Näkövammainen radalla ja muut kootut kertomukset

Viime aikoina bloggailu on jäänyt melko vähiin. Tuntuu, että koko ajan on kiire ja toisaalta nökötän koneella vaikka kuinka paljon. Vali vali ja seli seli :) Ajattelin nyt kuitenkin päivitellä teillä koottuja kertomuksia ja ehkäpä ajastaa jotain uusiakin postauksia lähipäiville.


Tänään postiluukustani kolahti Nöpöstiinan lähetys, pesupussi rintsikoille sekä kaksi settiä, joissa on pesupussi ja flanellisia ja froteisia naamanpesulappuja. Törmäsin ideaan E:n kotona ja talvella, mutta ompelukoneettomana toteutus on jäänyt. Tilaamiseen löytyy ohjeet Nöpöstiinan blogista.

Huomenna on U2:n konsertti, johon investoin viime viikolla neljänneksen tililläni olleesta omaisuudesta, kun tilaisuus tarjoutui. Pitänee hakea Uimastadikan puolelta sellainen "näkövammainen radalla"-kyltti, jonka viestin minä ymmärrän vähän toisin kuin miten se uimahalleissa ilmeisesti on tarkoitettu...

Ensi viikolla teen pikaisen piipahduksen Keski-Suomeen ja sitten koittaa puolentoista viikon työmatkasimulaatio, joka antanee realistisen käsityksen työkseen matkaavien arjesta sekä idioottimaisilla lentomatkoillaan että hektisyydessään. Torstaista sunnuntaihin olen Strasbourgissa suunnittelemassa koulutusta lokakuulle. Viulut maksaa EU, joka myös vaatii, että matkustan lentäen (tai halvemmalla) Helsinki-Frankfurt-Helsinki -välin ja Frankfurtin ja Strasbourgin välin bussilla tai junalla. Jotta saan matkakorvaukset, minun on matkustettava kotikaupungistani ja palattava kotikaupunkiin sekä toimitettava boarding passit EU:lle. Palaan siis kotiin sunnuntaina alkuillasta, tyhjennän likapyykit pyykkikoriin, vaihdan hammasharjan seuraavaan laukkuun, syön ja nukun vähän ja suuntaan aamukuuden lennolla Saksan kautta Lounais-Puolaan pönöttämään luterilaisten piispojen, kirkkoherrojen ja pastorien seuraan saksankieliselle edustusmatkalle, josta en tiedä juuri tämän enempää. Palaan Puolasta Saksan kautta lentämällä kot.. siis Helsinkiin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, siirrän ruhoni ja matkalaukkuni ExpressBusiin ja hurautan kivasti Tampesteriin ja kandintutkintoni viimeiseen tenttiin. Tällaista tänne kuuluu siis.

Syksyn opinnot jatkuvat kahdessa yliopistossa ja Changemaker teettää töitä. Järjestötyöt on kuitenkin pääsääntöisesti palkitsevia, joten en valita.

Miten teidän elämä? Täysi tohina päällä, vaikka "tänä syksynä en kyllä mitään aio" jne? :)

Iloista ja aurinkoista

Eilen käveltiin S:n kanssa Ruoholahteen asioille. Toiseen suuntaan käveltiin tunnin verran, ostoksiin ja asioihin paluumatkoineen meni vain pari tuntia. Ihmeellistä tämä avustajaelämä! Lauantaina mennään tuohon lähiuimahalliin, ajattelin tänään tehdä retken liikuntavirastoon, josko saisin sieltä ostettua erityisuimakortin.

Palautin eilen ison ryhmätyön Stora Ensosta, mikä oli suuri helpotus. Tänään on tarkoituksena tehdä esityskalvot huomiseen tai ylihuomiseen seminaariesitykseen, sen jälkeen on yksi työläimmistä opintojaksoista takana päin.

Sain tänään tietää, että Kela on myöntänyt minulle paikan pistekurssilta! Se alkaa elokuussa neljän vuorokauden lähijaksolla ja jatkuu joulukuussa ja keväällä 2011. Nyt vain toivon, ettei kevään kurssiosuus mene kuoron Karjalan kiertueen kanssa päällekäin. Tämä on iloinen uutinen, nyt voin vihdoin ryhtyä kirjoittamaan EVS-välivuosihakemusta Kelaan.

Ensi viikolla on Tampereella yksi matematiikan ja yksi ympäristöoikeuden tentti. Jos ne menevät läpi, saan kandinpaperini ulos! Mutta ei hurrata vielä etukäteen, ainakin matikan kanssa tekee tiukkaa. Onneksi kuorokaveri J. tulee lauantaina kylään, pitämään tukiopetusta ruoka- ja pullapalkalla.

Mitä teille kuuluu?

Harjoittelen työnantajana toimimista.

Tänään on pyörineet päässä työnantajan vakuutukset, työterveyshuolto ja kesälomakorvaukset. Aamulla täytyy soittaa palkanlaskijalle vielä uudemman kerran ja tiedustella asioita. Phuuh.

Mutta hei, mainiointa on se, että pääsen kevään aikana kenkäostoksille, isoihin ruokakauppoihin, kävelylenkeille, saan lehtiä ja kirjoja saavutettavassa muodossa, menen myymään kirpparille ja vaikka mitä, mikä on tähän asti ollut aika hankalaa. Mainiota!

Kuoron kanssa oltiin kiertueella Turussa tänä viikonloppuna, laulettiin kahdesti Turun tuomiokirkossa, jonka kaiku kestää seitsemän sekuntia! Oli hienoa!

Viihdyn kuoroni kanssa niin kovin hyvin, että tänään kyllä suretti, kun kevätkausi loppui.
Kuorossa on niin mahtavia tyyppejä, joitain olen varmasti ohimennen maininnutkin. Kaikenlaista iloista ja hyvää on seurannut, avustajakin löytyi kuoron kautta ja tänään uskalsin vihdoin kysyä yhdeltä kuorolaiselta, voisiko hän ehkä auttaa viimeisen matikan kurssini kanssa. Toivottavasti aikataulut natsaa.

