Alkua ja lopun alkua.

Huomenna alkaa tämän kesän työt. Uusi seurakunta ja uudet kujeet. Kesän työtehtäväni käsittävät vain kolme rippileiriä ja niihin liittyvät ennakko-opetuspäivät. Nyt viikonloppuna on ensimmäinen ennakkojakso 28 nuoren kanssa. Odotan jo kovasti, sillä arki Helsingissä on kiihtynyt niin kovaksi, että halu astua ulos oravanpyörästä on suuri.

Iskä soitti eilen, että 13-vuotiaalla koirallani oli todettu kaulassa kasvain, joka painaa ruokatorvea. Koira on hyväntuulinen vanhuudenhöperö, mutta leikata ei enää kannata, kun mitään tuloksia ei voida luvata. Tänään isä soitti, ettei Nappi suostu syömään ja on kakonut pitkin päivää. Nyt on vain totuttava ajatukseen luopumisesta ja siitä, ettei koira välttämättä ole enää elossa, kun tiistaina menen Keski-Suomeen.

En olisi arvannutkaan.

Viime hetken kiireessä kasasin eväät kauppakassiin, tilasin taksin sujauttaessani talvikenkiä jalkaan ja toivoin lujasti, että käänsin hellan nappulat pois päältä. Taksissakin vielä varmistin, mitä kello on ja samaan aikaan ihmettelin, miksi minua jännitti niin, että kotona oli vatsakin sekaisin. Asemalla postitin esseet ja kurssipalautteen, tarkistin lähtölaiturin ja katselin autovaunuja - noinko matalia ne ovatkin? Autovaunut seisoivat raiteilla yksinään, siniset pikajunan vaunut lähestyivät kaukaa. Ensimmäisen vaunun ovesta kurotteli mies ja mieleeni palasi kuva aivan toisaalta, aivan toinen asema ja aivan toinen mies. Tällä asemalla mies astui ulos liikkuvasta junasta ja luetteli radiopuhelimeen: "meeetri... puooooli... jaaa koskeee!" Vaunujen vielä lähestyessä toisiaan niiden väliin raiteille sujahtaa haalaripukeinen mies ja kuulen tuttua kilahtelua. Jälleen mieleeni nousee kuva, aivan toinen mies vaunujen välissä, mutta silloin en ollut yksin, vaan seuralaiseni tunsi tuon miehen, joka huuteli meille ja kertoi kiinnittävänsä vaunuja toisiinsa.

Kävelen eteenpäin, ohitan ravintolavaunun, tavallisen avovaunun ja astun makuuvaunuun päätyovesta. Ovenpielissä lukee petipaikkojen numerot ja käytävän värit näyttävät tutuilta, ne muistuttavat aivan toisesta matkasta, aivan toiseen paikkaan. 13 on minun numeroni, käännyn hytin ovesta sisään ja ymmärrän.

Minua jännitti ja minä pelkäsin myöhästyväni, koska minulla oli tapaaminen. Tapaaminen ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen, enkä tiennyt sopineeni sitä!Tapaaminen ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen, enkä tiennyt sopineeni sitä! Vaunussa minua odotti Ukki.

Kevättalvella matkustin mummini kanssa lomalle, vuosi oli kai 1992 tai 1993, olin noin viiden vanha. Muistan, miten seisoimme Tampereen asemalla puolen yön aikaan, muistan aution laiturin ja pitkän odotuksen, laiturin on täytynyt olla 2 tai 3. Juna ajaa laiturille ja jarruttaa, ulkona on pimeää, mutta valaistun junan käytävä hohtaa kellertävänä, lämpimän puun värisenä ja avoimen vaunun ovesta nojautuu ukki, sankariukki, konduktööriukki. Makuuvaunusta muistan oranssin lavuaarin, sen miten pöydän kantta nostamalla paljastuu pesuallas ja miten sinikantisessa muovipurkissa oli vettä, kun ukki avasi sen minulle. Nukuttiin mummin kanssa toisen kerroksen sängyssä ja meillä oli ahdasta. Kolmannessa kerroksessa oli joku vieras.

Nyt olen matkalla taas, ensi kertaa kotimaassa, vaunu on samanlainen, identtinen, sängyt samalla puolella kuin tuolloin. Ukki, olen matkalla siihen kaupunkiin, josta sinulle tarjottiin töitä, kun olitte vasta menneet naimisiin mummin kanssa. Olit pohjoisen poika, mutta työkaverit saivat sinut jäämään etelään, rannikolle. Olisiko elämäsi ollut erilainen, jos olisitte muuttaneet pohjoiseen? Tämäkin junanvaunu on vanha, sanoi se mukava ja lempeä konduktööri, joka tarkasti lippuni, tiesi minne olen menossa ja lupaili, että saan matkustaa yksin. Ukki, sinä olet varmasti kulkenut tätä käytävää, toivottanut hyvää matkaa tähänkin vaunuun ja komentanut asemalta kyytiin nousevaa pois makuuosaston käytävästä, kun hänellä ei ollut lippua.

