Olen päätymässä tähän.

Kuva täältä.

Nikon D3000.
440e, kun mukaan tulee 18-55mm objektiivi, jossa on se tärähtämistä estävä juttu. Vakain. Vakaaja. Joku sellainen.

Kuva täältä.

Kävin hiplaamassa kameraa kaupassa. Koko on järkevä, nappuloita on melko vähän ja kolmen tuuman näyttöruutu niin suuri, että näen lukea siitä tekstiä ilman suurennuslasia.

Kameran käyttöliittymä myös opastaa aloittelijakuvaajaa ja kuvanlaatu on ilmeisesti riittävän hyvä mun tarpeisiini.

Maanantaina voisi olla sopiva päivä mennä ostoksille.

Sitä ennen ehditte vielä kertoa kapineesta kaikki kauhukokemuksenne.

Lomamatka lapsuuteni kesään.

Kuva täältä.

Varasin tänään viiden päivän ja neljän yön lomamatkan lapsuuteeni. Ala-asteaikoinani vietimme kahtena kesänä aikaa Berghamnissa Turun saaristossa. Muistan noista kesistä emalivadissa pestyt uudet perunat, puusta pudonneen linnunpoikasen, kynttilän valossa vietetyt hämyiset illat ja loppumattomat rantakalliot saunan edustalla.

Nyt minä menen taas! En tosin Berghamniin, vaikka senkin ohi kuljemme, vaan Utöhön! Olen haaveillut Utöstä jo liki kahden vuoden ajan, lukenut lukuisia lehtiartikkeleita ja kolumneja ja seurannut useita saarella asuvien ja saarelta pois muuttaneiden blogeja. Reilu vuosi sitten minun ja V:n oli tarkoitus tehdä saarelle viikon opinnäytetöiden kirjoitusretki, mutta minä meninkin silmäsairaalaan. Nyt minä menen! Varasin viiden yön matkan, aion istua kalliolla ja tuijottaa merelle, syödä hyvin ja kävellä. Haistella merituulta ja kuunnella ääniä, hymyillä ja olla tekemättä mitään.

Miettiä, olisiko minusta asumaan siellä joskus.

Uusi vuosi Poznanissa?

Loppuvuoden ja alkuvuodenkin suunnitelmat hioutuvat hiljalleen, sillä viikonlopun isoskoulutusreissulla nenäni alle työnnettiin jotain harvinaisen houkuttavaa: uuden vuoden Taize-tapahtuman mainos.

Taize on ekumeeninen luostariyhteisö Ranskassa ja vuosittain siellä vierailee kymmeniä tuhansia nuoria ja nuoria aikuisia ympäri maailmaa. Taizessa kokoonnutaan yhteen, rukoillaan ja hiljennytään, keskustellaan Raamatusta ja nautitaan kristittyjen välisestä yhteydestä.

Joka vuosi Taize-henkinen, niinikään kymmeniä tuhansia nuoria kokoava uuden vuoden tapahtuma järjestetään jossain päin Eurooppaa. Ystäväni on ollut kokoontumisessa Milanossa, toinen ystävä Genevessä. Tänä vuonna tapahtuma on Poznanissa, Länsi-Puolassa.

Ylöjärven seurakunta järjestää Poznaniin kaikille avoimen matkan 27.12.-3.1. ja matka taitetaan linja-autolla Baltian halki. Hintaa reissulle tulee 350-400 euroa, mikäli 30 hengen minimiväkimäärä täyttyy. Muussa tapauksessa matka tehtäneen lentäen ja hinta saattaa olla korkeampi. Minä ja Bärre päätimme lähteä. Olemme huudelleet väkeä mukaamme kaikilla mahdollisilla foorumeilla, nyt myös täällä.

Kiinnostaisiko sinua?

Lisätietoa ohjelmasta, aikatauluista ja ilmoittautumisesta löydät täältä. Mikäli tiedät jonkun, jota reissu saattaisi kiinnostaa tai seurakunnassasi on kanava asiasta tiedottamista varten, laita ihmeessä sana kiertämään!

Joulua odotellessa.

Tänään on ollut aika pitkä päivä. Aamulla kävin kiukkuamassa kaupassa itselleni ja kaiken rajallisuudelle. Asioiden löytäminen oli taas niin hidasta ja henkilökuntakin aika epätietoista, joten annoin periksi ainesten metsästyksessä. Kenties joku teistä tahtoisi lähteä taksireissulle kauppaan jonain arkipäivänä syyskuussa, vaikka Jumboon tai Kannelmäen Prismaan?