Nyt vielä tempaisen viime viikon luentomuistiinpanot, aamulla tämän kevään toiseksi viimeinen tentti Helsingissä!

Hain ja sain!

Hain keväällä vammaisten sosiaalipalveluista avustajaa, 40 tuntia kuukaudessa opiskeluun, asiointiin, päivittäistoimintoihin ja vapaa-aikaan.

Tänään sosiaalityöntekijä tuli kotikäynnille ja mukana oli myös Näkövammaisten Keskusliiton aluesihteeri. Tarkoitus oli laatia tarpeitani vastaava palvelusuunnitelma ja puhua myös avustaja-asiasta. Olin kuullut, että päätöksen saa muutaman viikon kuluessa tapaamisesta.

No, täti kuunteli puhetulvaani, nyökytteli ja kyseli. Sanoi sitten, että laitettaiskos 65 tuntia kuussa ja avustajan voit palkata heti.

Meinasin tipahtaa tuoliltani! ! ! Pari lisähuutomerkkiä ! ! !

Koska palaveri on palaveri vain, jos on pullaa, paistoin raakapakasteita. Palaverissa syötiin yhdet pullat ja nyt lopuksi sitten olen mutustellut loppuja itsekseni. Ilo ja innostus sokerihumalalla höystettynä. Jes!

Eteenpäin elävän mieli!

A. Avustaja.

Lähetin avustajahakemukseni sosiaalitoimiston vammaispalveluihin muistaakseni toissaviikolla. Eilen sieltä soitti asiaani käsittelevä täti PM, mutta koska hetki oli huono ja hänen työaikansa siltä päivältä loppumetreillä, soittelimme nyt aamulla uudestaan. Saimme sovittua palvelusuunnitelmapalaverin vapun jälkeiselle viikolle, toivottavasti keskusliiton aluesihteeri pääsee mukaan. Lisäksi sain ohjeet toimittaa kirjallisia selvityksiä C-lääkärinlausunto ja kuntoutussuunnitelma edelleen toimistoon. Toivon, että päätös tulisi pian palaverin jälkeen, sillä hehkutettuani Facebookissa tämän asian etenemistä tuttuni laittoi viestiä, että hän on yrittänyt etsiä koulutukseensa liittyviä tehtäviä sisältävää henkilökohtaisen avustajan paikkaa. Olin tosi innoissani ja helpottunut, sillä mol.fi-sivuston kautta rekrytoimisesta olen kuullut jos jonkinmoista kauhutarinaa ja tuttuni opiskelee alaa, josta avustamisessani on iloa! Olin jo etukäteen päättänyt, että lähipiirin ystäviä en rekrytoi, mutta tämä tuttu on kaveri harrastuksen kautta, joten törmäämme keskimäärin pari-kolme kertaa kuussa.

E. EVS

Huomenna palaveeraan Näkövammaisten Keskusliiton Iiriksessä J:n kanssa, katselemme jo vähän syksyn vapaaehtoistyöhakemuskuvioita ja toivottavasti luomme hyvän sotasuunnitelman Kelaa varten. Täytyy siis luonnostella se kirjallinen selvitys, jonka toimitan Kelaan yhdessä opintosuunnitelmien ja -rekisteriotteen kanssa. Ilokseni Belgia on byrokratian ruumiillistuma ja vastaanottavan järjestön koordinaattori oli heti mukana juonessa: "I can write an official letter with information about VIEWS, Sante Nord-Sud and adapted EVS and send it to Kela!" Siis upeaa!

P. Pistekurssi
Hakemus on vastaanotettu Kelassa, nyt vain odotellaan vastausta! Myös asumistuen vuositarkastuspaperit ovat saapuneet Kelaan, joten toivon mukaan sieltä kuuluu jotain ennen pitkää.

Olipa kerran talo.

Joka oli varta vasten näkövammaisille tarkoitettu. Vuosikymmenten jälkeen vuokratalo kuitenkin kaipasi remonttia ja niinpä se tyhjennettiin reilun vuoden kestänyttä peruskorjausta varten. Uuden talon oli tarkoitus olla uljas ja upea, palvella pääasiallista kohderyhmäänsä, siis näkövammaisia, hyvin ja olla kaikilta yksityiskohdiltaan viimeisen päälle viilattu.

(Joko teitä epäilyttää? No, kuulkaas tätä!)

Asukkaita muutti kahdessa erässä, ensimmäiset joulukuun puolivälissä, loput vasta uutena vuotena. Rakennusfirmalle oli ilmoitettu, mitkä asunnot tulee olla valmiina milloinkin. Ja niin yksi ensimmäisistä asukkaista, A., muutti taloon.

Mutta mikä A:ta odottikaan! Viihtyisä kaksio oli rakennusjätteen peitossa! Ja kas, putkiremontin aikana putket oli siirretty eri paikkaan, mutta vanhojen putkien reiät jätetty tilkitsemättä. No, onneksi A. ei hämääntynyt vähästä, vaan päätti tehdä olonsa kotoisaksi ja kiehauttaa mukavan pasta-aterian upouudella turvaliedellä. Pastakastikkeen hiljalleen valmistuessa A. laittoi pastat tulille eikä aikaakaan, kun korvia vihloi ujellus, olihan kattilasta hiljalleen nouseva vesihöyry laukaissut hälyttimen. Onneksi tämän nuoren sokon asuntoon oli kuitenkin jätetty ohjeet hälytyksen varalta - mustavalkotekstillä. Koska ujellusta ei sammutettu, eihän A. tiennyt, kuinka se tehdään, sammui liesi automaattisesti 20s hälytyksen alkamisen jälkeen. Näin A. sai nauttia ensimmäisenä iltana herkullista kastiketta, ilman pastaa... Kaksi viikkoa myöhemmin paikalle saapui voitonriemuinen sähkömies (ulina oli toki vaiennettu huoltomiehen toimesta jo aikaisemmin), joka julisti:

"Nyt meille on opetettu, miten tätä laitetta voi säätää!"

Ja kas, A. sai myös saavutettavat ohjeet, joissa puolestaan lukee näin:

"Hälytyksen sattuessa paina paneelissa olevaa nappia tai soita huoltomiehelle."