Minun elämästäni ei ole lähtenyt muita, kenet haluaisin tavata niin kovin, että voisin maksaa hetken yhdessäolosta mitä tahansa. Nyt, ilman että edes ymmärsin asiaa, saan viettää kanssasi tämän yli 13 tunnin matkan niin pienellä summalla, että se tuntuu mitättömältä. Sinultako perin tämän levottomuuden, rauhoittumisen hankaluuden, jonka yritit hukuttaa pulloon, mutta sait taltutettua vain pohjoisen metsissä? Oliko sinun hyvä olla junassa töissä, aina matkalla jonnekin, puolitiessä jostain? Sinun elämäsi muuttui evakkomatkalla junissa, kun esikoisena juoksit äitisi puolesta asemilla leipäjonoon hakemaan äidille ja pienemmillesi syötävää. Sinun elämäsi muuttui, kun perhe kutsui sinua Hyötyläksi. Millainen elämäsi olisi ollut, jos se ei olisi muuttunut junassa Risto Uljaan elämästä Hyötyläksi? Olisiko äitiä, minua ja jatkuvaa kaipuuta junaan, raiteille, minne tahansa? Ukki, et tiedäkään, miten tärkeää oli tavata sinut taas. Ymmärtää, että kaikessa juurettomuudessani ainakin sinä ymmärrät matkan tuoman levon.

Jo ennen Pasilaa kurkkuani kuristi jälleennäkemisen tuoma ikävä ja helpotus, Tikkurilan jälkeen suljin oven ja annoin kyynelten valua. Nyt olemme Hämeenlinnassa ja mietin, jatkaako tämäkin juna matkaansa Tampereelta klo 23.52 niin kuin se juna, jonka ovesta roikuit ja vilkutit, kevättalvella 1992.

Maailmanloppu ei tullutkaan.

Mutta se totta totisesti meinasi tulla rautatieaseman liikennevaloissa,

kun kahden viikon huonot unet, huutava nälkä ja kuivuuttaan halkeilevat huulet yhdistyi tämän hetken opintostressiin, tenttistressiin, terveysstressiin ja rahastressiin, kesätyöstressiin. Viime päivinä mieleen palannut suru menneestä ja pettymykset viiden vuoden takaa, irc-galleriasta löytynyt jokseenkin näivettynyt tyttö, jonka laimea hymy ei ulotu silmiin saakka. Samaisen gallerian varastosta lisää kuvia samalta ajalta, lisää väsyneitä ja surullisia, jotka näkyvät vain itselleni. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää on jälleen saanut merkityksensä ja ei niinkään katkerat, kuin pettyneet ja petetyt muistot ja kaikki se, mikä jäi aikanaan selvittämättä, kaikki vastaamattomat kysymykset.

Viiden vuoden takainen maailmanlopun tuntu, kun henki ei kulje ja sattuu niin saakelisti!

Bussin kaartaessa Tampereen tutuilla kaduilla oli vielä turvallinen olo. Päivän aikana iski ikävä kotiin Hervantaan, omaan kouluun! Kaikki ne mun ihmiset, jotka ei ole siellä, vaan ihan väärissä maissa ja kaupungeissa, joiden luona ei voi syödä piirakkaa juhlistaakseen ihan mitättömiä asioita, kuten vaikka sitä että ulkona paistaa aurinko ja isoja asioita, kuten vuoden yrittämisen jälkeen läpäistyä fysiikan tenttiä. Hirvittävä ikävä, jota en ole edes huomannut ennen kuin se tuli nurkan takaa koko komeudessaan vastaan.

Maailmanloppu oli ihan siinä, otti kunnon kuristusotteen niin että kipu sai voimaan pahoin.

Kukaan ei katsonut päin, ohikulkijat väistelivät minua ja minä mietin, että noinko kaikki aina väistää? Noinko joku haluaa tutustua minuun, siihen kuka minä olen? Luotanko liikaa, kerronko liikaa itsestäni, jos vastapuolena on tällainen pelko siitä, että antoi itsestään jotain, mitä ei saa takaisin?

Näkeekö joku minut, vaikka minä näen päivä päivältä vähemmän enkä joskus enää ketään? Miten tullaan ihmisten kanssa tutuiksi katsomatta silmiin? Mitä minä sitten teen, kun punaisen ja vihreän lisäksi muutkin värit lakkaavat olemasta?

Mutta ei se sitten tullut, se maailmanloppu. Raitiovaunussa pidin tolpasta niin tiukasti kiinni ja purin hammasta otsasuonet tykyttäen, vieressä lapsi seisoi hiljaa ja katsoi silmiin, mahdoin näyttää oudolta.

Miten voikaan tuulla niin, että tuuli menee läpi ja tuntuu, ettei olisikaan?

**

Apteekin täti myi huulirasvaa.
Onneksi kotona oli O., joka puhui tavallisista asioista ja kyseli tavallisista asioista ja sanoi hauskasti, niin että nauratti. Osaan minä sentään sen.