Hyviäkin asioita oli vaikka kuinka. Pesin kaikki kertyneet pyykit. Aamulla postiluukku ei kolahtanut vaan rutisi ja syykin selvisi - Dreamer Kaye oli lähettänyt yllätyspaketin, mainion keltaisen t-paidan. Nauraa räkätin mukana tulleelle kirjeelle: "toivottavasti koko on hyvä, ajattelin niin että S-kokoiset miehet on ainakin 20kg meitä isompia". Nou hätä, kyllä se päälle menee! Ja sitä paitsi, olen ilmoittautunut joogakurssille, joten kai se nyt itsessään jo hoikistaa mua huomattavasti?

Sain kävellä kauppaan sateenvarjon alla, kahlata Haiden kanssa lätäköissä ja loiskuttaa ja kaupasta palatessa nauttia kauniista auringosta ja raikkaasta ilmasta.

Olen haaveillut. Toinen haaveistani riippuu ihmisistä ympärilläni ja sen aion toteuttaa tavalla tai toisella vielä tänä syksynä. Toinen haaveistani on isompi, riippuu Kelasta. Kirjoitin asiasta keskusliiton koulutussihteerille, joka otti asian selvitettäväkseen. Tuntuu hullulta, että unelmointiin tarvitsee Kelalta luvan. Tai no, unelmointiin ei ehkä, mutta toteuttamiseen. On va voir.

Ostin viime viikolla N:lle mahtavan synttärilahjan, joka on sittemmin kadonnut kuin pieru saharaan. Hitsin vimpulat!

Huomenna lähden H:n, V:n ja mummin luo kesätyöpaikkakunnalle ja aion nauttia. Torstaina onkin apuvälinekoulutuksen aika, tänään soittelin laitteiden perään ja kahta lukuunottamatta kaikki on olemassa jo. Pian koittaa siis joulu ja kotiini kannetaan 10 000 euron edestä elektroniikkaa. Mahtavaa!

Tein hyvää ruokaa ja toivottavasti saan pian lisää hyviä reseptejä T:ltä Belgiasta, miekkosella oli mielikuvitusta paitsi kuvataiteiden, myös ruuan suhteen. Tänään lounastun tuorepastaa, jonka siivelle kuullotin tomaattia ja lykkäsin sekaan oliiviöljyä, tuoretta basia ja rucolaakin.

EDIT. Unohdin sen asioista parhaimman! Mun kotiratikkaan tulee muutaman kuukauden kuulutuskokeilu! Voin kulkea iltaisinkin itsekseni!

1968.

Tämän päivän kielikukkasen tarjoili leirin johtaja, charmantti vanhempi keski-ikäinen saksalaissetä, joka sokeana tarjoutui opastamaan toista sokeaa. Koska opastamisessa tarvitsee kehokontaktin, tuttavallisemmin kyhnytyksen tai nylkytyksen, kysyi setä kohteliaasti opastettavaltaan: "Do you want to touch me?"

Saksalainen täsmällisyys on myytti. Elämme pellossa.

EUn kustantamaksi alkoholittomaksi tapahtumaksi täällä juodaan todella paljon. Belgit kiskoivat tänääkin päivällisellä punaviiniä (kuten joka päivä tähänkin asti), iltaohjelmassa juotiin itävaltalaista viini-yrttilimsasekoitusta ja puolalaisten vodkadrinksuja, jotka toivat mieleen lähinnä teinivuodet.

Kävimme uskomattoman parituntisen keskustelun ulkona belgialaisen(i) kanssa. Miekkonen tahtoi tehdä veistoksen lihasta ja työtään varten kävi tutustumassa teurastamoon. Oli ollut niin raskas ja järkyttävä reissu, ettei kykene kuulemma lihaan enää koskaan. Puhuimme myös kohtuudesta (mitä se lienee englanniksi?), valinnoista ja niiden merkityksestä, ihmisestä sosiaalisena olentona, avoimuudesta, elämästä, perheistä, väkivallasta. Uskomaton tyyppi, uskomattomia keskusteluja. Ja mahtavin pitkään aikaan kuulemani kommentti erään 50+ -vuotiaan radiotoimittajan avustajalta: "Teidän puheenne on kuin suoraan vuodelta 68! Mahtavaa kuunnella, kiitos kun sain kuunnella teitä! Älkää vain puhuko, toimikaa ja tehkää! If you can't have who you love, love who you have."