Lienee turhaa kertoa, että "nappi" on kalvokytkin, siis sellainen tasainen, jonka silmillä kyllä taustastaan erottaa. Asuntoon kuuluvaa suihkukaappia ei ole kuulunut vieläkään, mutta toistaiseksi pikasuihkun on voinut ottaa aivan kylpyhuoneen nurkassa. Tällöin vesi ei nimittäin osu kylpyhuoneen oveen, nehän eivät tunnetusti ole erityisen vedenkestäviä.

Ympäristöihmisenä ja lähestulkoon insinöörinä on mielestäni nerokasta, miten erilaisia sähkövempaimia on valjastettu ihmisten käyttöön. Oletteko koskaan ajatelleet, miten sokko tietää sammuttaa valot, jotka vaikkapa ystävältä on jääneet päälle? Aivan! Eihän sokko välttämättä tiedäkään. Siksipä Pengertalossa on valot, jotka syttyvät liiketunnistimen avulla (myös isäni vaatekaapissa on sellainen). Monen sokon silmät ovat kuitenkin valonarat ja öisellä vessaretkellä pärjäisi hyvin myös ilman valoja, etenkin kun vaihtoehtona on pimeään tottuneiden silmien häikäistyminen ja kipuilu. Ja on toki mukavaa, että muutkin asunnossa yöpyvät, vaikkapa vieraat, heräävät eteisessä automaattisesti syttyviin valoihin. Kellarissa valot eivät läheskään aina syty.

Talon ulko-ovilla ei tarvitse yrittää etsiä ensin oikeaa avainta ja sitten avaimenreikää, sillä ovi toimii sähkölukolla. Tosin, silloin kun ei ole sähköä tai lukossa on vikaa, sisään ei kerta kaikkiaan pääse. Onneksi on varareitti - aina voi kiertää naapurirappuun ja kipitellä kellaria pitkin omaan rappuunsa. Onneksi nämä vieraissa ympäristöissä spontaanisti puikkelehtimiset sujuvat näkövammaisilta kuin vettä vain!

Olipa kerran S., joka niin ikään muutti Pengertaloon, mutta vasta hieman myöhemmin, mutta myös tässä asunnossa tapahtui kummia! Tiskialtaan alle ilmestyi kerta toisensa jälkeen lätäkkö! S. kutsui huoltomiehen, mutta lätäkkö palasi itsepintaisesti. Tiskialtaassahan tunnetusti on ylimenoaukko, josta vesi pääsee kiertotietä viemäriin estäen mahdolliset tulvat. Ja kyllä, vesi todella pääsi kiertotietä - muttei suinkaan viemäriin vaan lattialle, koska aukkoon ei oltu asennettu putkea!

Näkövammaiset eivät tunnetusti näe ihan niin hyvin eivätkä aivan niin paljon kuin näkevät. Siksi onkin ystävällistä, että tätä näkyvyyttä on mekaanisesti koetettu kohentaa. Asian ikävä puoli vain on se, että kun ikkunat on kierot ja tiivistämättä, niistä karmien raoista paitsi näkee päivänvalon, myös tuulee sisään, etenkin jos ikkunat on merelle päin. Ja sitä paitsi, jos on sokko, ei ne lisäaukot juuri näkemiseenkään auta.

Uskomatonta? Kyllä! Totta? Kyllä! Hold your horses, seuraa loppuhuipennus...

Olipa kerran remonttireiska, jonka tehtäväksi oli annettu verhotankojen kiinnittäminen. Kun verhot yleensä tupataan kiinnittämään talon ulkoseinään (sisäpuolelle kuitenkin, toim. huom.), ja ulkoseinät useimmiten (myös tässä talossa!) ovat kovat ja kiinteät, täytyi avuksi ottaa pora. Surrur, sanoi pora ja verhotanko asettui nätisti paikalleen. Hetken verran asunnossa asunut S. oli jo tottunut tiskipöydän alla oleviin lätäköihin, mutta yllättäen lätäkkö löytyi myös ikkunan alta. Mitä kummaa, tuumasi S., asetti ämpärin lätäkön paikalle jo rutiinin tuomalla ranneliikkeellä ja soitti huoltomiehelle. Ja mitä se huoltomies sitten saikaan selville? Em. remonttireiska oli verhotankoinnostuksessaan porata jymäyttänyt verhotangon kiinnikkeet patteriverkoston vesiputkesta läpi, jolloin putkiston vesi sieltä sitten omia aikojaan tirisi ihmisten ilmoille. S.:n asunnossa tämä tarkoittaa luultavasti vain kuivattelua ja maalausta, mutta yläkerran tyhjillään olleessa asunnossa seuraa peruskorjauksen jälkeinen peruskorjaus, sillä vesivahinko oli ehtinyt pilata sekä seinää että lattiaa melkoiset määrät.

Loppukaneetiksi lainattakoon S:n sutkautus Naamakirjan ihmeellisestä maailmasta tältä päivältä:

"Mut pitäis kyllä vammaisen osata olla kiitollinen pienistä asioista; ainakin oven saa lukkoon ja kaappien hyllyt on pysyny paikoillaan - toistaiseksi!"

Tämän illan tarina oli nyt tässä. Toivotaan, ettei tätä tarinaa enää tarvitse jatkaa.

Sokeus on inhimillistä.

Katsoinpa tänään eilisen Inhimillisen tekijän, jossa oli puhumassa kolme sokeaa suomalaista: Olli Lehtinen, Hannes Tiira ja Riikka Hänninen. Olli Lehtinen on sokeutunut vasta aikuisiällä, reissatessaan, mikä sai minut oivaltamaan, että toden totta, edelleen voi reissata, sillä sairastuttuaan voi aina palata kotiin! Hannes Tiira on pastori, kuten minäkin toivottavasti joskus. Mielestäni on jotenkin huvittavaa, että haaveilin pitkään teologisesta ja sinne päästyäni näköni alkoi krempata - onhan teologinen niitä ensimmäisiä aloja, joita käsityöläisyyden ja pianon virittämisen ohella on näkövammaisille markkinoitu. Riikka Hännistä en ole koskaan tavannut, mutta sähköpostia olen vaihtanut, toistemme blogeja olemme seuranneet ja tunnustan, että nuorempana Riikan voimaannuttavat kirjoitukset näkövammaisten lasten ja heidän perheidensä Silmäterä-lehdessä saivat minut ihailemaan häntä suuresti. Ja edelleen ihailen: "Ei sokeus estä minua toteuttamasta unelmiani." Juuri niin, juuri niin!

