoitui. Luulisi, että au-to-ma-tiik-ka voisi olla tässäkin se avainsana... No, lopulta siis sain kortin.

Testasin korttia matkalla Pasilaan. Suoraa bussia en käyttänyt, koska en bussinumeroita näe ja pääsen pysäytysvihkon ostamaan vasta torstaina. Menin siis ratikoilla, joihin olen jo kovin kiintynyt. Illaksi suuntasin Espooseen asakrtelemaan Changemakerin kampanjaa varten, mutta niinhän siinä vain kävi, ettei Pasilassakaan kuten ei rautatieasemallakaan, ole junakylttejä järkevällä korkeudella. Keskustassa niitä ei ole lainkaan, Pasilassa lipunmyynnin seinällä sentään sellaisella korkeudella, että alimmat näin lähes lukea. Mielestäni ei ole kovin paljon vaadittu, että pyörätuolinkäyttäjiä, lyhytkasvuisia ja näkkäreitä palveltaisiin silmien korkeudelle asetetulla näytöllä, säästettäisiinhän siinä myös palvelutiskin aikaa. Olen kuullut, että Tanskassa on tarjolla jopa puhuvia aikatauluja, miten edistyksellistä!

Tulin siis siihen tulokseen, että ainoa järkevä kulkuneuvo näkövammaiselle on tuo ratikka, joka on sentään selkeä ja pysäkeillä tekstit ovat saavutettavalla korkeudella.

Hourupäiden luvattu maa.

Rakastan YLEn asiaohjelmia, joissa keskustellaan sivistyneesti erilaisista aiheista. Viime aikoina keskusteluohjelmiin on tuupannut toisten suuhun sanoja laittavia ja päälle huutavia henkilöitä, joiden keskustelutaidot ovat minimaaliset, argumentointi henkilökohtaisuuksiin menevää ja käytös loukkaavaa.

Ensimmäisenä törmäsin Nina Mikkoseen ja tyynysotaan, jonka jälkipyykiltä kukaan on tuskin välttynyt. Surullista on, että Mikkosten Maailman kaltaista rasistista ja populistista jätettä näytetään televisiossa. Ilmastonmuutos on humpuukia, maahanmuuttajat vie meiltä työt ja naiset ja koulu- ja päivähoitojärjestelmä syöttää lapsille fasistista ***kaa.

Uudempi tulokas on nyt sitten dosentti Bäckman, jolla tuntuu olevan kovasti mielipiteitä nyky-Virosta apartheidyhteiskuntana. Eilinen A-talk oli kaiken huippu, käytös loukkaavaa! Olen pöyristynyt, "hohhoijaa"-huokaukset ja halventavat keskustelut laskevat hänen asiantuntija-arvoaan todella paljon.

En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Beware: Liikkeellä vtutusta.

Kuten kaikkien sairaalareissujen jälkeen, epävarmuus ja stressi ja elämän hidastuminen puhkuu ulos kuin hiki - armottomana ketutuksena. Sairaalassa oli ihan mukavaa, ekana päivänä huvitti, kun nielurisaleikkauksestani suoriutunut huonetoveri oli kuin perseeseen ammuttu karhu ja toisena päivänä huonetoverinani oli täti, jonka silmiä oli leikattu "ainakin seitsemän kertaa" ja sairaalassa oli "niin huono ruokakin silloin", myöhemmin kävi ilmi että edellinen leikkaus oli tehty vuonna 1996. Täti oli allerginen lähes kaikelle lääkeaineista ruokiin, ja "se E211 on sitten kaikista pahin myrkky". Samat jorinat kerrottiin kaikille ketkä kuunteli ja monologi riitti tädille ihan hyvin ja minäkin sitten tyynesti laitoin kirjan pyörimään, laput korville ja kuuntelin taustapulinaa toista tuntia. Ja ihmettelin sitä pessimismin määrää, joka aina huokuu ihmisistä. Leikkauspäivänä sairaalasänkyä lykki kolmekymppinen hoitsupoika M., joka oli sen verran mukava, että yritin jopa matkalla heräämöstä huoneeseen lohkoa vitsin - en tosin muista sanoinko sitä koskaan ääneen. Heräämö ja sen jälkeiset tunnit ovat aina epämääräisiä, itsekään ei tiedä että puhuuko päänsä sisällä vai kaikille julki. Yöllä minua hoivasi vanhempi hoitsusetä V., joka on niinikään ihan supermukava. M. lykkäsi juttusilleni vielä kotiutumispäivänäkin, juteltiin pitkät pätkät opiskeluista sun muista, mutta harmikseni se kaikista hauskin hoitsupoika, T., ei ollut paikalla tällä kertaa... Ja kyllä, minulla on hieman kummat motiivit viihtyä sairaalassa.

