Maailmanloppu ei tullutkaan.

Mutta se totta totisesti meinasi tulla rautatieaseman liikennevaloissa,

kun kahden viikon huonot unet, huutava nälkä ja kuivuuttaan halkeilevat huulet yhdistyi tämän hetken opintostressiin, tenttistressiin, terveysstressiin ja rahastressiin, kesätyöstressiin. Viime päivinä mieleen palannut suru menneestä ja pettymykset viiden vuoden takaa, irc-galleriasta löytynyt jokseenkin näivettynyt tyttö, jonka laimea hymy ei ulotu silmiin saakka. Samaisen gallerian varastosta lisää kuvia samalta ajalta, lisää väsyneitä ja surullisia, jotka näkyvät vain itselleni. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää on jälleen saanut merkityksensä ja ei niinkään katkerat, kuin pettyneet ja petetyt muistot ja kaikki se, mikä jäi aikanaan selvittämättä, kaikki vastaamattomat kysymykset.

Viiden vuoden takainen maailmanlopun tuntu, kun henki ei kulje ja sattuu niin saakelisti!

Bussin kaartaessa Tampereen tutuilla kaduilla oli vielä turvallinen olo. Päivän aikana iski ikävä kotiin Hervantaan, omaan kouluun! Kaikki ne mun ihmiset, jotka ei ole siellä, vaan ihan väärissä maissa ja kaupungeissa, joiden luona ei voi syödä piirakkaa juhlistaakseen ihan mitättömiä asioita, kuten vaikka sitä että ulkona paistaa aurinko ja isoja asioita, kuten vuoden yrittämisen jälkeen läpäistyä fysiikan tenttiä. Hirvittävä ikävä, jota en ole edes huomannut ennen kuin se tuli nurkan takaa koko komeudessaan vastaan.

Maailmanloppu oli ihan siinä, otti kunnon kuristusotteen niin että kipu sai voimaan pahoin.

Kukaan ei katsonut päin, ohikulkijat väistelivät minua ja minä mietin, että noinko kaikki aina väistää? Noinko joku haluaa tutustua minuun, siihen kuka minä olen? Luotanko liikaa, kerronko liikaa itsestäni, jos vastapuolena on tällainen pelko siitä, että antoi itsestään jotain, mitä ei saa takaisin?

Näkeekö joku minut, vaikka minä näen päivä päivältä vähemmän enkä joskus enää ketään? Miten tullaan ihmisten kanssa tutuiksi katsomatta silmiin? Mitä minä sitten teen, kun punaisen ja vihreän lisäksi muutkin värit lakkaavat olemasta?

Mutta ei se sitten tullut, se maailmanloppu. Raitiovaunussa pidin tolpasta niin tiukasti kiinni ja purin hammasta otsasuonet tykyttäen, vieressä lapsi seisoi hiljaa ja katsoi silmiin, mahdoin näyttää oudolta.

Miten voikaan tuulla niin, että tuuli menee läpi ja tuntuu, ettei olisikaan?

**

Apteekin täti myi huulirasvaa.
Onneksi kotona oli O., joka puhui tavallisista asioista ja kyseli tavallisista asioista ja sanoi hauskasti, niin että nauratti. Osaan minä sentään sen.

Tuunaus- ja tuumauspäivä.

Olin ajatellut blogata penkkareista, siitä miten siskonsa varjosta vapautuminen ja oma tila on ollut veljelleni tärkeää, miten nopeasti aika menee ja miten ahdistavaa on kasvaa aikuiseksi. Mutta penkkarikuvat ovat edelleen äitini kamerassa, joten ehkä bloggaus tulee joskus myöhemmin.

Ajattelin myös blogata mummin 70-vuotisbileistä, hassusta alkuasukkaasta joka pyöräili julkisesti sukellus- tai laskettelulasit päässään, serkustani joka ajaa työkseen roska-autoa ja viettää vapaa-ajan Yökinnun keikalla. Ajatuksesta, johon havahduin kahvipöydässä - jos viralliset pönötysjuhlat ovat piinaa, miksi ihmeessä haluan isona papiksi? Mutta nekin kuvat ovat äitini kamerassa, joten ehkä siitäkin myöhemmin.