Leiristämme on nettiradiouutisia, www.ohrfunk.de.

Tänään työpajailin savitöissä, tein hauskan tehtävänannon mukaisesti kolmiosaisen veistoksen, saatte siitä ehkä kuvan myöhemmin. Sattuuko joku tietämään, mistä askartelusavea saisi edullisesti?

Tule meille vaan, meillä juhlitaan!/Tällaisena kesäyönä

Tänään oli kesän toisen riparini konfirmaatio, jossa oli vieraita ylenpalttisesti, ehtoolliselta jäi yli vain neljä pikaria. Kaikkea jännittävää sattui: kanttorin oli kiiruhdettava toisaalle, joten loppuvirsi jäi vt. nuorisotyönohjaajan harteille ja Tule kanssani, Herra Jeesusta hoilasi sitten innokastakin innokkaampi teinipoikajoukko eritahtisella kitarasäestyksellä tahtien välissä taiteilevan kirkkoväen kanssa. Minulle myös paljastui, että ainakin täällä päin kirkkokansalla on konfiksessa todella suuria vaikeuksia istua hiljaa ja toisaalta matkamuistoja, tässä tapauksessa ehtoollispikareita, poimitaan mukaan. Mitä ihmiset niilläkin tekevät, laittavat takanreunalle vai?! "Tässä meidän Miro-Pietarin konfirmatiosta pihistämäni pikari!"

Kesäkuussa juhlakutsuja satoi vain isosille. Tänään kuulimme, että kaksi nuorta ja yksi isonen (jonka velipuoli oli leiriläisiämme) oli kutsunut porukan juhliinsa. No, ensimmäisessä juhlapaikassa meillä oli logistinen hoppu, joten lauloimme pihamaalla epävireisen Kirkossa-kappaleen ja mennä hurautimme seuraaviin kemuihin. Joissa sitten paljastui, että "niin ei se meidän R tiennyt tuleeko muita kuin pari isosta..." ja isä tuumasi "taitaa jo lautasetkin loppua kesken". Meitä oli siis 13 hengen kööri. Jälkikäteen isäntämme yritti paikata tilannetta "mut kyllä mä kysyin siltä nuorelta, että koskeeko kutsu vain isosia vai tullaanko me muutkin", kuinka tökerösti voi asioita hoitaa?! No, opimme tästä, että A. opet noudattavat vain kutsuja jotka nuoren vanhemmat esitävät opettajalle ja B. etenkin näitä isosten välittämiä "no kyllä se sanoi että sinne voi varmaan kaikki tulla"-kutsuja tulee välttää. Kolmas paikka, jonne siis isonen oli meidät kutsunut, otti meidät ilolla vastaan ja oli selvästi jo tarjoiluissakin varautunut vierailuun. Olen aikaisemmin vain kuullut tästä perinteestä, oli kiva tutustuakin siihen ja nähdä sekä hyvät että huonot puolet. No, tulipahan esitettyä epävireinen Kirkossa myös pimeällä työväentalon lavalla koivukulisseihin törmäillen...

/

Emme grillanneet vielä tänäänkään. Toivon, että ensi sunnuntaina viimeisen työpäiväni kunniaksi saamme kolmikkomme kokoon ja grillin ääreen.

Kolmikostamme on tullut duo, työkaverin kanssa tulee vietettyä paljon vapaa-aikaa. Hauskaa ystävystyä melkein vanhempiensa ikäisen ihmisen kanssa, joka on todella erilainen ja toisaalta niin samanlainen. Nautin suuresti.

Yhden pastorin puoliso on oikea helmi, sellainen 70-luvun opiskelijaradikalismin ilmentymä, että voi Marimekko ja poliittiset puheenvuorot sentään! Mistä tällaisia miehiä nykypäivänä löytää? Kirkkoon sitoutunut vahvasti punavihreä, kuulostaako haasteelliselta? Joka tapauksessa hän oli esittänyt seuraavanlaisen määrittelyn: "olen törmännyt ihmisiin, jotka ovat kuin retiisejä: päältä punaisia ja sisältä aivan muuta; itse olen enemmänkin vesimeloni - päältä vihreä ja sisältä erittäin punainen". Voisin keskustella miekkosen kanssa maailman tappiin.