Tuntuu oudolta, että niin monelle kova haluni opiskella silmästäni huolimatta vaikuttaa jotenkin sankarilliselle. Minusta se, että tahdon vain elää normaalia arkea enkä suinkaan rynnätä saikulle heti mahdollisuuden tullen, pitäisi olla enemmänkin oletus kuin yllätys. Ei me opiskelijat sentään ihan rappiolla olla, ei edes me teekkarit... Lähtöpäivänä hoito-ohjeet antanut hoitaja H. kertoi hoitaneensa mös paljon julkisuudessa ollutta Riku Virtasta, joka on vammaisten ihmisoikeuksiin erikoistunut kuurosokea juristi, ensimmäinen maailmassa. Suomesta jussikoskelan sisukkaita seuraajia, onhan tässä maassa myös maailman tiettävästi ainoa sokea arkkitehti.

Teknisesti leikkaus sujui hyvin, vaikka anestesialääkäri olikin kamalana säätäjänä tunnetun lukiokaverini kaima, joka näytti huippuunsa viritetyltä duracell-triathlonistilta. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni otsaani ja ohimooni unensyvyysmittarit (ei, sillä ei näe unen sisältöä, minkä varmuuden vuoksi tarkistin..) ja muutenkin teekkariuteni aiheutti hilpeyttä. Kuulemma syksyisen nukutuksen rajut pahoinvoinnit olivat vain "huonoa mäihää" ja ennen nukutusainetta suoneen lykättävät aineet opiaatteja. Ilmankos niistä tuleekin tosi hyvä fiilis!

Nyt on siis silmässä keittosuolaliuosta ja irtosoluja, joita leikkaus jostain onnistui laittamaan liikkeelle. Kovasti on kaikki sameaa, näkökentässä ui jos jonki näköistä sammakonkutua ja olen hyvinkin varma siitä, että ensi maanantain kontrollissa tuumataan, ettei tämä ratkaisu nyt oikein toimi.

Huomaanpa, että otsikossa lupaamani veetutus on jäänyt vähemmälle.

No, tällä hetkellä ottaa aivoon Insinöörimatematiikka R5 ja eräs nimeltä mainitsematon luennoitsija, johon jo kuukausi takaperin otin yhteyttä, jotta hän voisi kertoa miten minun näölläni kurssi on suoritettavissa kun en luennoista enkä materiaaleista mitään näe. Olen tähän mennessä saanut ympäripyöreitä vastauksia ja pari alentavaa sähköpostia, vaikka olen mobilisoinut kaikki mahdolliset tahot. Mikäli opettaja ei mitään räätälöi eikä toimita sähköisiä oppimateriaaleja minulle, en tiedä mitä teen. Logiikkani mukaan se, ettei opettaja järjestä minulle vaihtoehtoista tapaa suorittaa kurssia, joka on tutkintoni kannalta pakollinen, on syrjintää. Minun olisi saatava kurssit kasaan ja opintorekisteriin 29.5. mennessä, jos mielin tämän lukuvuoden aikana tutkintoni suorittaa. Voi Kerperos ja itkujen itku.

