Asiat etenee omalla painollaan.

Ensi kevään muutto hermostuttaa.
Mihin mahtuu kaikki tavarat?
Riittääkö rahat tavaroiden varastointiin?
Suostuvatko ystäväni huonekalujeni sijaiskodeiksi, jotta varastotilaa tarvittaisiin edes hieman vähemmän?

Ensi kesän työt ei hermostuta enää niin paljon.
Puhuin tänään puheluita ulkomaille.
Torstaina minusta puhutaan siellä.
Perjantaina puhun ulkomaille uudelleen.
Asiat toivottavasti alkavat rullata ja sitten tiedän, miten suhtaudun pian alkaviin kesäteologihakuihin.

Ensi syksyn Belgia ja EVS ei oikeastaan huolestuta ollenkaan.
Jos ei tärppää, voin aina jatkaa opintojani täällä.
EU on hidas eikä etenemisnopeuteen voi vaikuttaa, joten turha murehtia.
Lähetin eilen sähköpostia ja toivottavasti ensi viikolla tiedän, kuinka prosessi etenee syksyn ja talven mittaan.
Hakemus pitää jättää neljän kuukauden kuluttua.

L'Épicerie

Tiedän, missä kaupungissa tahdon asua.

Olen löytänyt elämäni rakkauden.
Ja ei, en ole löytänyt miestä.

Byrokratian piuhat ovat pitkät.

Kela on hautonut EVS-välivuosipapereitani nyt kaksi kuukautta. Viime aikoina olen soitellut kuntoutuksen puhelinpalveluun viikoittain ja kysellyt asioiden tolaa. Kesäkuun lopusta viime viikkoon asti olen saanut vastauksen, ettei hakemukseeni odoteta enää lisätietoja ja lausuntoja, mutta lopullista päätöstä ei ole vielä annettu. Toissapäivänä minulle kerrottiin, että asiani oli mennyt käsittelyyn juuri sinä päivänä. En sitten tiedä, missä se lopulta viipottaa, mutta Kela-agenttini I. kertoi, että koko Helsingin alueella kuntoutusetuuksia käsittelee yksi ihminen. Oletettavasti tämä ihminen on ollut kesälomalla ja palannut nyt sorvin ääreen. Kovasti toivon, että jatkuva soitteluni ole vaikuttanut asiaan ainakaan negatiivisesti! Päätöstä lupailtiin piakkoin saapuvaksi, ehkä jo ensi viikolla.

Tästä riemastuneena lähetin sähköpostia Belgiaan ja kerroin, että päätös tullee pian. Ironista kyllä, vastauspostissa tuumattiinkin, että hakemus lähetetäänkin Youth in Actionin helmikuun 1. päivän deadlineen, ei suinkaan lokakuun 1:n. Että ei sillä Kelalla niin kiire sitten olekaan. Lisäksi kuulin, että mahdollinen työpaikkani, kehitysyhteistyöjärjestö, on luvannut räätälöidä minulle yhdeksän kuukauden projektin yleisemmin 4,5 kuukauden sijaan. Mailissa minua kuitenkin toppuuteltiin ja muistutettiin siitä, että kaikki hyvätkään projektit ja hakijat eivät saa rahoitusta, sillä hakijoita on paljon.

Suhtauduin uutisiin ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olen iloinen siitä, että varsin paljon reissaamista sisältävän syksyn aikana ei tarvitsekaan huolehtia siitä, millä viikolla mikäkin lomake ja hakemus pitää olla missäkin instanssissa. Kelaakaan ei enää tarvitse hätyyttää, koska EU:lle menevä hakemus tehdäänkin vasta joulu- tai tammikuussa. Mikäli saan myönteisen päätöksen, teemme paikan päälle etukäteisvierailun tutustuaksemme paikkakuntaan, työhön ja asuinolosuhteisiin. Tämä vierailu tulee olemaan - ei tammi-helmi-maaliskuussa kuten kuvittelin - joskus kesällä tai alkusyksystä, mikä puolestaan mahdollistaa sen, että voisin budjetin niin salliessa päästä Japaniin alkukeväästä ystävääni tervehtimään.

