Maailmanloppu ei tullutkaan.

Mutta se totta totisesti meinasi tulla rautatieaseman liikennevaloissa,

kun kahden viikon huonot unet, huutava nälkä ja kuivuuttaan halkeilevat huulet yhdistyi tämän hetken opintostressiin, tenttistressiin, terveysstressiin ja rahastressiin, kesätyöstressiin. Viime päivinä mieleen palannut suru menneestä ja pettymykset viiden vuoden takaa, irc-galleriasta löytynyt jokseenkin näivettynyt tyttö, jonka laimea hymy ei ulotu silmiin saakka. Samaisen gallerian varastosta lisää kuvia samalta ajalta, lisää väsyneitä ja surullisia, jotka näkyvät vain itselleni. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää on jälleen saanut merkityksensä ja ei niinkään katkerat, kuin pettyneet ja petetyt muistot ja kaikki se, mikä jäi aikanaan selvittämättä, kaikki vastaamattomat kysymykset.

Viiden vuoden takainen maailmanlopun tuntu, kun henki ei kulje ja sattuu niin saakelisti!

Bussin kaartaessa Tampereen tutuilla kaduilla oli vielä turvallinen olo. Päivän aikana iski ikävä kotiin Hervantaan, omaan kouluun! Kaikki ne mun ihmiset, jotka ei ole siellä, vaan ihan väärissä maissa ja kaupungeissa, joiden luona ei voi syödä piirakkaa juhlistaakseen ihan mitättömiä asioita, kuten vaikka sitä että ulkona paistaa aurinko ja isoja asioita, kuten vuoden yrittämisen jälkeen läpäistyä fysiikan tenttiä. Hirvittävä ikävä, jota en ole edes huomannut ennen kuin se tuli nurkan takaa koko komeudessaan vastaan.

Maailmanloppu oli ihan siinä, otti kunnon kuristusotteen niin että kipu sai voimaan pahoin.

Kukaan ei katsonut päin, ohikulkijat väistelivät minua ja minä mietin, että noinko kaikki aina väistää? Noinko joku haluaa tutustua minuun, siihen kuka minä olen? Luotanko liikaa, kerronko liikaa itsestäni, jos vastapuolena on tällainen pelko siitä, että antoi itsestään jotain, mitä ei saa takaisin?

Näkeekö joku minut, vaikka minä näen päivä päivältä vähemmän enkä joskus enää ketään? Miten tullaan ihmisten kanssa tutuiksi katsomatta silmiin? Mitä minä sitten teen, kun punaisen ja vihreän lisäksi muutkin värit lakkaavat olemasta?

Mutta ei se sitten tullut, se maailmanloppu. Raitiovaunussa pidin tolpasta niin tiukasti kiinni ja purin hammasta otsasuonet tykyttäen, vieressä lapsi seisoi hiljaa ja katsoi silmiin, mahdoin näyttää oudolta.

Miten voikaan tuulla niin, että tuuli menee läpi ja tuntuu, ettei olisikaan?

**

Apteekin täti myi huulirasvaa.
Onneksi kotona oli O., joka puhui tavallisista asioista ja kyseli tavallisista asioista ja sanoi hauskasti, niin että nauratti. Osaan minä sentään sen.

Sokeus on inhimillistä.

Katsoinpa tänään eilisen Inhimillisen tekijän, jossa oli puhumassa kolme sokeaa suomalaista: Olli Lehtinen, Hannes Tiira ja Riikka Hänninen. Olli Lehtinen on sokeutunut vasta aikuisiällä, reissatessaan, mikä sai minut oivaltamaan, että toden totta, edelleen voi reissata, sillä sairastuttuaan voi aina palata kotiin! Hannes Tiira on pastori, kuten minäkin toivottavasti joskus. Mielestäni on jotenkin huvittavaa, että haaveilin pitkään teologisesta ja sinne päästyäni näköni alkoi krempata - onhan teologinen niitä ensimmäisiä aloja, joita käsityöläisyyden ja pianon virittämisen ohella on näkövammaisille markkinoitu. Riikka Hännistä en ole koskaan tavannut, mutta sähköpostia olen vaihtanut, toistemme blogeja olemme seuranneet ja tunnustan, että nuorempana Riikan voimaannuttavat kirjoitukset näkövammaisten lasten ja heidän perheidensä Silmäterä-lehdessä saivat minut ihailemaan häntä suuresti. Ja edelleen ihailen: "Ei sokeus estä minua toteuttamasta unelmiani." Juuri niin, juuri niin!

Katsokaa tekin, tämä oli ehdottomasti parasta pitkään aikaan. Ohjelmasta näkee tai kuulee myös sen koko ihmisyyden kirjon. Miten toinen kaipaa näköään, toinen on realisti, yksi haaveilee, miten kaikki ajattelevat niin eri tavalla.

Ohjelma on katsottavissa täältä.

Perhe on pahin. Tai suku on sairas.

Ukki on nyt edelleen sairaalassa, tänään kolmatta kertaa valmisteltu leikkaukseen, johon ei edelleenkään päässyt. Huomiselle ei ole enää päivystystapauksena, vaan on laitettu jo ihan listalle, onneksi - kohta melkein viikko ilman ruokaa! Tänään rakas, viisas, aina niin poliittisesti korrekti ukkini oli tuumannut lääkärille kierron aikana, että "Kun tulin tänne sairaalaan, sanottiin että voin joko jäädä tänne leikattavaksi tai mennä kotiin odottamaan leikkausta myöhemmin. Taisin tehdä väärän valinnan." Lääkäri oli mennyt sanattomaksi.