Kerrottakoon kuitenkin, että fysiikan 1. välikokeessa jokin ilmeisesti loksahti, sillä sain 22/30p ja nyt tämän kolmivuotisen fysikaalisen piinan päättymiseen vaaditaan enää 10/30p toisesta välikokeesta. Jos ja kun sen riman ylitän ja siunattu opintosuoritus rekisteriini kilahtaa, olen valmis toimittamaan minua kaitseneille opettajille kimpun tulipunaisia ruusuja ja konvehtirasian! Muista tenteistä ei sitten olekaan vielä kuulunut mitään, mikä taas ei ole missään määrin yllättävää.

Olen kuunnellut kirjoja, Annika Thorin neliosaisen nuortenkirjasarjan, jonka nimeä en tiedä, Carlos Ruis Zafonin (äh, äänikirjat, kirjoitettaisiinkohan noin?) Tuulen Varjon, Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttären ja Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan. Lisäksi olen saanut uuden kodin Pikkuhuopalahdesta, tervetuloa muuttotalkosiin vappuna.

Tietokoneyskä.

Murohyn laki.

Ensin menee näkö sille tasolle, että opiskelui onnistuu vain yhden tietokoneen avulla. Sitten se tietokone ottaa ja kuolee aivan yllättäen.

Tulee siis blogitauko, jännityksellä odotan, miten asiat tästä etenevät.

Onneksi, onneksi olin varmuuskopioinut kandintyön kullanarvoiset sivut.

Tämä on niin huvittavaa, vietinhän aamuni runoillen harkkatyötä Applesta: toimivuus, käytettävyys, luotettavuus jaada jaada. Ja sitten, ihan kuin kettuillakseen, oma omppuni ottaa ja sanoo iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii eikä sen jälkeen muuta kuin kuulostaa astmaatikolta.

ilo... eikun elämänpilaaja.

Opiskeluhan ei tunnetusti ole yhtään mukavaa, vaan vakavaa työtä ja raadantaa. Ja valmistuminen se vasta haudanvakavaa onkin!

Opintoneuvojan duuniin kuuluu ihmisten opintosuunnitelmien tarkastaminen. Vanhassa tutkintorakenteessa opiskelevien suunnitelmat tarkastetaan valmistumisen kynnyksellä (ai miten niin nurinkurista?), uuden tutkintorakenteen opiskelijoilla niitä tarkastellaan lähes vuosittain. Opiskelijat vihaavat suunnitelman tekoa ihan yhtä paljon kummassakin tutkintorakenteessa.

Itse olen jo huomannut uuden tutkintorakenteen edut, niin myös tänään. Uudessa rakenteessa opiskeleva avaa opinto-oppaansa ensimmäisen vuoden syksyllä, toisen vuoden syksyllä ja senkin jälkeen edes joskus. Vanhan tutkintorakenteen opiskelija saattaa avata opinto-oppaan ensi kertaa silloin suunnitelmaa tehdessään, ts. juuri valmistumisen kynnyksellä - jos silloinkaan.

Urani aikana olen tavannut opiskelijan, joka palautti diplomityön ja tahtoi valmistua. Kunnes selvisi, että hupsista vaan, häneltähän puuttuu pakollinen sivuaine. Olen tavannut myös opiskelijoita, joiden mielestä pakollisista kursseista voi luistaa neuvottelemalla. Voi, kun se olisikin mahdollista, minäkin olisin korvannut fyssan ekan ja matikan viidennen kurssin jollain ihan muulla jo moneen kertaan.

No, kun se nyt ei valitettavasti ole mahdollista, niin yliopisto on ihan susi, opintoneuvoja tekee asioista vaikeita ja ei ymmärrä, että jos on töissä pääkaupunkiseuulla ja asuu siellä, on täysin mahdotonta tulla tenttimään yhtään kurssia, ja valmistuminen menee väistämättä eteenpäin ainakin vuodella ja elämä on pilalla.

