Olen jo pitkään ajatellut, että haluaisin asua yhteisössä. Jossain pienessä, tiiviissä yhteisössä, jossa on rauha ja omaa tilaa, vaikkakin naapuriapua ja -sopua. Luostariyhteisöt kiehtovat tavallaan, mutta luterilaisia yhteisöjä on vähän ja yksinkertaisesta ja hiljaisestä elämästään tunnettu Morbackakin vaikeni ainakin toistaiseksi. Toisaalta kiinnostaisi ekoyhteisö, sellainen kuin Keuruulla. Toisaalta taas arveluttaa tietyn asian ympärille kerääntyneet yhteisöt, niissä kun usein tuntuu asuvan voimakastahtoisia ja -näkyisiä ihmisiä, joiden seurassa asuminen voi olla ahdasta pidemmän päälle. Maalaiskyläkin voisi olla ihana.
Toisaalta taas ajokortiton, näkövammainen yksineläjä jää helposti keskellä korpea aika yksin, kun liikenne- ja tietoliikenneyhteydet ovat vajavaisia, työmahdollisuudet rajalliset ja muut ihmiset pääsääntöisesti autoilevia ja sitä kautta itsenäisesti toimivia yksilöitä.
Olen löytänyt ihania blogeja, Saariston Lasten Maman ja Elämää Utössä, joissa molemmissa puhutaan saaristolaiselämästä ja elämästä nimenomaan Utössä. Siitä, miten siellä on paikallisten, syntyperäisten asukkaiden lisäksi muualta muuttaneita, jotka elättävät itsensä etätöillä tai taiteella. Siitä, miten saarella ei ole auton autoa. Siitä, miten siellä eletään luonnon helmassa, armoilla ja kanssa. Siitä, miten koulussa oli ensin vain yksi oppilas. Ja siitä, että yhteysalus käy neljästi viikossa. Ja googlaamalla selvisi sekin, että koska Suomen tietoliikenne on yhteydessä muuhun maailmaan meren pohjassa Ruotsiin kulkevan kaapelin kautta ja utöläiset suoraan kytkeytyneenä tähän kaapeliin, on heillä käytännössä käytettävissään ensiluokkaiset yhteydet.
Saari kuulostaa paikalta, jossa aika kuluu omia aikojaan. Paikalta, jossa toisaalta voi olla yksinäistä papin käydessä siellä vain kahdesti vuodessa ja yhteysaluksenkin vain harvakseltaan. Toisaalta se kuulostaa paikalta, jossa asukkaat ovat tasa-arvoisia, kenelläkään ei ole käytössään käsikärryjä tai polkypyörää kummempaa kulkuvälinettä. Saari kuulostaa siltä, että siellä ollaan ekologisia jo ihan siitäkin syystä, että kaikki on tuotava mantereelta hautausmaan hiekasta ja polttopuista lähtien.
Tulee mieleen lapsuuden kesät, tai pari kolme niitä kai oikeasti oli. Kesät, jotka vietettiin "Pärihamnissa", Berghamnissa Nauvon kupeessa. Kesät, joiden aikana isälleni kasvoi merirosvoparta kun partahöylä unohtui kotiin. Kesät, joiden aikana näin kyyn ja linnunpoikia. Joiden aikana maattiin auringon lämmittämällä kalliolla, opittiin soutamaan, nukuttiin vanhassa hetekassa.
Ehkä joskus voin kokea taas sen rauhallisuuden ja kiireettömyyden tunteen, merituulen tuivertaessa, kun iltateetä juodaan kynttilänvalossa ja ikkunan takana vyöryy meri.
Toisaalta taas ajokortiton, näkövammainen yksineläjä jää helposti keskellä korpea aika yksin, kun liikenne- ja tietoliikenneyhteydet ovat vajavaisia, työmahdollisuudet rajalliset ja muut ihmiset pääsääntöisesti autoilevia ja sitä kautta itsenäisesti toimivia yksilöitä.
Olen löytänyt ihania blogeja, Saariston Lasten Maman ja Elämää Utössä, joissa molemmissa puhutaan saaristolaiselämästä ja elämästä nimenomaan Utössä. Siitä, miten siellä on paikallisten, syntyperäisten asukkaiden lisäksi muualta muuttaneita, jotka elättävät itsensä etätöillä tai taiteella. Siitä, miten saarella ei ole auton autoa. Siitä, miten siellä eletään luonnon helmassa, armoilla ja kanssa. Siitä, miten koulussa oli ensin vain yksi oppilas. Ja siitä, että yhteysalus käy neljästi viikossa. Ja googlaamalla selvisi sekin, että koska Suomen tietoliikenne on yhteydessä muuhun maailmaan meren pohjassa Ruotsiin kulkevan kaapelin kautta ja utöläiset suoraan kytkeytyneenä tähän kaapeliin, on heillä käytännössä käytettävissään ensiluokkaiset yhteydet.
Saari kuulostaa paikalta, jossa aika kuluu omia aikojaan. Paikalta, jossa toisaalta voi olla yksinäistä papin käydessä siellä vain kahdesti vuodessa ja yhteysaluksenkin vain harvakseltaan. Toisaalta se kuulostaa paikalta, jossa asukkaat ovat tasa-arvoisia, kenelläkään ei ole käytössään käsikärryjä tai polkypyörää kummempaa kulkuvälinettä. Saari kuulostaa siltä, että siellä ollaan ekologisia jo ihan siitäkin syystä, että kaikki on tuotava mantereelta hautausmaan hiekasta ja polttopuista lähtien.
Tulee mieleen lapsuuden kesät, tai pari kolme niitä kai oikeasti oli. Kesät, jotka vietettiin "Pärihamnissa", Berghamnissa Nauvon kupeessa. Kesät, joiden aikana isälleni kasvoi merirosvoparta kun partahöylä unohtui kotiin. Kesät, joiden aikana näin kyyn ja linnunpoikia. Joiden aikana maattiin auringon lämmittämällä kalliolla, opittiin soutamaan, nukuttiin vanhassa hetekassa.
Ehkä joskus voin kokea taas sen rauhallisuuden ja kiireettömyyden tunteen, merituulen tuivertaessa, kun iltateetä juodaan kynttilänvalossa ja ikkunan takana vyöryy meri.