Katsokaa tekin, tämä oli ehdottomasti parasta pitkään aikaan. Ohjelmasta näkee tai kuulee myös sen koko ihmisyyden kirjon. Miten toinen kaipaa näköään, toinen on realisti, yksi haaveilee, miten kaikki ajattelevat niin eri tavalla.

Ohjelma on katsottavissa täältä.

Kiitos Kela!

Kurkistin tänään Kelan sähköiseen asiointipalveluun, koska olen tahtonut vahdata sen merkkipäiväänsä juuri viettäneen vammaistukihakemuksen tilaa. Ja tänään odotti ylläri, se oli kuin olikin myönnetty! Korotettu vammaistuki putkahtaa tästä lähtien kerran kuussa ja onnekseni sain sen vielä takautuvastikin helmikuun alusta saakka! Kyllä kannatti taistella, nyt voin sitten palkata apua joulusiivoukseen (tai aiemmin, jos pölypallerot uhkaavat vallankaappauksella) ja voin maksaa taksien tilaamisen - laskinpa nimittäin, että jos käytän ne lakisääteiset kuukausittaiset taksimatkani sekä koulumatkat, tulee summaksi 21,40e (opiskelijan matkakortin kuukausihinta) + 58e taksien tilaamisesta! Mutta nyt en keskity purnaamaan lakisääteisten palveluiden järkyttävistä hinnoista vaan iloitsen ja riemuitsen ja pohdin, miten tätä juhlistaisin, menisinkö vaikka illalla ulos syömään!

Vastauksia odotellessa.

KELA runksuttaa edelleen vammaistukianomusta, perjantaina aion mennä elokuviin ihan sen kunniaksi, että on vammaistukihakemuksen "1kk Kelassa"-merkkipäivä. Lain mukaan KELA saa hautoa asioita käsittääkseni kuukauden, aikomukseni on soitella perään ehkä joskus ensi viikolla, jos mitään ei ala kuulua.

HUS hautoo edelleen sitä maksusitoumusta, joka minun piti saada silmäkontrollia ja näkökenttätutkimusta varten jo kesällä. Soittelin asian perään pari-kolme viikkoa sitten, jolloin se kaivettiin naftaliinista, jonne se oli epähuomiossa tungettu. Nyt odottelen vielä ensi viikkoon ja sitten soitan jälleen - en uskalla ryhtyä varaamaan aikaa lääkäriin ennen kuin tiedän varmuudella, koska maksusitoumus on käytössäni.

HELSINGIN kaupunki vastasi tänään Talks&Zooms-hakemukseeni - kielteisesti. Kyseinen ohjelmista on matkapuhelimen puhe- ja suurennusohjelma, jonka näkövammainen periaatteessa voi saada perusterveydenhuollon kautta. Sama taho myöntää myös valkoisia keppejä, keppien vaihtopäitä yms. arkipäivässä välttämätöntä. Yleinen linja Näkövammaisten Keskusliiton apuvälinekouluttajan mukaan on, että puhelimen merkitys näkövammaisen(kin) arjen sujumisen kannalta ymmärretään jo varsin hyvin ja yleensä ohjelmisto on myönnetty. Ensimmäisen saamani nyrkkisäännön mukaan "näön pitää olla niin heikko, että henkilö käyttää lukutelevisiota" (minä käytän), mutta siitä huolimatta tämänpäiväisessä päätöksessä todettiin, että "visus 0,1 ja haitta-aste 85% ovat aivan liian korkeat mahtuakseen kriteeristöön, visuksen tulisi olla korkeintaan 0,05, jotta ohjelmisto voitaisiin myöntää, mikäli merkittäviä näkökenttäpuutoksia tai häikäistymistä ei ole". No, kyllähän minä häikäistyn ja kyllä, näkökenttäpuutoksiakin on, joten ehkä haen uudestaan sitten, kun olen em. maksusitoumuksen turvin näkökenttäni kartoittanut. Ihmetyttää vaan, että mitä 0,05:n visuksella varustettu ihminen enää suurennusohjelmalla tekee, jos minäkään en puhelimestani meinaa saada suurennuslasillakaan tolkkua?

Uuvuttaa, päivällä vähän itkettikin, mutta onneksi luennoilla oli kivaa ja vietin aikaa kahvilla ystävän kanssa.

Muisteluita.

Tänään olikin täysinäinen päivä taas, joten saatte odottaa kuvia hameesta, kenties julkaisen niitä samalla kuin vastaa Dreamer Kayen haasteeseen piirtää päivän asu.

Menin maanantaina kuoroon. Tänään lauloin muutaman muun meidän kuorolaisen ja lukuisten muiden kuorolaisten kanssa televisionauhoituksissa, joten pitäkäähän silmä kovana marraskuussa, kun Yleltä pukkaa Virrestä viisi (vai Virsistä viisi?) ohjelma sunnuntai-iltapäivisin. Siellä voi kuulla, miten lauletaan virsi, jonka on ensi kertaa kohdannut muutamia minuutteja ennen nauhoitusta! Oli aikamoista. :) Jutustelin ja viihdyin körttinuorten kanssa taas. Yksi heistä sanoi, että kuoroon muutamana syksynä yrittänyt ystäväpariskunta oli pitänyt toimintaa sisäänpäinlämpiävänä, mutta ehkä minulla on jotenkin erilaiset odotukset tai yksin kuoroon lähteneenä erilaiset lähtökohdat, kun olen kokenut olleeni kovin tervetullut. Aika näyttää, toivottavasti sama fiilis on jatkossakin!