Olen taas ymmärtänyt rajallisuuteni. En osaa pyytää mummilta anteeksi kun huitelen yömyöhään ulkosalla ja huolestutan vaikken tarkoita. Kaupungilta kotiin käveleminen puskan ja paikkakunnan pahamaineisimman huudin läpi hirvittää, joten soitan aina joko N:lle tai kuten tänään kävi, työkaverille, kävellessäni noilla seuduilla. Pelkään pimeää, koska näkeminen on hankalaa eikä mukanani ole yleensä keppiä, tämä kaupunki kun on muuten niin ihanteellisen pieni, että kaikki on tuttua. Tahtoisin vaellusriparille, mutta A. tämä srk ei niitä järjestä ja B. se ei liene realismia tällä näkötilanteella.

Rakastan näitä pehmeän lämpimiä kesäöitä, joihin voisi kietoutua.

Mielessäni myllertää. N. ehdotti, että aloittaisin toisen blogin, "Suhteetonta angstailua", jonne voisin purkaa parisuhteettomuushöyryt. Ihastun kaikkiin kaksilahkeisiin, haaveilen ja surkuttelen. Pohdin kilojen merkitystä. Pohdin erilaisuutta. Mietin miksei minusta kiinnostuta. Ja luulen, että taas ensi vuonna vain opiskelen vimmatusti, jotta voisin unohtaa kaikki nämä pohdinnat.

Kuvailua.

Blogini kuvattomuus on häirinnyt minua viime aikoina suunnattoman paljon. Muilla on ihania ja kauniita kuvia, jotka vangitsevat hetken sisäänsä paremmin kuin tuhat sanaa. Ehkä pitäisi pyytää lainaksi kameraa ystäviltä tai veljiltä, saisi ainakin välillä tänne jotain väriä.

Nyt taitaa alkaa taas Zen Cafe -kausi. En tiedä, johtuuko se yleishaikeasta fiiliksestä vai siitä, että tiedän Samuli Putron uusimman tuotoksen odottavan minua kotona. Tekisi mieli taas kirjoittaa kuten ennen, tavoitella putromaista nasevuutta, matkia ja löytää jotain omaa.

Tuntuu, että voimia ja reippautta arkeen löytyy kyllä. Jaksan tiirata ja tihrustaa biopolttoaineiden syntyä kunnes niskalihakset jumiutuvat ja kuunnella kristillisen uskon perusteita, trinitaarisia heresioita ja ties mitä yömyöhään. Huomaan jumiutumisen vaaran vaanivan kuitenkin nurkan takana. Tampereella arkeni pyörii alle neliökilometrin alueella.

Reissunainen sisälläni huutaa hukkuvan hätähuutoa, sisällä kutkuttaa halu tehdä vihdoin se matka ulkosaaristoon ja äsken törmättyäni Kolin lumisiin maisemiin, heräsi viime kesänä myllertänyt himotus päästä myös sinne. Kuitenkin hirvittää. Entä jos jotain käy, entä jos pitäisikin päästä silmälääkäriin, sairaalaan. Kuulostaa hullulta, mutta niin todelliselta ja juuri siltä, mistä silmälääkärini on varoitellut. Ei saa luopua elämisestä ja arjen pyörittämisestä, haaveista ja asioiden toteuttamisesta.

Ai mistäkö unelmoin?

Unelmoin siitä, että omaisuuteni jonain päivänä mahtuisi pahvilaatikkoon ja että olisin vapaa vain ottamaan reppuun puhtaat sukat, passin ja hammasharjan ja suuntaamaan asemalle. Että vielä kerran voisi vain lähteä, mennä minne sattuu, kulkea yksin ja pelätä jos pelotuttaa.

Kulkea lempipubiin varoen vaarallista puistoa. Kuunnella kahden miehen ja tutustumishimoisen koiran pohdintaa siitä, olenko norjalainen ja katsoa kun vanhat sedät syö eväitään muovipurkeista.









Kulkea vuorten yli.



























On kamala ajatus, ettei voi enää mennä yksin. Tuntuu liian rohkealta ajatella, että löytäisi jonkun joka olisi valmis kulkemaan yhtä päämäärättömästi. Silti se junan kolke, kevyt reppu.

Aamulla on laseraika, toivon että lääkäri tietää mitä tekee.

Elämä on.