Sen sijaan tarjoan teille vilauksen iltapalastani: vihreää uimahallin hajuista teetä ja vihreitä viinirypäleitä. Kupin ja kipon löysin Uudenkaupungin satama-altaan vieressä olevasta romukaupasta viime kesänä.

Ilta vierähti nopeaan, ensin tsemppasin J:tä naisasioissa ja sitten menin naapuriin ruotimaan miesasioita. Naapurin T:n sisko miekkosensa ja miekkosen kaverijampan kanssa olivat olleet kylässä viikonlopun ja teimme jampasta pika-analyysin. Mukavanoloinen jalat-maassa-tyyppi, jolla oli varsin potentiaalinen kädenpuristus. Olen taipumassa siihen kantaan, ettei miehen koulutustaustalla välttämättä ole väliä, elämänläheisyys ja mielenkiinto asioihin ja maailmaan riittää. Mitä ilmeisimmin amiksetkaan eivät ole yhden lokeron väkeä! Naapurin L. kaipasi sijaistoimintaa ja äidiltä perityn, ei-minkään-värisen villatakin kamalat muovinapit, joita lähdin naapuriin ompelemaan, tulivat ommelluksi ennen kuin ehdin tehdä mitään! Olen sitä mieltä, että neuletakki on jo paljon parempi, mutta komppaan edelleen T:a, joka tuumasi, että "ihan outoa nähdä sun päällä jotain noin neutraalia". Niin onkin! Tuunausideoita otetaan vastaan! Mielessä siintelee ajatuksia virkkailuista, napeista, taskuista, Nuuskamuikkus- tai Nyyti-printistä - en osaa päättää! Takissa on tätimäinen kaulus, joka on kuitenkin ihan kiva. Huppua ei ole, eikä tule. Vyö on lenkeillä sivusaumoissa, en ole varma onko se hyvä vai huono. Pituus on takapuolen yli. Ehdotuksia otetaan vastaan!


Paita on Osnabrück&Münster-reissulta syksyltä 2007. Hauska trikoopaita, jossa mäyräkoiria. Laatu ei kuitenkaan kauhean hyvä, vuoden vanhana jo vähän sellainen kotipaita, että roikkuu ja rempsottaa. Housut puolestaan Camden Townista Lontoosta viime pääsiäiseltä. Ehdottomasti maailman mainioimmat pökät! Ohutta vakosamettia, haaremihousut. Lahkeet saisi olla himpun pidemmät ja takapuoli (siis omani) hieman pienempi, mutta luulenpa, että kesällä mummin kanssa askarrellaan näistä kaavat ja aloitetaan sarjatuotanto.


Muutto Helsinkiin siintelee mielessä koko ajan enemmän. Kaappien tyhjennys niin ruuanlaiton kuin turhien kirjojen ja tavaroidenkin osalta on aloitettava. Siispä ensimmäisenä tarjoankin tätä kautta Mentalwearin Souvenir from lake Bodom -paitaa. Koko on M, malli melko lyhyt. Väri retrokeltainen, värimaailma muutenkin tosi kiva.

Glögin määrä jääkaapissa on vakio.

Tahdon savolaisen miehen. Hakemuksia otetaan vastaan.

Tämän päivän ryhmätyöhaastattelussa (siis ryhmä-työhaastattelussa, ei ryhmätyö-haastattelussa) oli hauska savolainen miekkonen. Tuntuu, että valtaosa savolaisista miehistä on potentiaalista poikaystäväainesta. Ne savolaiset, jotka eivät tätä ainesta ole, ovatkin sitten aivan kamalia. Sori iskä, en voi mitään sille että tunnen vetoa Kuopioon... Tarina kertoo, että kun asuin vuoden taaperoikäisenä kyseisessä kaupungissa, alkoi isäni valmistella lähtöä takaisin Keski-Suomeen, kun aamupuurotarjoukseen vastasin sujuvasti savoksi että "Ei ennee!" Hänellä on lapsuudessaan jäänyt jokin trauma. Sama miekkonen haastattelussa tuumasi, että pönttöjen määrä on vakio, 1/10 ihmisistä ja se ilmenee kaikissa tilanteissa.

Myös glögin määrä jääkaapissa tuntuu olevan vakio, 1l ympäri vuoden. Nyt uhmaan tätä luonnonlakia ja lipitän omaa litraani pois, sitä saa ensi jouluna lisää ilman että koko kesän ylitse säästelen kuten viimeksi...