Tänään ohjelmassa ei ollut joogaa vaan pilatesta ja yllätyin siitä, että senkin kehittäjällä on ollut hyvin itämainen filosofia taustallaan. Tunnilla meni myöhään ja nyt on vähän hankalaa rauhoittua nukkumaan.

Sain tänään paljon mieluista postia! Belgialainen T. lähetti sähköpostia! J. lähetti kuvia Saksan reissusta! E. lähetti kirjeen Ranskasta! Laakson sairaalan apuvälinetäti lähetti luvan hakea uusi, kevyempi merkkikeppi sekä muutamia päitä vanhaan keppiin, varsinkin pyörimättömät pikkupäät hiutuvat asfalttiin pikavauhdilla! Näkkärikirjasto lähetti mailia, minulle on löytynyt tenttikirjoja Ruotsin näkkärikirjastosta! Sain kotimaisia äänikirjoja postissa pinon! Jotta en aivan kiihdytä itseäni uuteen intoiluun nukkumisen kustannuksella, saatte nauttia Saksan matkani kuva-annista.

Näkkärifestareilla Hannoverissa oli mahdollisuus ottaa tuntumaa lehmän lypsämiseen - paikalla oli lasikuitumansikki, jossa asianmukainen luukku täyttämistä varten. Itsehän puristelin minuutissa kai n. 140g vettä ämpäriin, kyllä oli Valiolta tämä tyttö jäänyt palkkaamatta. (Tai vaihtoehtoisesti maito ollut tosi kallista.)


Turhaan naureskelin Oiva Toikan lasilinnuille maailmannäyttelymuseossa, kun itse sitten vääntelin savesta tirppoja heti perään. Tästä savityökehitelmästä postasinkin jo varmaan suoraan leiriltä.

Vasemmalla saksalais-espanjalainen, karismaattinen leirinvetäjä, itävaltalainen tyttö, belgialainen A. jonka luona majailen marraskuussa sekä T., boheemi kuvanveistäjähippi, jonka kanssa paransimme maailman.

Jostain syystä kuvat on tosi pieniä ja kone söi kuvan, jossa lypsän lehmää, mutten jaksa enää taistella. Pohdin myös, että miksen näe 95 kiloani peilistä, kun valokuvista se hyökyy silmille niin, että hirvittää?

Ja minä kun luulin, että syksystäni tulisi kevyt.

Tänään olen opiskellut.

Heräsin yhdeksän pintaan ja päätin lukaista verkkokurssin materiaalit, jotta pääsisin kirjoitustehtävän pariin. No, niitä materiaaleja luen ja kuuntelen edelleen, päivän aikana tein tunnin ulkoilulenkin ja laitoin pikaisesti lounasta, mutta koneen ääressä olen kököttänyt varmasti lähemmäs 9-10 tuntia. Jokin tolkku ja järjestelmällisyys tähän opisleuun pitää nyt kyllä saada.

Sinällään koulua ei ole paljon: kolme kurssia Helsingin Yliopistolla ja kaksi verkkokurssia Tampereen Teknillisellä Yliopistolla. Verkkokurssit, Safe and Sustainable Sanitation ja Society and State, vain tuntuvat vievän mahdottoman paljon aikaa siihen nähden, että kummastakin saa palkinnoksi 3op. Kehitysmaatutkimuksen johdantokurssin luennoista pitäisi kirjoittaa oppimispäiväkirjaa, mutta mitä voin kirjoittaa, kun tähän mennessä luennot ovat saaneet minut vain torkkumaan? Eksegetiikka on ihanaa, mutta kirjan kuuntelu ja muistiinpanojen tekeminen tulee olemaan todella aikaa vievää ja kreikasta on vielä paha mennä sanomaan mitään, kun kirjastakaan ei ole mitään tietoa. Lukiaja, joka osaisi ääntää sekä suomea että uuden testamentin ajan kreikkaa, on metsästetty tällä viikolla jo Kreikan suurlähetystöä myöten, toivottavasti ensi viikolla saan jonkin tilannearvion asiaan liittyen. Sillä välin lienee liityttävä tiedekuntayhdistykseen ja ostettava sen kautta paperinen kurssikirja, jotta saan edes jollain tapaa opiskeltua.

Yritän vältellä stressin ja kiireen tuntua, mutta vähän vaikealta se tällä hetkellä vaikuttaa.

VGA! DVI! ALT+F4! ESC!

Viimeisestä lomapäivästäni tuli varsinainen teekkariuden ylistys. Innokas setä Shenkeriltä soitti ensimmäistä kertaa jo yhdeksän jälkeen tuodakseen minulle paketteja. Huomautettakoon, että olin ilmoittanut etukäteen olevani tavoitettavissa klo 12.30 lähtien. Koska setä oli erittäin innokas, sain nokkakärryllisen laatikoita keittiööni (kärry ei mahtunut huoneen oviaukosta) ja ryhdyin purkamaan. Onnekseni suurin osa oli koottu jo valmiiksi niin, että minulle jäi vain osien yhteen kiinnittelyä ja lukuisten piuhojen selvittelyä. Saanko kysyä, miksi tietokoneen telakan mukana tulee kuusi virtajohtoa, joista yksi on se Suomessa käytettävä ja loput edustavat kaikkia maailman muita töpseleitä? Mihin minä ne kaikki säilön, etenkin kun tulostimen kanssa oli sama homma - faksipiuhoja oli vähän joka mantereelle...

Ainoan takapakin kohtasin näytön ja tietokoneen yhdistävän VHA-piuhan suhteen. Sitä ei nimittäin ollut. Sen sijaan oli toisenlainen piuha, joka kävi kyllä näyttöön, muttei tietokoneeseen. Soitin asiasta ja saan postitse oikean piuhan.

Iltapäivällä tuli toisen apuvälinetoimittajan edustaja tuomaan elektronisen suurennuslasin ja taulukameran. Ensimmäinen on loistopeli, postikortin kokoinen laite, jossa oma pieni kamera, jolla voi tutkailla asioita läheltä, muuttaa niiden kokoa ja kontrasteja. Testasin jo ruokakaupassa, laitteen still-toiminnolla sain kiinni sellaisetkin hintalaput hyllyjen reunoista, joihin en tavallisen suurennuslasin kanssa yllä. Kameran kanssa oli ohjelmisto-ongelmia, joista osa ratkesi. Nyt täytyy katsella viikko, pari ja jos homma ei ala skulata, firma ryhtyy järeämpiin toimiin.

