Olen jo pitkään ajatellut, että haluaisin asua yhteisössä. Jossain pienessä, tiiviissä yhteisössä, jossa on rauha ja omaa tilaa, vaikkakin naapuriapua ja -sopua. Luostariyhteisöt kiehtovat tavallaan, mutta luterilaisia yhteisöjä on vähän ja yksinkertaisesta ja hiljaisestä elämästään tunnettu Morbackakin vaikeni ainakin toistaiseksi. Toisaalta kiinnostaisi ekoyhteisö, sellainen kuin Keuruulla. Toisaalta taas arveluttaa tietyn asian ympärille kerääntyneet yhteisöt, niissä kun usein tuntuu asuvan voimakastahtoisia ja -näkyisiä ihmisiä, joiden seurassa asuminen voi olla ahdasta pidemmän päälle. Maalaiskyläkin voisi olla ihana.
Toisaalta taas ajokortiton, näkövammainen yksineläjä jää helposti keskellä korpea aika yksin, kun liikenne- ja tietoliikenneyhteydet ovat vajavaisia, työmahdollisuudet rajalliset ja muut ihmiset pääsääntöisesti autoilevia ja sitä kautta itsenäisesti toimivia yksilöitä.
Olen löytänyt ihania blogeja, Saariston Lasten Maman ja Elämää Utössä, joissa molemmissa puhutaan saaristolaiselämästä ja elämästä nimenomaan Utössä. Siitä, miten siellä on paikallisten, syntyperäisten asukkaiden lisäksi muualta muuttaneita, jotka elättävät itsensä etätöillä tai taiteella. Siitä, miten saarella ei ole auton autoa. Siitä, miten siellä eletään luonnon helmassa, armoilla ja kanssa. Siitä, miten koulussa oli ensin vain yksi oppilas. Ja siitä, että yhteysalus käy neljästi viikossa. Ja googlaamalla selvisi sekin, että koska Suomen tietoliikenne on yhteydessä muuhun maailmaan meren pohjassa Ruotsiin kulkevan kaapelin kautta ja utöläiset suoraan kytkeytyneenä tähän kaapeliin, on heillä käytännössä käytettävissään ensiluokkaiset yhteydet.
Saari kuulostaa paikalta, jossa aika kuluu omia aikojaan. Paikalta, jossa toisaalta voi olla yksinäistä papin käydessä siellä vain kahdesti vuodessa ja yhteysaluksenkin vain harvakseltaan. Toisaalta se kuulostaa paikalta, jossa asukkaat ovat tasa-arvoisia, kenelläkään ei ole käytössään käsikärryjä tai polkypyörää kummempaa kulkuvälinettä. Saari kuulostaa siltä, että siellä ollaan ekologisia jo ihan siitäkin syystä, että kaikki on tuotava mantereelta hautausmaan hiekasta ja polttopuista lähtien.
Tulee mieleen lapsuuden kesät, tai pari kolme niitä kai oikeasti oli. Kesät, jotka vietettiin "Pärihamnissa", Berghamnissa Nauvon kupeessa. Kesät, joiden aikana isälleni kasvoi merirosvoparta kun partahöylä unohtui kotiin. Kesät, joiden aikana näin kyyn ja linnunpoikia. Joiden aikana maattiin auringon lämmittämällä kalliolla, opittiin soutamaan, nukuttiin vanhassa hetekassa.
Ehkä joskus voin kokea taas sen rauhallisuuden ja kiireettömyyden tunteen, merituulen tuivertaessa, kun iltateetä juodaan kynttilänvalossa ja ikkunan takana vyöryy meri.
Toisaalta taas ajokortiton, näkövammainen yksineläjä jää helposti keskellä korpea aika yksin, kun liikenne- ja tietoliikenneyhteydet ovat vajavaisia, työmahdollisuudet rajalliset ja muut ihmiset pääsääntöisesti autoilevia ja sitä kautta itsenäisesti toimivia yksilöitä.
Olen löytänyt ihania blogeja, Saariston Lasten Maman ja Elämää Utössä, joissa molemmissa puhutaan saaristolaiselämästä ja elämästä nimenomaan Utössä. Siitä, miten siellä on paikallisten, syntyperäisten asukkaiden lisäksi muualta muuttaneita, jotka elättävät itsensä etätöillä tai taiteella. Siitä, miten saarella ei ole auton autoa. Siitä, miten siellä eletään luonnon helmassa, armoilla ja kanssa. Siitä, miten koulussa oli ensin vain yksi oppilas. Ja siitä, että yhteysalus käy neljästi viikossa. Ja googlaamalla selvisi sekin, että koska Suomen tietoliikenne on yhteydessä muuhun maailmaan meren pohjassa Ruotsiin kulkevan kaapelin kautta ja utöläiset suoraan kytkeytyneenä tähän kaapeliin, on heillä käytännössä käytettävissään ensiluokkaiset yhteydet.