Previously on Tytti's adventures with HUS.

Osat 1-3. Käyntejä silmäklinikan päivystyksessä.

Osa 4. 3. kesäkuuta 2009. "Väärä valinta"

3.6. Tytti käy silmälääkärin vastaanotolla HUSin silmäklinikalla, jossa todettiin tilanteen olevan "niin stabiili, ettei HUS voi hoitaa", mutta että "voit joko mennä omalle silmälääkärillesi tai ottaa meiltä maksusitoumuksen ja käydä silmäääkärillä ja näkökenttätutkimuksessa yksityisellä loppuvuoden aikana". Tytti ottaa maksusitoumuksen.

Osa 5. Kesäkuu 2009. "Hiljaisuus"

Ei tapahdu mitään.

Osa 6. Heinäkuu 2009. "Ihmettelevä hiljaisuus ja kuntoutussuunnitelma"

Tytti käy kuntoutuspoliklinikalla kesäkuun viimeisellä viikolla ja saa nyt hyvän kuntoutussuunnitelman ja erinomaisen lääkärintodistuksen kuntoutusklinikalta, mutta maksusitoumusta ei postissa edelleenkään tule.

Osa 7. Elokuu 2009. "Huolestunut hiljaisuus"

Maksusitoumus ei edelleenkään ole saapunut.

Osa 8. Syyskuu 2009. "Kadonneet asiakirjat"

Tytti soittaa HUSiin ja tiedustelee maksusitoumuksen kohtaloa. Paljastuu, että kesäkuisen kuntoutuspoliklinikkakäynnin jälkeen asiakirjat on arkistoitu eikä toimitettu osto-osastolle, joka hoitaa maksusitoumusten tekemisen ja lähettämisen. Lopputulos "ne paperit oli vaan arkistoitu kun ne tuli kuntoutuspolilta, joten laitan asian vireille nyt".

Osa 9. "Postponed"

Lokakuussa mikään ei ole muuttunut, uusi soitto johtaa seuraavaan: "joo, on ne syyskuussa otettu esille ne paperit, mutta maksusitoumus on tulossa marras-joulukuuksi, saat sen postissa vähän aiemmin".

Osa 10. "Lääkäriajat varattu!"

Tytti varasi ajan Terveystalolle ulkomaan reissua edeltäville viikoille, koska on siellä asioinut jo Jyväskylässä asuessaan.

Osa 11. "Olet tehnyt väärin!!"

Tänään, lokakuun viimeisenä arkipäivänä Tytti soittaa ihmettelevän puhelun osto-osastolle, jolla 2h soittoaika kerran viikossa. Vastaus "kuka helvetti sulle niin on sanonut, kun nimenomaan vain näistä tietyistä paikoista saa varata sen maksusitoumuksella maksettavan ajan!! ei sun paperit oo vielä edes käsittelyssä täällä, soitan kohta takasin" ja sitten seuraavan puhelun aikana "niin, tänne on merkitty näkökenttätutkimus... ja KAKSI silmälääkärikäyntiä loppuvuodelle, selvittelen asiaa, soitan ennen kahtatoista, ennen sitä sun ulkomaanmatkaa ei kyllä välttämättä saa kuin silmälääkärin Espoosta ja näkökenttäkartoituksen jostain muualta".

To be continued.

***

Olen ehkä väsyneempi kuin olen myöntänytkään, puhelun jälkeen kaikki puhti katosi, kädet tärisivät ja itkin ääneen. Toivoin, että menis koko näkö, niin loppuis tää säätäminen. Nyt odotan soittoa ennen puolta päivää ja pohdin, investoisinko 200-400e lääkärikäynteihin, jotta saisin ne pois alta ennen reissua.

Realismin uuvuttama.

Tänään olen ollut iloinen, yllättynyt, ylpeä, onnellinen, surullinen, pettynyt, vihainen, kiukkuinen, pelokas, odottava, energinen ja vaikka mitä muuta.

Aamulla reippailin läpi ruuhkasta selviytyneen Töölön. Lähdin liian myöhään, vilkuilin matkalla tulevan joogakouluni ulko-ovea (ei löytynyt) ja ehdin paremmin kuin ajoissa metroon ja jo toisena päivänä peräkkäin Itäkeskukseen Iirikseen, näkövammaisten toiminta- ja palvelukeskukseen. Tapasin joukon nuoria naisia, joiden seurassa sunnuntaina suuntaan Saksaan viikon nuorisovaihtoon. Meillä oli hulvattoman hauskaa, juuri niin hauskaa kuin kahdella teologilla ja kolmella sosionomilla voi olla - lisättäköön, että avustajaksi reissuun lähtee myös yksi mies, hänkin sosionomi... Suunnittelimme moniaistista maaesittelyä Saksasta: nahkahousut, Berliinin muuri, maaseutu-rap ja suklaa kuuluvat valikoimaan. Kävimme lounaalla kiinalaisessa - ensimmäistä kertaa elämässäni opastin kerralla kolmea sokkoa! Opastaminen on jännää, kun pitää kuvitella itsensä normaalia leveämmäksi, harvoin kuitenkaan neljän ihmisen levyiseksi... Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olin ikäisteni näkövammaisten nuorten keskuudessa toisena näkövammaisena ja nautin vertaistuesta täysin rinnoin. Mitä kaikkea opinkaan, mitä kaikkia oikeuksia minulla onkaan ja miten onnekas olenkaan ollut, kun olen saanut mm. kaikki hakemani apuvälineet.