Huomenna alkaa opiskelut. Tai no, viime viikolla alkoi jo kansainvälinen Safe and Sustainable Sanitation -verkkokurssi, josta olen suunnattoman innostunut! Kunhan arkeen löytyy rutiini ja rytmi, saan kaiken suoritettua ajallaan. Huomenna suuntaan aamulla kreikan luennolle, sieltä Uuden Testamentin luennolle, sitten huilaan hetken, minkä jälkeen lähden taistelemaan paikasta kehitysmaatutkimuksen luennolle. Aikamoinen maratonpäivä siis luvassa, vähän hirvittää kahden apuvälinelaukun kanssa kulkeminen, ehtiminen ja se, että vien härveleineni kaksi paikkaa luentosalista. Jo ennalta tiedän, että kreikan tunnit tulevat oelmaan tupaten täynnä, kehitysmaatutkimuksessa kaikki eivät mahdu edes istumaan ja eksegetiikassakin istunee lähes pari sataa opiskelijaa. Elämä tuntuu kiireiseltä, vaikka kiirettä olen päättänyt vältellä viimeiseen saakka.

Kirjeiden kirjoittaminen kutkuttaa, sekä kotimaassa ettäe tenkin ulkomaille menneille ystäville. T ja L, laittakaahan osoitteenne jonnekin levitykseen, niin voin ehkä lähettää joulukortin :)

Se on se meidän uusi vauva...

... nimenkin muistan, nimittäin HP EliteBook 2530p, 12" näytöllä.

Siinä se nyt sitten on, kauan odotettu ja kaivattu, ohjelmistoineen ties kuinka monen tuhannen euron apuväline, jonka tänään sain mukaani kotiin. Koneen mukana sain Microsoftin Optical Mousen (hinta n. 20e - jos kyseessä olisi apuvälineeksi valmistettava tuote, perään voisi lisätä yhden nollan) ja porttitoistimen, tuttavallisemmin telakan. Kotona ollessani lykkään siis koneen kiinni telakkaan, johon ensi viikolla liitetään vielä ulkoinen näyttö ja monitoimikone, alias printteri-skanneri-kopiokone. Kone itsessään on downgradattu (päivityksen käänteistoiminto) Vistasta XP-järjestelmään, joka on sekä näkövammais- että apuvälineystävällisempi. Sen lisäksi koneelle on syötetty ZoomText, siis suurennusohjelma, joka on hieman kehittyneempi versio tässä MacBookissani oletusarvoisena olevasta suurennustoiminnosta. Lisäksi vauvani oppi, pitkällisten teknisten harjoitusten tuloksena puhumaan paitsi suomea, myös englantia, saksaa, ranskaa ja italiaa. Säätöjen kanssa on vielä harjoittelemista - yliopiston kahvilassa konetta käynnistäessäni se aloitti valtaisan puhetulvan, jonka vaientaminen vaati hetken pohdiskelun...

Vietin tänään kuutisen tuntia Näkövammaisten palvelukeskus Iiriksessä, jossa atk-kouluttaja suolsi erilaisia näppäinkomentoja, joista muistan murto-osan. Nyt on viikon verran treenausaikaa, ensi torstaina jatketaan seuraavalla opetussessiolla. Painavat laitteet tulevat kuljetusfirman kautta alkuviikosta ja etenkin ulkoista näyttöä odotan kuin kuuta nousevaa, hyvän työskentelyasennon ansiosta kroppaa ei tämänpäiväisen rupeaman jälkeen väsyttänyt, toisin kuin maitohapoilla olevia aivosoluja...

Pahoittelen kaameaa kuvanlaatua.

Realismin uuvuttama.

Tänään olen ollut iloinen, yllättynyt, ylpeä, onnellinen, surullinen, pettynyt, vihainen, kiukkuinen, pelokas, odottava, energinen ja vaikka mitä muuta.

Aamulla reippailin läpi ruuhkasta selviytyneen Töölön. Lähdin liian myöhään, vilkuilin matkalla tulevan joogakouluni ulko-ovea (ei löytynyt) ja ehdin paremmin kuin ajoissa metroon ja jo toisena päivänä peräkkäin Itäkeskukseen Iirikseen, näkövammaisten toiminta- ja palvelukeskukseen. Tapasin joukon nuoria naisia, joiden seurassa sunnuntaina suuntaan Saksaan viikon nuorisovaihtoon. Meillä oli hulvattoman hauskaa, juuri niin hauskaa kuin kahdella teologilla ja kolmella sosionomilla voi olla - lisättäköön, että avustajaksi reissuun lähtee myös yksi mies, hänkin sosionomi... Suunnittelimme moniaistista maaesittelyä Saksasta: nahkahousut, Berliinin muuri, maaseutu-rap ja suklaa kuuluvat valikoimaan. Kävimme lounaalla kiinalaisessa - ensimmäistä kertaa elämässäni opastin kerralla kolmea sokkoa! Opastaminen on jännää, kun pitää kuvitella itsensä normaalia leveämmäksi, harvoin kuitenkaan neljän ihmisen levyiseksi... Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olin ikäisteni näkövammaisten nuorten keskuudessa toisena näkövammaisena ja nautin vertaistuesta täysin rinnoin. Mitä kaikkea opinkaan, mitä kaikkia oikeuksia minulla onkaan ja miten onnekas olenkaan ollut, kun olen saanut mm. kaikki hakemani apuvälineet.