Aika usein tosi tyhmää. Kopioin koululla melkein tunnin kirjoja, kun mulle soitettiin että optikko on laskuttanut liian ison siivun silmälaseista sairaalalta. Sitten räyhäsin puhelimessa äitille, niiskutin optikolle ja äääh, inhoan julkista itkemistä. Sitä aina yllättyy, kun padot aukeaa oudossa paikassa, "näinkö stressaantunut mä oikeesti olen".

Päätin myös, että jos haluaa kiinnittää itseensä kuvan, se on parempi tehdä ennen kuin sokeutuu. Niinpä soitin tatuoitsemoon, jossa oli puhelimessa tosi sympaattinen tyyppi ja varasin ajan muikkuselleni. Johan oon tätä vuoden harkinnut.

Saaristohaaveilua.

Olen jo pitkään ajatellut, että haluaisin asua yhteisössä. Jossain pienessä, tiiviissä yhteisössä, jossa on rauha ja omaa tilaa, vaikkakin naapuriapua ja -sopua. Luostariyhteisöt kiehtovat tavallaan, mutta luterilaisia yhteisöjä on vähän ja yksinkertaisesta ja hiljaisestä elämästään tunnettu Morbackakin vaikeni ainakin toistaiseksi. Toisaalta kiinnostaisi ekoyhteisö, sellainen kuin Keuruulla. Toisaalta taas arveluttaa tietyn asian ympärille kerääntyneet yhteisöt, niissä kun usein tuntuu asuvan voimakastahtoisia ja -näkyisiä ihmisiä, joiden seurassa asuminen voi olla ahdasta pidemmän päälle. Maalaiskyläkin voisi olla ihana.

Toisaalta taas ajokortiton, näkövammainen yksineläjä jää helposti keskellä korpea aika yksin, kun liikenne- ja tietoliikenneyhteydet ovat vajavaisia, työmahdollisuudet rajalliset ja muut ihmiset pääsääntöisesti autoilevia ja sitä kautta itsenäisesti toimivia yksilöitä.

Olen löytänyt ihania blogeja, Saariston Lasten Maman ja Elämää Utössä, joissa molemmissa puhutaan saaristolaiselämästä ja elämästä nimenomaan Utössä. Siitä, miten siellä on paikallisten, syntyperäisten asukkaiden lisäksi muualta muuttaneita, jotka elättävät itsensä etätöillä tai taiteella. Siitä, miten saarella ei ole auton autoa. Siitä, miten siellä eletään luonnon helmassa, armoilla ja kanssa. Siitä, miten koulussa oli ensin vain yksi oppilas. Ja siitä, että yhteysalus käy neljästi viikossa. Ja googlaamalla selvisi sekin, että koska Suomen tietoliikenne on yhteydessä muuhun maailmaan meren pohjassa Ruotsiin kulkevan kaapelin kautta ja utöläiset suoraan kytkeytyneenä tähän kaapeliin, on heillä käytännössä käytettävissään ensiluokkaiset yhteydet.

Saari kuulostaa paikalta, jossa aika kuluu omia aikojaan. Paikalta, jossa toisaalta voi olla yksinäistä papin käydessä siellä vain kahdesti vuodessa ja yhteysaluksenkin vain harvakseltaan. Toisaalta se kuulostaa paikalta, jossa asukkaat ovat tasa-arvoisia, kenelläkään ei ole käytössään käsikärryjä tai polkypyörää kummempaa kulkuvälinettä. Saari kuulostaa siltä, että siellä ollaan ekologisia jo ihan siitäkin syystä, että kaikki on tuotava mantereelta hautausmaan hiekasta ja polttopuista lähtien.

Tulee mieleen lapsuuden kesät, tai pari kolme niitä kai oikeasti oli. Kesät, jotka vietettiin "Pärihamnissa", Berghamnissa Nauvon kupeessa. Kesät, joiden aikana isälleni kasvoi merirosvoparta kun partahöylä unohtui kotiin. Kesät, joiden aikana näin kyyn ja linnunpoikia. Joiden aikana maattiin auringon lämmittämällä kalliolla, opittiin soutamaan, nukuttiin vanhassa hetekassa.

Ehkä joskus voin kokea taas sen rauhallisuuden ja kiireettömyyden tunteen, merituulen tuivertaessa, kun iltateetä juodaan kynttilänvalossa ja ikkunan takana vyöryy meri.