Eilen tehtiin aluesihteerin kanssa iso työ vammaistukihakemuksen viimeistelyssä. Puhisimme kiukkua lukiessamme keväistä hylkäyspäätöstä, josta olisi ehkä pitänyt kyllä valittaa. Tämä uusi hakemus itsessään on vähintään yhtä tarkka kuin edellinen, mutta liitteenä on yksityislääkärikäynnin kuitti, nelisivuinen omin sanoin kirjoitettu yksityiskohtainen kuvaus arkeni sujumisesta ja mikä parasta, todella mustaa todella valkoisella, uusi lääkärinlausunto siis. Keväisessä päätöksessä oli tartuttu hakemukseni kohtiin, joissa erittelin vammasta syntyneitä kustannuksia. Kustannuksiin kuului yksityislääkärillä käynti ja 28 silmäkontrollin bensakulut väliltä Jkl-Tre. Päätöksessään Kela tuumasi yksityislääkäristä, että "sairasvakuutustietojen mukaan ette ole käyneet yksityislääkärillä" (täh, untako mä sitten olen nähnyt?!) ja kontrollikäynneistä, että "emme huomioi matkakustannuksia, sillä ne vastaavat terveen aikuisen matkakustannuksia". Siis häh, ei kai terve aikuinen käy 28 kertaa kontrollissa yliopistollisessa sairaalassa? Ja onko joku joskus väittänyt, että terveen ja sairaan ihmisen kustannukset olisivat eri suuruiset? Taas alkaa kiukuttaa ja ahdistaa, joten ehkä jätän tämän pohdinnan tähän ja palaan asiaan sitten loka-marraskuussa, kun päätös toivon mukaan tulee. Todettakoon, että mikäli Kela tukia takautuvasti myöntää, summa voi liikkua jopa yli tuhannessa eurossa.

Olin yllättynyt, kun selviydyin Itiksestä metrolla Kamppiin ja Kampista kävellen kotiin 70 minuutissa. Matkalla ehdin eksyä Töölössä, H. ehti palauttaa minut kartalle ja ehdin itsekin oivaltaa, missä olen. Tunsin myös olevani energinen, käveleminen on ihanaa.

Päällimmäisenä päivästä jää varmaan kuitenkin mieleen pelko tulevaisuudesta. Olen naiivisti kuvitellut, että opiskelemalla korkeakoulututkinnon, mahdollisesti jopa kaksi, olemalla aktiivinen ja tekemällä työnsä hyvin, voin aikuisena työllistyä jonnekin. No, tänään sitten kuulin sen ihan suoraan keskusliiton nuorisosihteerin suusta: "Näkövammaisten työllistymismahdollisuudet ovat huonot, talouden taantuman aikana surkeat." Kuin kruunatakseen tämän lausunnon, jo valmistunut teologiystävä totesi hakeneensa sekä seurakunta- että opettajan töitä ympäri Suomen, toistaiseksi turhaan. Yhteen näistä seurakunnista olin erityisen pettynyt, mutta ei siitä sen enempää. Jäin miettimään omaa tulevaisuuttani: pienet seurakunnat eivät halua ristikseen vammaista, oli tämä kuinka pätevä tahansa, sillä pieni seurakunta on usein pinta-alaltaan hajanainen ja autottomuus on ongelma. Suurilla seurakunnilla tarjontaa on valtavasti, joten tuntuu "luonnolliselta" (ja toisaalta sitten ei ollenkaan), ettei näkövammainen ole valinnassa ensimmäisellä sijalla. A H D I S T A A. Onko sittenkin aivan yksi hailea, miten opinnoistani suoriudun, millainen olen ihmisenä, mitä meriittejä minulla on, jos vammani vuoksi en pääse edes haastatteluun? Se nyt sitten ainakin on varmaa, että työhakemuksiin en jatkossa(kaan) näkövammastani mitään kirjoita. Tuntuu varmasti samalta, kuin niistä maahanmuuttajista, jotka ovat rakkaassa länsinaapurissamme vaihtaneet sukunimensä, jotta työnsaantimahdollisuudet paranisivat.

Ilmoittauduin joogakurssille, ehkä sieltä saa sitä kaivattua mielenrauhaa? Ja ehkä sinne voi jättää kiloja niiden neljän jonnekin kadonneen kaveriksi?

Tänään olin junassa...