Eilen tehtiin aluesihteerin kanssa iso työ vammaistukihakemuksen viimeistelyssä. Puhisimme kiukkua lukiessamme keväistä hylkäyspäätöstä, josta olisi ehkä pitänyt kyllä valittaa. Tämä uusi hakemus itsessään on vähintään yhtä tarkka kuin edellinen, mutta liitteenä on yksityislääkärikäynnin kuitti, nelisivuinen omin sanoin kirjoitettu yksityiskohtainen kuvaus arkeni sujumisesta ja mikä parasta, todella mustaa todella valkoisella, uusi lääkärinlausunto siis. Keväisessä päätöksessä oli tartuttu hakemukseni kohtiin, joissa erittelin vammasta syntyneitä kustannuksia. Kustannuksiin kuului yksityislääkärillä käynti ja 28 silmäkontrollin bensakulut väliltä Jkl-Tre. Päätöksessään Kela tuumasi yksityislääkäristä, että "sairasvakuutustietojen mukaan ette ole käyneet yksityislääkärillä" (täh, untako mä sitten olen nähnyt?!) ja kontrollikäynneistä, että "emme huomioi matkakustannuksia, sillä ne vastaavat terveen aikuisen matkakustannuksia". Siis häh, ei kai terve aikuinen käy 28 kertaa kontrollissa yliopistollisessa sairaalassa? Ja onko joku joskus väittänyt, että terveen ja sairaan ihmisen kustannukset olisivat eri suuruiset? Taas alkaa kiukuttaa ja ahdistaa, joten ehkä jätän tämän pohdinnan tähän ja palaan asiaan sitten loka-marraskuussa, kun päätös toivon mukaan tulee. Todettakoon, että mikäli Kela tukia takautuvasti myöntää, summa voi liikkua jopa yli tuhannessa eurossa.

Olin yllättynyt, kun selviydyin Itiksestä metrolla Kamppiin ja Kampista kävellen kotiin 70 minuutissa. Matkalla ehdin eksyä Töölössä, H. ehti palauttaa minut kartalle ja ehdin itsekin oivaltaa, missä olen. Tunsin myös olevani energinen, käveleminen on ihanaa.

Päällimmäisenä päivästä jää varmaan kuitenkin mieleen pelko tulevaisuudesta. Olen naiivisti kuvitellut, että opiskelemalla korkeakoulututkinnon, mahdollisesti jopa kaksi, olemalla aktiivinen ja tekemällä työnsä hyvin, voin aikuisena työllistyä jonnekin. No, tänään sitten kuulin sen ihan suoraan keskusliiton nuorisosihteerin suusta: "Näkövammaisten työllistymismahdollisuudet ovat huonot, talouden taantuman aikana surkeat." Kuin kruunatakseen tämän lausunnon, jo valmistunut teologiystävä totesi hakeneensa sekä seurakunta- että opettajan töitä ympäri Suomen, toistaiseksi turhaan. Yhteen näistä seurakunnista olin erityisen pettynyt, mutta ei siitä sen enempää. Jäin miettimään omaa tulevaisuuttani: pienet seurakunnat eivät halua ristikseen vammaista, oli tämä kuinka pätevä tahansa, sillä pieni seurakunta on usein pinta-alaltaan hajanainen ja autottomuus on ongelma. Suurilla seurakunnilla tarjontaa on valtavasti, joten tuntuu "luonnolliselta" (ja toisaalta sitten ei ollenkaan), ettei näkövammainen ole valinnassa ensimmäisellä sijalla. A H D I S T A A. Onko sittenkin aivan yksi hailea, miten opinnoistani suoriudun, millainen olen ihmisenä, mitä meriittejä minulla on, jos vammani vuoksi en pääse edes haastatteluun? Se nyt sitten ainakin on varmaa, että työhakemuksiin en jatkossa(kaan) näkövammastani mitään kirjoita. Tuntuu varmasti samalta, kuin niistä maahanmuuttajista, jotka ovat rakkaassa länsinaapurissamme vaihtaneet sukunimensä, jotta työnsaantimahdollisuudet paranisivat.

Ilmoittauduin joogakurssille, ehkä sieltä saa sitä kaivattua mielenrauhaa? Ja ehkä sinne voi jättää kiloja niiden neljän jonnekin kadonneen kaveriksi?

Apuvälineet

Unohdin kertoa, että sain apuvälinepäätöksen.

Yhteiskunta uhraa varojaan tuhansien eurojen edestä, päätöksessä oli myönnetty taulukameraa ja elektronista suurennuslasia lukuunottamatta kaikki hakemani apuvälineet.

Olen onnellinen. Turhaan ei tänään leirillä juhlittu joulua.

Päiväni pyromaanina, kirjoittanut tyttism.

Auringonpaiste (ja vessaan hipsivä kämppis) herättivät minut kymmenen tunnin sikeiden unien jälkeen, ilmeisesti meri-ilmalla oli osuutta asiaan. Makasin auringossa riippumatossa, hain kaupasta maitoa (ja maksoin ostoksistani 30e, aina minulle käy maitokauppareissulla näin) ja palasin riippumattoon jäätelökipon kanssa. Keitin Chai Lattea ja palasin riippumattoon. Nyt aurinko on kääntynyt kulman taa, joten harkitsen tenttiinlukua riippumatossa.

Elämäni ei suinkaan ole tylsää rötväämistä, päinvastoin! Kun näkövammainen lukee aamun Hesarista mieleniintoista korttelijuttua hitaasti edeten, voi nenään pistää outo tuoksu. Ääk, mikä palaa?! Hieman tutkimista ja hillitön hihityskohtaus, jota varmasti todisti yläkerran Ässä-kissa (se saman talouden tanskandogi ei ollutkaan se Ässä) ja omistajansa. PIkainen huikkaus kämppikselle: "Hei O., kai sä olit jo lukenut tän lehden?" Nimittäin tuo armas oiva apuvälineeni, suurennuslasi, oli polttanut lehteen mojovan reiän. Vaikka kuinka varoin, reikiä ilmestyi lehdenluvun aikana vielä useita lisää... Vieno palavan paperin haju (ja myönnettäköön, muutamat tarkoituksella poltetut reiät) toivat mieleen lapsuudenmuistot, retken mummin ja konduktööriukin kanssa Lappiin ukin kotitalolle, öisen odotuksen Tampereen asemalla, liikkuvan junan ovesta roikkuvan ukin, junan makuuvaunun, keväthangilla mummin vetemässä pulkassa istumisen ja sen yhden harvan muiston ukista: ukki polttamassa suurennuslasilla heiniä ja kirjoittamassa lankkuun tekstiä polttamalla. Miten ukki osasikaan! Ja nyt siis myös minä.