Tänään oli äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskoe ja perheessäni kaksi ylioppilasta, veli ja veli, ja jos veljen tyttöystävä lasketaan mukaan, heitä on kolme. Aamukolmelta bioveljeni heräsi oksentamaan, oksensi ahkerasti kuuteen saakka, jolloin iskä vei miekkosen sairaalalle (josta onneksi ymmärrettiin päivän merkitys) pahoinvoinnin estopiikille. Ei vät olleet sitten kukaan enää kolmen jälkeen nukkuneet, mitä nyt veikkanen siellä kokeessa ensimmäisen tunnin.

Tänään oli se kandintyön tutkimussuunnitelman ruodintatilaisuus, josta myöhästyin hieman, kun se ei ollutkaan siellä missä se on ihan aina aiemmin ollut! Onneksi meidän ryhmä on ihan mukava ja ilmeisesti joku muukin oli ollut hukkateillä. Esitin työni, mielestäni vähän sekavasti, mutta ehkä se kuvastaa vain sitä, että kahden päivän todella tiiviin kirjoittamisen seurauksena kokonaiskuvaa työstä ei oikein ollut muodostunut. Joka tapauksessa opponenttini, jota pelkäsin vähän etukäteen, antoikin oikein mukavaa palautetta. Sain taas yhden hyvän oivalluksen ja sydäntä lämmitti Jo:n kommentti tunnin lopuksi: "Ei mulla J. ole tästä sun työstä oikeestaan muuta kuin että olen aika kateellinen sekä sulle että Tytille siitä, että nämä teidän työt on vain asettuneet tällä tavalla hyvin". No, ei se nyt ihan itsestään ole kyllä asettunut, mutta ilmeisesti työ on ihan kokonaisuudeksi hahmotettava.

Kommenttilaatikoissa tuntuu usein viriävän varsin hyviä keskusteluita ja ajatuksia, joten mieluummin jatkan aina keskustelua tässä seuraavassa bloggauksessa, harva tulee selanneeksi vanhoja kommentteja, luulen. Riikka kertoi kommentissaan lukeneensa Eckhart Tollea, "joka puhui siitä, että kun ihminen sairastuu, hän joko katkeroituu tai löytää jostain järjenvastaista voimaa ja rauhaa. Hänen mukaansa se johtuu siitä, että ihmisen samastuminen muotoon (ruumiiseen) ei enää onnistu. Jos siitä ei romahda, niin on pakko päätyä siihen, että Minä olen jotain muuta kuin vaikkapa silmäni. Näkö on mennyt, mutta minä olen jäljellä. Minä olen kokonainen, vaikka minun ruumiini ei toimi kunnolla ja siksi minulla on vajaita kokemuksia ja hankaluuksia. Ei se vika minussa ole vaan tässä ruumiissa. Ehkä tämä on sitä Jumalan rautalankaa." Tämä on varmastikin juuri näin! Tulee mieleen myös sarjakuvapiirtäjä Kaisa Lekan albumi "I am not these feet", joissa kivulloista reumaa sairastanut Leka käsittääkseni peilaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan siitä, kuinka hän päätti amputoida kipeät jalat elääkseen normaalisti proteesien kanssa. Muistan lukeneeni haastattelusta joskus yläaste-lukioaikoinani ja vaikuttuneeni siitä, miten rationaalisesti ja toisaalta oman ulkokuoren ja minuuden erottavasti Leka puhui. Muistan myös kommentin, jonka hänen miehensä oli joutunut kuulemaan: "Miksi olet valinnut tuon naisen, kun on saatavana kokonaisia?" En löytänyt sarjakuvaa koskaan, vieläkin toisinaan katselen kirjakaupoissa sillä silmällä.

Nyt suuntaan unten maille, huomenna on töitä ja työhaastattelu, joka on ryhmähaastattelu!

Kannattava arki.

Tulin juuri Changemakeristä ja sain taas olla omieni parissa, kuulla Kambodzasta ja nauttia arjen mukavasta tunnelmasta. M. kysyi kotimatkalla, miten jaksan henkisesti, kun silmä on niin epävarma ja tulevat käänteet epämääräisiä.

Mietin sitä vielä kotiin kävellessäkin ja tulin siihen tulokseen, että pelko on niin kuristava voima, kaikki voimat vievä, että sen yrittää työntää taka-alalle. Uskon, että minusta pidetään huolta ja on olemassa Suuri Suunnitelma, jossa minua ja kykyjäni käytetään, että se auttaa jaksamaan vaikka öisin heräänkin pimeään enkä nukahda ennen kuin olen sytyttänyt valon ja tarkistanut näkeväni yhtä paljon kuin illalla. Riikka kirjoitti blogissaan samasta aiheesta näin: "Minusta sanotaan, että olen rohkea nainen, että miten selviydynkään siitä ja tästä hienosti. Niin varmaan selviydynkin. Mutta eihän rohkeus koskaan ole ollut pelottomuutta vaan sitä, mitä teen avuttomuuden ja heitteille jäämisen tunteista huolimatta."

Minua kannattaa arki. Se sama arki, joka aika ajoin tuntuu hukuttavan, vievän voimat viemäriin tiskiveden mukana. Sama arki joka hukkuu pyykkivuoren levittyessä kylppäristä eteisen puolelle. Mutta kuitenkin se sama arki, jossa saan huomata, että osaan valmistaa ruokaa vaikken pakkausselosteita näekään. Löydän kaupasta maidon ja kalatiskin täti kertoo minulle savukaloista, joiden tekstejä en näe lukea. Sairaslomalla on tehtävänsä, mutta kun on liikaa aika murehtia ja velloa, nyrjähtää pois paikaltaan. Kotona on tehtävä tietyt asiat tai ne jäävät tekemättä, kotona on se ihana arki.