... jonka alle jäi ihminen.

Ensin kuului kolinaa, aivan kuin joku olisi kaatanut tavaraa portaita alas. Paitsi että ääni kuului junan alta. Matkaseurani ehti tuumata mustan huumroinsa sävyisesti, että "noniin, kukahan sinne junan alle nyt jäi". Juna jarrutti, tuli hiljaista ja sitten kuulutus: "Arvoisat matkustajat, on tapahtunut junan alle jäänti. Tässä menee nyt aikaa, kun odotamme poliiseja ja pelastustoimea."

"Junan alle jäänti"? Mikä kamala, virkamiesmäinen termi kuvaamaan sitä, että jonkun ihmisen kokonainen elämä päättyi. Kuvaamaan sitä, että jonkun ihmisen epätoivo loppui raiteille, että hän ehkä vielä ajatteli jotain tai jotakuta kolistessaan vaunumme alitse. Kolisiko pää, vai olivatko ne kädet?

Vaunussamme ollut poliisi lähti paikan päälle, odottelimme tunnin. Junan ilmastointi kytkettiin pois, junaa työnnettiin taaksepäin ja paloauto tarkasti veturin vauriot. Konduktööri tai kuljettaja kuulutti tiedotteita, yhden ääni tärisi. Kun jatkoimme matkaa, radan varressa seisoi poliiseja jätesäkit käsissään.

Kuinka pieneksi ihminen menee junan alle jäädessään? Oliko se vahinko? Tahtoiko hän kuolla? Miksi juna seisoi niin kauan, eikö kuljettajan vaihtaminen ja ruumiin pois vieminen ole nopeasti tehty? Vai eikö ruumista ollut enää? Palaset on kerättävä varmastikin heti, jotta mahdollisimman paljon saadaan talteen. Tuntuu pahalta ajatella ihmisen hintaa - kuinka kauan täyttä junaa seisotetaan, jotta kuollut saadaan turvaan?

Ajattelin myös ammattilaisia. Virkapukuista poliisia, joka heti ryhtyi työhön ja palasi myöhemmin paikalleen lukemaan kirjaa. Konduktöörejä, jotka ensimmäisenä puhuttavat kuljettajaa, joka on juuri nähnyt ihmisen jäävän junan alle ja konduktöörejä, jotka ensimmäisinä näkevät ruumiin. Entäpä ne poliisit, jotka joutuvat keräämään palaset? Vai ambulanssihenkilökuntako sen tekee? Jos olisin valmis pappi, mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Mitä olisin tehnyt? Itkevä Eero Huovinen Thaimaassa tsunamin jälkeen. Kuuluuko olla ensisijaisesti pappi vai ihminen, voiko olla molempia? Kerrotaanko jollain kurssilla, mitä pitää tehdä jos on pappina junassa, joka ajaa ihmisen hengiltä?

Viimeinen työpäivä.

Tänään ilahdutti se, että matkalla Henkireiän kanssa markettiin moponuoret moikkasivat sekä mennen että tullen.

Tänään hykerrytti se, että kotimatkaa yksin taivaltaessani moponuori moikkasi - minut siis tunnetaan ja tunnistetaan ja lisäksi pidetään moikkaamisen arvoisena!

Ilahduin, kun kahvilareissulla nuoret moikkasivat ja ruokareissulla isoset tulivat samaan pöytään.

Tänään harmitti se, että yksi nuorista oli pahoittanut mielensä blogistani. Tuunasin kyseistä kirjoitusta hieman ja pohdin blogini rajanvetoa entistä enemmän. Jotain muutoksia varmasti tulee, olen miettinyt salasanallisuutta, toisen salasanallisen perustamista tai joidenkin aiheiden jättämistä käsittelemättä. En tahdo pahoittaa kenenkään mieltä enkä tahdo, että yksittäisiä nuoria teksteistä voidaan tunnistaa.

Tänään suretutti ohi vilahtanut kesäpesti, jäähyväiskahvittelu työkavereiden kanssa ja Suntion heippahalaus. Haikeaa on, vaikka kuinka tietää tapaavansa nämä ihmiset uudelleen.

Tänään rohkaistuin jumalanpalveluksessa. Kuuntelin kesän ensimmäiseltä leiriltä tutun pastorin sanailua ja hykertelin iloissani. Kirkkokahveilla puhe ajautui keskimmäiseen leiriin ja sain rohkaisevan kehotuksen ilmoittaa iltaohjelmasta kirjallisesti. Sen teinkin heti saman tien, työkaverikin piti tekstiäni hyvänä keskustelun avauksena.

Tänään päätin, että suuntaan Helsinkiin tiistaiaamulla ennen kukonlaulua.

Tänään suunnittelin opintojani syksyä varten ja kouristuksenomainen ahdistus hellitti hieman. Kyllä tästä varmasti tulee hyvä vuosi.