Pysäkkikuulutukset.

Olen mielessäni listaillut asioita, joista joutuu näön heikkenemisen myötä luopumaan. Siiron osa asioista ei kaada maailmaani, mutta yksin ympäri Eurooppaa matkailleena tuntuu raskaimmalta se, että ilman opasta vieraassa (tai tutussakin) ympäristössä liikkuminen on mahdotonta. Onneksi olen jo nähnyt Amsterdamin, yksin matkustavana sokkona siitä voisi tulla uimataitoa koetteleva matkakohde!

Ronja pohti taannoin pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen haasteita ja totesi, että Hakaniemen tori on elämysmatkailua ja metro puolestaa (Itiksen lipunleimasimia lukuunottamatta) helppokäyttöinen. Maaginen sana on pysäkkikuulutukset.

Sain aamulla kutsun Facebookin Pysäkkikuulutukset busseihin ja ratikoihin! -ryhmään ja riemastuin. Olen innolla rekrytoinut ystäviäni sinne mukaan, ehkä teistäkin joku? Näkövammaisten keskusliitto on lobannut kuulutusten puolesta jo pitkään ja yleinen mielipide tuntuukin olevan kuulutusmyönteistä. Erilaisia wlanin tai radion kautta toimivia järjestelmiä on ehdoteltu myös, mutta mielestäni ne kuulostavat monimutkaisilta ja käyttäjäkunnasta rajautuisivat pois ne lapset, vanhukset, opiskelijat ja muut,joilla ei uusimpia älypuhelimia ole. Puhuvat bussit ja muut kulkuvälineet ovat suurissa kaupungeissa arkipäivää, miksi koti-Suomen pitää olla tässä(kin) asiassa vastarannan kiiski ja takapajula?

Mielestäni tämä on myös ekoteko. Ehkäpä keski-ikäiset navigaattorisedätkin jättäisivät volvonsa joskus kotipihaan, jos bussi puhuisi ja kertoisi, missä on oikea osoite. Näkövammaiset myös käyttävät taksia todella paljon, ja uskon monen opiskelijan siirtyvän mieluusti ekompaan koulumatkaan julkisissa kuin taksissa. Antaa se myös paljon normaalimman olon, jos ei tartvitse hurautella taksilla luennolle. 

Aiheesta on tänään kirjoitettu myös Hesarissa.

Blogilöytö!

YLEn kautta löysin Ronjan blogin, Näkemättömin silmin, mieletöntä! Jotenkin tuntuu hyvältä aina kun kuulee normaalia elämää elävästä nuoresta näkkäristä ja on joku joka tietää miltä tuntuu kun ei vaan nää.

Mr and Mrs Reader.

Olen kovin kiintynyt Victoriin, koko nimeltään Victor Readeriin. Joku voisi luulla, että olen menossa sen kanssa naimisiinkin... Sain sen Näkövammaisten Keskusliitosta lyhytlainaan, jotta selviän silmäni kanssa ensihätään. Laitetta onkin tullut sairasloman aikana huudatettua melko reippaanlaisesti, äänikirjatoimitukset näkövammaisten kirjastosta, Celiasta, ovat todella nopeita. Mummolassa kuuntelen klassikkoa, joka on aikanaan kelanauhoilta siirretty kaseteille ja äänenlaatu on sen mukainen. Lukija on myös varsinainen eläytyjä, hän mm. laulaa kaikki laulut, mitä kirjassa mainitaan ja pitää välillä teatraalisia taukoja. Olen myös - omaksikin yllätyksekseni - oppinut kuuntelemaan kirjoja yksin ollessani "oravalla" eli nopeutettuna. Keskittymiseni on kuitenkin sellainen, ettei oravakuuntelu ja muu puuhailu sovi yhteen, jompi kumpi herpaantuu väistämättä.

Laite on erittäin näppärä. Kirjat tulevat cd-levyillä, joihin äänite on tallennettu mp3-tiedostoina. Victor saa Daisy-nimellä kulkevista äänitteistä irti vaikka mitä, niin sivunumerot, otsikot alatasoineen ja jopa yksittäiset virkkeet. Äänen nopeutta ja selkeyttä voi säätää haluamakseen ja kirjaan voi laittaa kirjanmerkkejä. Mitä muuta voin toivoa?


Victor on melko tuore tapaus, ennen vuotta 2006 Celia toimi kasettien turvin. Kun Suomessa on 80000 näkövammaista ja lisäksi kirjastoa käyttää liuta muita käyttäjiä, joille kirjoitettu teksti on syystä tahi toisesta vaikeaa, voi kuvitella millainen määrä varastotilaa on kaseteille täytynyt olla. Äänikirjojen digitoimisen myötä varastotilaa on vapautunut rutkasti, varastokustannukset pienentyneet ja elämä helpottunut kovasti. On vai yksi, suuri MUTTA. Äänitteet on tallennettu sähköiseen muotoon ja kun painan kotonani nettipohjaisen tilausjärjestelmän painiketta, poltetaan minua varten uusi kirja, joka sitten postitetaan minulle. Käytön jälkeen tuhoan kirjan, sitä ei siis palauteta, mikä on nykyi Vanhassa kasettijärjestelmässä postinkantajat kirosivat mennen tullen keltavihreitä, jättimäisiä kasettikoteloita, ja nyt siis säästetään myös paluupostin hinta. Mutta jos kukin kirjaston kymmenistä tuhansista asiakkaista tilaa vaikkapa vain yhden kirjan vuodessa, tulee cd-jätettä aivan valtava määrä. Sokean setäni kanssa isänpäivänä asiaa päivittelimme ja hän povaakin, että nyt eletään siirtymävaihetta, jonka jälkeen kirjat toimitetaan asiakkaille täysin sähköisesti. Se onkin perin ekologinen unelma. Sitä odotellessa täytyy vain väännellä käsiään ja potea huonoa omaatuntoa - ja olla tilaamatta kirjoja turhaan.