Saari kuulostaa paikalta, jossa aika kuluu omia aikojaan. Paikalta, jossa toisaalta voi olla yksinäistä papin käydessä siellä vain kahdesti vuodessa ja yhteysaluksenkin vain harvakseltaan. Toisaalta se kuulostaa paikalta, jossa asukkaat ovat tasa-arvoisia, kenelläkään ei ole käytössään käsikärryjä tai polkypyörää kummempaa kulkuvälinettä. Saari kuulostaa siltä, että siellä ollaan ekologisia jo ihan siitäkin syystä, että kaikki on tuotava mantereelta hautausmaan hiekasta ja polttopuista lähtien.
Tulee mieleen lapsuuden kesät, tai pari kolme niitä kai oikeasti oli. Kesät, jotka vietettiin "Pärihamnissa", Berghamnissa Nauvon kupeessa. Kesät, joiden aikana isälleni kasvoi merirosvoparta kun partahöylä unohtui kotiin. Kesät, joiden aikana näin kyyn ja linnunpoikia. Joiden aikana maattiin auringon lämmittämällä kalliolla, opittiin soutamaan, nukuttiin vanhassa hetekassa.
Ehkä joskus voin kokea taas sen rauhallisuuden ja kiireettömyyden tunteen, merituulen tuivertaessa, kun iltateetä juodaan kynttilänvalossa ja ikkunan takana vyöryy meri.
7 kommenttia:
Olipas runollista :) Varmasti tuollaisessa kylässä olisi ihanaa. Rakastan minäkin Rajamäen rauhallisuutta, vaikka se on vielä pientä tuon rinnalla. Ehkä aika on kuitenkin kullannut muistot kesistä? Tuskin tuollakaan elämää ja sen realitetteja kuitenkaan pääsee karkuun?
-N (alias negis)
No ihan taatusti olen inhonnut ulkovessaa ja kaivannut telkkaria, mutta silti kun mietin lapsuuden kesiäni, liittyy huomattavan iso osa (todelliseen aikaan verrattuna) muistoista juuri tuonne saaristoon.
Elämä saaristossa on varmasti paljon vaikeampaa kuin täällä monessakin suhteessa, mutta toisaalta sieltä varmasti saa paljon sellaista, mitä täältä ei voi mitenkään saada. Ja minua viehättää suunnattomasti se, että siellä toteutuisivat yhteisöllisyys, ekologisuus, rauha ja elämän tahdin hidastuminen ihan luonnostaan, osana normaalia elämäntyyliä ilman, että on erikseen perustettu mitään varta vasten.
Huoh, ja minä haaveilen juuri noista samoista asioista, mutta haaveeni kohdistuvat sisämaahan ja maaseudulle. Ehkä vain siksi, etten ole koskaan mereen tutustunut paremmin. Tuollainen elämä kuitenkin kiehtoo, ja yhteisöllisyys, pienet kylät.
Muutetaan jonnekin Skotlannin saaristoon ja aletaan kasvattamaan lampaita :P Mä oon ihan mukana! Rrrriiight?
Veeran just houkuttelin tekemään mun kanssani extremereissun Utöhön :) Ehkä sen jälkeen olen taas viisaampi.
Maalainen, http://maalainen.blogspot.com, (n. 50+? mies) asui ennen Keuruun yhteisössä. Luin sitä monta vuotta sitten, ja hän puhui silloin paljon elämästä yhteisössä, mutta aika kriittiseen sävyyn, koska hän oli joko lähtemässä tai vastikään lähtenyt yhteisöstä.
Hän oli asunut siellä monta vuotta, kritiikki kohdistui käsittääkseni eniten joidenkin asukkaiden liialliseen hörhöidealismiin ja toisaalta liian tuottamattomaan toimintaan, ts. puuhailuun enemmän puuhailun vuoksi kuin että se oikeasti elättäisi tms.
Mutta jos aiheen kriittinen käsittely kiinnostaa, kannattaa aloittaa Maalaisen blgiarkistoista alkaen vuodesta 2003.
T. Poku
Poku, juurikin näistä syistä yhteisö-idean vuoksi perustetut yhteisöt ei vedä mua puoleensa niinkään kuin em. saaristo, koska siellä jokaisella kuitenkin on oma elämänsä ja elintapansa, olosuhteiden pakosta satutaan vain muodostamaan pieni yhteisö, kun samalla saarella asutaan.
Lähetä kommentti