Kovin on monimutkaista tämä elämä, uutta odottaa, vanhasta surettaa luopua. Ehkäpä nämä asiat Kirkastussunnuntain kunniaksi alkavat kirkastua minullekin.

Sataa sataa ropisee.

Tule meille vaan, meillä juhlitaan!/Tällaisena kesäyönä

Tänään oli kesän toisen riparini konfirmaatio, jossa oli vieraita ylenpalttisesti, ehtoolliselta jäi yli vain neljä pikaria. Kaikkea jännittävää sattui: kanttorin oli kiiruhdettava toisaalle, joten loppuvirsi jäi vt. nuorisotyönohjaajan harteille ja Tule kanssani, Herra Jeesusta hoilasi sitten innokastakin innokkaampi teinipoikajoukko eritahtisella kitarasäestyksellä tahtien välissä taiteilevan kirkkoväen kanssa. Minulle myös paljastui, että ainakin täällä päin kirkkokansalla on konfiksessa todella suuria vaikeuksia istua hiljaa ja toisaalta matkamuistoja, tässä tapauksessa ehtoollispikareita, poimitaan mukaan. Mitä ihmiset niilläkin tekevät, laittavat takanreunalle vai?! "Tässä meidän Miro-Pietarin konfirmatiosta pihistämäni pikari!"

Kesäkuussa juhlakutsuja satoi vain isosille. Tänään kuulimme, että kaksi nuorta ja yksi isonen (jonka velipuoli oli leiriläisiämme) oli kutsunut porukan juhliinsa. No, ensimmäisessä juhlapaikassa meillä oli logistinen hoppu, joten lauloimme pihamaalla epävireisen Kirkossa-kappaleen ja mennä hurautimme seuraaviin kemuihin. Joissa sitten paljastui, että "niin ei se meidän R tiennyt tuleeko muita kuin pari isosta..." ja isä tuumasi "taitaa jo lautasetkin loppua kesken". Meitä oli siis 13 hengen kööri. Jälkikäteen isäntämme yritti paikata tilannetta "mut kyllä mä kysyin siltä nuorelta, että koskeeko kutsu vain isosia vai tullaanko me muutkin", kuinka tökerösti voi asioita hoitaa?! No, opimme tästä, että A. opet noudattavat vain kutsuja jotka nuoren vanhemmat esitävät opettajalle ja B. etenkin näitä isosten välittämiä "no kyllä se sanoi että sinne voi varmaan kaikki tulla"-kutsuja tulee välttää. Kolmas paikka, jonne siis isonen oli meidät kutsunut, otti meidät ilolla vastaan ja oli selvästi jo tarjoiluissakin varautunut vierailuun. Olen aikaisemmin vain kuullut tästä perinteestä, oli kiva tutustuakin siihen ja nähdä sekä hyvät että huonot puolet. No, tulipahan esitettyä epävireinen Kirkossa myös pimeällä työväentalon lavalla koivukulisseihin törmäillen...

/

Emme grillanneet vielä tänäänkään. Toivon, että ensi sunnuntaina viimeisen työpäiväni kunniaksi saamme kolmikkomme kokoon ja grillin ääreen.

Kolmikostamme on tullut duo, työkaverin kanssa tulee vietettyä paljon vapaa-aikaa. Hauskaa ystävystyä melkein vanhempiensa ikäisen ihmisen kanssa, joka on todella erilainen ja toisaalta niin samanlainen. Nautin suuresti.

Yhden pastorin puoliso on oikea helmi, sellainen 70-luvun opiskelijaradikalismin ilmentymä, että voi Marimekko ja poliittiset puheenvuorot sentään! Mistä tällaisia miehiä nykypäivänä löytää? Kirkkoon sitoutunut vahvasti punavihreä, kuulostaako haasteelliselta? Joka tapauksessa hän oli esittänyt seuraavanlaisen määrittelyn: "olen törmännyt ihmisiin, jotka ovat kuin retiisejä: päältä punaisia ja sisältä aivan muuta; itse olen enemmänkin vesimeloni - päältä vihreä ja sisältä erittäin punainen". Voisin keskustella miekkosen kanssa maailman tappiin.

Olen taas ymmärtänyt rajallisuuteni. En osaa pyytää mummilta anteeksi kun huitelen yömyöhään ulkosalla ja huolestutan vaikken tarkoita. Kaupungilta kotiin käveleminen puskan ja paikkakunnan pahamaineisimman huudin läpi hirvittää, joten soitan aina joko N:lle tai kuten tänään kävi, työkaverille, kävellessäni noilla seuduilla. Pelkään pimeää, koska näkeminen on hankalaa eikä mukanani ole yleensä keppiä, tämä kaupunki kun on muuten niin ihanteellisen pieni, että kaikki on tuttua. Tahtoisin vaellusriparille, mutta A. tämä srk ei niitä järjestä ja B. se ei liene realismia tällä näkötilanteella.

Rakastan näitä pehmeän lämpimiä kesäöitä, joihin voisi kietoutua.