Olen tosiaan lyhytnäköinen pönttö, olisihan minun pitänyt ymmärtää. Se puuttuva tenttikin on niin työläs, että sen suorittamiseen menee korkeintaan tunti. Siinä kysytään mm. mihin kyseistä ainetta tulee elämässään tarvitsemaan ja lisäksi on pari laskua, joista selviytymiseen vaaditaan lukion oppimäärä!

Onneksi olen löytänyt työn, jossa pääsen toteuttamaan luontaisia lahjojani ihmisten piinaamisessa.

Verokortti verkossa.

Olen turhautunut. Olin turhautunut jo ennen tätä silmärumbaa. Palveluita karsitaan, tee-se-itse ja itsepalvelu tuntuvat olevan muotia ja vaikka ihan ihmisen kanssa asiointimahdollisuus on olemassa, se on sijoitettu niin, ettei sitä ainakaan vahingossa löydä, välillä ei etsimälläkään.

Lähikirjastoni on nyt siirtänyt lainaustiskin syrjemmälle ja entisen lainaustiskin paikalle on tuotu lainausautomaatti. Ymmärrän kyllä, että yhä useammat käyttävät automaattia, se kun ei nalkuta myöhästymis- ym. maksuista, mutta jos sitä ei näe käyttää, siitä ei ole mitään iloa. Savu alkaa nousta korvistani siinä vaiheessa, kun vihdoin kirjastotädin palvelupisteen löydän ja kortin ojennettuani tyyppi kysyy ensimmäisenä "Eikö sinulla ole sitä tunnuslukua?" ja vilkuilee automaattiin. Tässä taannoin poltin proppuni niin, että vastasin tyylilleni epänormaalin tylysti "toki on, mutta mulla on myös näkövamma, enkä näe tota teidän masiinaa käyttää". Nainen hämmentyi ihan täysin, lainaili mulle matskuja ja sopivan vastauksen keksittyään totesi, että "niin, ajattelin vain mainostaa tuota meidän internetissä olevaa palvelua, jossa voi uusia kirjat". No joo, olen ihan varma, että mun käyttäjätiedoissa lukee onko mulla tunnuslukua vai ei, senhän saa nykyään automaattisesti, kun kirjastokortin hankkii! Ja kyllä, ala-asteelta saakka olen nettipalvelua käyttänyt, kiitos kysymästä.

Tuoreempi tapaus on verokortti ja sen muutoksia varten kehitetty palvelu. Verokortti verkossa on kenties kätevä palvelu, mikäli siinä kotiin tulleessa verokortissa mättää vain jokin yksityiskohta, esimerkiksi tulojen määrä. Minä tienaan vuoden aikana yhdestä työstä koko vuoden, yhdestä työstä 10 kuukautta ja toivon mukaan vielä kesätöistä erikseen. Joten todellakin tahdon neuvotella verotädin kanssa, jotta saan kolme tulorajoilla varustettua verokorttia. Puhelinpalvelun numeron löytämiseen meni jälleen kerran kymmenen minuuttia ja sinne soittaessa saa kuunnella "verokortin voit nyt tehdä myös verkossa jonottamatta!"- rallatusta. Eikö joku insinööri voisi tehdä puhelinjärjestelmän, jossa kyseisen nauhan voisi vaimentaa esimerkiksi jotain numeronäppäintä napauttamalla?

Myös posti on raivostuttava paikka, välillä postitäti aloitti vimmatun myymisen - puhelinmyyntiin verrattavan vaikeastikatkaistavan tulvan - jos vahinfossakaan katselit, saati kosketit krääsää, jota postitiskille on levitetty. Aargh! Käyn postissa saadakseni tavarani lähetettyä tai vaihtoehtoisesti noudettua, en ostaakseni suklaata, pinssejä, pehmoleluja, tarroja, avaimenperiä...