Maailmanloppu ei tullutkaan.

Mutta se totta totisesti meinasi tulla rautatieaseman liikennevaloissa,

kun kahden viikon huonot unet, huutava nälkä ja kuivuuttaan halkeilevat huulet yhdistyi tämän hetken opintostressiin, tenttistressiin, terveysstressiin ja rahastressiin, kesätyöstressiin. Viime päivinä mieleen palannut suru menneestä ja pettymykset viiden vuoden takaa, irc-galleriasta löytynyt jokseenkin näivettynyt tyttö, jonka laimea hymy ei ulotu silmiin saakka. Samaisen gallerian varastosta lisää kuvia samalta ajalta, lisää väsyneitä ja surullisia, jotka näkyvät vain itselleni. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää on jälleen saanut merkityksensä ja ei niinkään katkerat, kuin pettyneet ja petetyt muistot ja kaikki se, mikä jäi aikanaan selvittämättä, kaikki vastaamattomat kysymykset.

Viiden vuoden takainen maailmanlopun tuntu, kun henki ei kulje ja sattuu niin saakelisti!

Bussin kaartaessa Tampereen tutuilla kaduilla oli vielä turvallinen olo. Päivän aikana iski ikävä kotiin Hervantaan, omaan kouluun! Kaikki ne mun ihmiset, jotka ei ole siellä, vaan ihan väärissä maissa ja kaupungeissa, joiden luona ei voi syödä piirakkaa juhlistaakseen ihan mitättömiä asioita, kuten vaikka sitä että ulkona paistaa aurinko ja isoja asioita, kuten vuoden yrittämisen jälkeen läpäistyä fysiikan tenttiä. Hirvittävä ikävä, jota en ole edes huomannut ennen kuin se tuli nurkan takaa koko komeudessaan vastaan.

Maailmanloppu oli ihan siinä, otti kunnon kuristusotteen niin että kipu sai voimaan pahoin.

Kukaan ei katsonut päin, ohikulkijat väistelivät minua ja minä mietin, että noinko kaikki aina väistää? Noinko joku haluaa tutustua minuun, siihen kuka minä olen? Luotanko liikaa, kerronko liikaa itsestäni, jos vastapuolena on tällainen pelko siitä, että antoi itsestään jotain, mitä ei saa takaisin?

Näkeekö joku minut, vaikka minä näen päivä päivältä vähemmän enkä joskus enää ketään? Miten tullaan ihmisten kanssa tutuiksi katsomatta silmiin? Mitä minä sitten teen, kun punaisen ja vihreän lisäksi muutkin värit lakkaavat olemasta?

Mutta ei se sitten tullut, se maailmanloppu. Raitiovaunussa pidin tolpasta niin tiukasti kiinni ja purin hammasta otsasuonet tykyttäen, vieressä lapsi seisoi hiljaa ja katsoi silmiin, mahdoin näyttää oudolta.

Miten voikaan tuulla niin, että tuuli menee läpi ja tuntuu, ettei olisikaan?

**

Apteekin täti myi huulirasvaa.
Onneksi kotona oli O., joka puhui tavallisista asioista ja kyseli tavallisista asioista ja sanoi hauskasti, niin että nauratti. Osaan minä sentään sen.