Mielessäni myllertää. N. ehdotti, että aloittaisin toisen blogin, "Suhteetonta angstailua", jonne voisin purkaa parisuhteettomuushöyryt. Ihastun kaikkiin kaksilahkeisiin, haaveilen ja surkuttelen. Pohdin kilojen merkitystä. Pohdin erilaisuutta. Mietin miksei minusta kiinnostuta. Ja luulen, että taas ensi vuonna vain opiskelen vimmatusti, jotta voisin unohtaa kaikki nämä pohdinnat.

Sueu puserossa.

Terveisiä täältä kavereiden nurkista, olen ollut täällä koko viikon, tenttireissussa Tampereella. Viikolle jäi paljon tehtävää, jätevesiessee, neljän kandintyön kahlaaminen, tenttiinlukua. Koska olin sairaslomalla, sain korvaavaksi tehtäväksi lukea kandinryhmäni käsikirjoitukset ja tehdä niihin kirjalliset opponoinnit, noin sivu per työ. Nyt, kun olen tullut isihen tulokseen, että näyttöruudulta suurennuslasilla lukiessa nopeimmillaankin luen yhden työn neljässä-viidessä tunnissa ja sitten kirjoitan siihen arvostelut päälle, tuntuu turhalta. Kaiken lisäksi ryhmäläiseni ovat jo palauttaneet työnsä, joten arvioitani ei lue kukaan muu kuin ohjaaja, jos hänkään. Palautus on aamulla, vielä yksi työ kahlattavana. Ja juu, huomenna on myös matikan tentti, johon en ole vielä ehtinyt lukea yhtään.

Tuntuu turhalta, ihan kaikki.

Miksi opiskelen, kun maailma on täynnä näkeviä, jotka osaavat minua paremmin? Miksi opiskella, kun töistä ei ole mitään varmuutta, ja yhtä pätevälle näkevälle häviän kilpailussa aina. Miksi nähdä näin paljon vaivaa? Niin paljon, että pitää yömyöhällä pyhäpäivänä tuhertaa itkua kaverin keittiössä, kun toiset on elokuvissa tai kuhertelemassa peiton alla?

Kaikki on turhuutta, tuumasi Saarnaaja. Juuri siltä mustakin tuntuu.

Nyhjäisin tyhjästä stressiärsyn.

Kävin tentissä Tampereella. Tentti oli hyvä, minä en. Löysin taulukoukkuja, katkaisimellisen jatkojohdon ja hammastahnaa. Aurinko paistoi ja oli kaunista. Minua ärsytti, stressasi kesätyöt, joiden kanssa asiat on sekavia ja kiire, joka hönkii niskassa. Sain tänään viralliset paperit Kelan kunoutuspäätökseen liittyen. Jostain syystä poden byrokratiaähkyä, en selviydy yksinkertaisistakaan asioista (opiskelutodistuksen tilaaminen tai hakeminen) ja tekisi mieli laittaa pää pensaaseen ja lakata olemasta. "Muutin Helsinkiin, alan opiskella teologiaa" -repliikki kirvoittaa totuudenmukaisuudessaan lähes aina syvällisiä keskusteluja ihmisten suhteesta kirkkoon, asenteista ja ajatuksista. Hyviä, mutta uuvuttavia keskusteluja. Keskustelu kirkossa ja kirkosta on tärkeää, mutta tulee niin toivoton olo, kun ei osaa vastata eikä argumentoida. Olisiko sittenkin pitänyt pysytellä insinööriydessä ja potea alemmuutta, kun ei ymmärrä fysiikkaa (läpäisin kolmevuotisen piinan, Insinöörifysiikka I 6op, viime viikolla niukin naukin) eikä usko teknologian kaikkivoipaisuuteen kuin olla teologi, joka ei osaa keskustella ja jolla ei ole anta vastauksia. Tekisi mieli vain itkeä ja nukkua sata vuotta, eikä mennä huomenna kuulemaan Suomen kehityspolitiikan tilasta, soittaa järjestöasioissa festareille, odottaa kirkkoherran puhelua, soittaa YTHSn hammaslääkärille, lukea tenttiin, mennä kuntoutusohjaajalle, lukea tenttiin tehdä mitään enää ikinä.

Oikeasti halusin vain postata kangaskasseista, ehkä teen sen huomenna.

Helsingissä havaittua.

En tiedä, pitääkö ratikalle huiskuttaa pysähtymismerkki samalla tavalla kuin bussille pitää.

Noin puolet ratikalla kulkevista lapsista, nuorista ja aikuisista puhuu ruotsia.

Kulttuuritarjontaa on valtavasti, myös ilmaisia tapahtumia riittää.

Pimeällä pelottaa kulkea yksin.

Ruokakaupat ovat ahtaita.

Katupöly kuivattaa ihon ja erityisesti huulet.

Pidän spurguista.

Ihmiset ovat pohjimmiltaan kohteliaita ja avuliaita, etenkin jos kuljet kepin kanssa.

Mummo voi jäädä ratikan oven väliin.

Ulos ei voi mennä römppävaatteissa.

Etäisyydet ovat minimaalisia.

Mieleistä ruokakauppaa saa todennäköisesti etsiä kauan.

Hourupäiden luvattu maa.

Rakastan YLEn asiaohjelmia, joissa keskustellaan sivistyneesti erilaisista aiheista. Viime aikoina keskusteluohjelmiin on tuupannut toisten suuhun sanoja laittavia ja päälle huutavia henkilöitä, joiden keskustelutaidot ovat minimaaliset, argumentointi henkilökohtaisuuksiin menevää ja käytös loukkaavaa.

Ensimmäisenä törmäsin Nina Mikkoseen ja tyynysotaan, jonka jälkipyykiltä kukaan on tuskin välttynyt. Surullista on, että Mikkosten Maailman kaltaista rasistista ja populistista jätettä näytetään televisiossa. Ilmastonmuutos on humpuukia, maahanmuuttajat vie meiltä työt ja naiset ja koulu- ja päivähoitojärjestelmä syöttää lapsille fasistista ***kaa.

Uudempi tulokas on nyt sitten dosentti Bäckman, jolla tuntuu olevan kovasti mielipiteitä nyky-Virosta apartheidyhteiskuntana. Eilinen A-talk oli kaiken huippu, käytös loukkaavaa! Olen pöyristynyt, "hohhoijaa"-huokaukset ja halventavat keskustelut laskevat hänen asiantuntija-arvoaan todella paljon.

En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Nuuskamuikkunen pyhiinvaelluksella.

Tänään oli hyvän aamun jälkeen huono päivä, pahoitin mieleni kun luennoitsija tiedusteli yleisesti luennolla toiselle kurssille kirjoittamiemme tekstien aiheita ja sen jälkeen saamiamme arvosanoja ja kun kerroin aiheeni ja sen jälkeen saaneeni 3, täti tuumasi että "no, ei ole pakko kertoa mitä siitä sai" ja sai aikaan yleisen naurunhörähdyksen. Tiedusteli sitten vielä seuraavaltakin myös sitä arvosanaa - ilmeisesti saamani 3 oli kovin ala-arvoinen, kun seuraavaksi tuli lista asioista, joita 3 saaneet eivät olleet ymmärtäneet kirjoittaa...

Biopolttoainereferaatti, teknologiajohtamisen harjoitustyö ja kandintyö painavat niskaan, huomenna on saatava tuo ensimmäinen pois päiväjärjestyksestä etten vallan uuvahda. Yliopistolla puhutaan paljon kesätöistä ja -työttömyydestä, ahdistun kun tuttujen joukossa on niitä, jotka eivät edes hae edellisvuotiseen paikkaan, jossa kuukausipalkka on ollut "niin surkea 1200e/kk". Herään taas pohtimaan, olenko jotenkin väärin asennoitunut, kun minusta työ kuin työ on tärkeää palkasta huolimatta. Eilen joku taannoiseen palkkabloggaukseeni vielä kommentoi, että "on jokaisen oma asia tekeekö töitä nälkäpalkalla" ja ettei hän "tee mitään alle 2000 eurolla". Aika kova asenne - on kovin vaikea ymmärtää.

Illalla luin useamman kurssin luentomateriaaleja, keittelin valtavan määrän teetä ja kaakaota ja rentouduin sitten Areenan tarjoamalla Löytöretki-ohjelmalla. Ohjelmassa kuusi suomalaista on lähtenyt kuukauden vaollukselle Pyreneiltä Santiago de Compostelaan aikomuksenaan selvittää matkan aikana oman elämänsä tilaa itselleen. Kesällä 2007 oli tarkoitus vaeltaa samainen reitti, mutta suunnitelmat muuttuivat ja sen jälkeen olen toistuvasti palannut aiheeseen. Kun näköni on tasaantunut aikanaan, tahdon lähteä vaellukselle, ottaa mukaan Raamatun, vaihtosukat ja t-paidan.

Olen pohtinut Nuuskamuikkusta tänään myös. Miten onkaan surullista, että iloa ja onnea kerää vuoriksi ja keoiksi ympärilleen, vaikka todellisuudessa omaisuus aiheuttaa vain ahdistusta. Leikittelen ajatuksella, että pääsisin kaikesta omistamastani eroon. Ehkä tuleva muutto on virittänyt minut tähän ajatukseen ja ehkä se on toisaalta mahdollisuus karsia omaisuutta. Niin suuri osa kirjahyllyni ja vaatekaappini sisällöstä on ollut koko Tampereella asumiseni ajan täysin koskematta. Näitä tavaroita varmasti tarjoan edelleen myös täällä blogissa. Pois heittäminen on ajatuksena minulle vieras, toivoisin että tavaroiden tarinat saisivat jatkua toisaalla.

Neuletakin tuunausajatuksetkin selkeytyvät koko ajan, Nuuskamuikkunen on läsnä myös siinä.