Huonoa tässä on se, että tieto projektini hyväksymisestä tai hylkäämisestä tulee vasta ensi kesänä, kesäkuussa 2011. Täytyy siis asennoitua niin, että saatan ensi vuonna olla syyskuun tekemättä mitään, mikäli jään kesätöihin Suomeen tai hakea työtä merimieskirkoilta vähän sillä varauksella, että saattaisin jäädä vielä syyskuuksikin töihin, mikäli paikka Belgiassa aukeaa.

Epävarmuuden ja -tietoisuuden sietokyky tässä ainakin harjaantuu.

Postia pappi Jaakobille.

Kuva täältä.

Katsoin vihdoin tänään Postia pappi Jaakobille, jonka ostin Herättäjäjuhlilta kahdeksalla eurolla. Elokuva oli kaunis, joskin ahdistava ja lopussa hieman ennalta-arvattavakin. En osaa juuri nyt sanoa oikein mitään. Jaakob sanoi olevansa vain armon välikappale, mikä on jotain, mitä minäkin tahtoisin olla, mutta vanhaan pastoriin iskevä kauhu siitä, että pappeus ja ihmisten kirjeet ovatkin olleet vain Jumalan keino pitää häntä elossa jäi jotenkin kaivelemaan mieltä. Eikö ihminen vielä vanhanakaan tiedä, miksi oma elämä on mennyt niin kuin se on mennyt? Miksi vanha ja sokea pappi ei enää saakaan avunpyyntöjä, miksei kukaan tulekaan kastettavaksi tai vihille?

Paljon kirjallisia selvityksiä.

Maaliskuussa puhuin puhelimessa Kelassa kuntoutusasioitani hoitavan tädin kanssa ja kerroin toiveestani lähteä vapaaehtoistyöhön Belgiaan ja jatkaa opintojani sen jälkeen keskeytyksettä. Täti kehotti toimittamaan "paljon kirjallisia selvityksiä", jotta hän voisi asian ratkaista.

Nyt kirjallinen selvitys on koossa. Kaksisivuinen hakemus ja yhdeksän liitettä nököttää futonillani odottamassa, että saan tavarat kasaan.

Vien hakemuksen oikein Kelan tiskille saakka ja ryhdyn odottamaan, sillä ei kai tässä muukaan auta. Nyt siis odotetaan ja toivotaan parasta. Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, lähtee hakemukseni EU:n koneistoon lokakuun alussa ja saan tiedon vapaaehtoisvuoden toteutumisesta jouluun mennessä. Jos EU:n päätös on myönteinen, teen alkuvuodesta ennakkovierailun Belgiaan ja kesällä 2011 osallistun lähtövalmennukseen Suomessa.

Joskus asiat järjestyy vahingossa.

Tänään luettiin E:n kanssa melkein seitsemän tuntia kirkkohistoriaa. Siinä sivussa tuli taas puhuttua kaikki asiat, ulkomaansuunnitelmia myöten. Kerroin, että stressaan jo nyt tavaroiden varastoinnin hintaa (Etelä-Suomessa varastohotellissa kaksi neliömetriä maksaa 53 euroa kuukaudessa) ja E. kertoi, että hänen vanhemmillaan on edullisesti vuokrattavaa varastotilaa. Halleluja, mikä helpotuksen tunne!

Kalenterini näyttää katastrofaaliselta. Tällä viikolla on yksi reissu Tampereelle. Ensi viikolla on yksi seminaarityön palautus, yksi seminaariesitelmä, kaksi reissua Tampereelle ja kolme tenttiä. Sitä seuraavaa viikkoa en suostu vielä ajattelemaan.

Joulua odotellessa.

Tänään on ollut aika pitkä päivä. Aamulla kävin kiukkuamassa kaupassa itselleni ja kaiken rajallisuudelle. Asioiden löytäminen oli taas niin hidasta ja henkilökuntakin aika epätietoista, joten annoin periksi ainesten metsästyksessä. Kenties joku teistä tahtoisi lähteä taksireissulle kauppaan jonain arkipäivänä syyskuussa, vaikka Jumboon tai Kannelmäen Prismaan?

Hyviäkin asioita oli vaikka kuinka. Pesin kaikki kertyneet pyykit. Aamulla postiluukku ei kolahtanut vaan rutisi ja syykin selvisi - Dreamer Kaye oli lähettänyt yllätyspaketin, mainion keltaisen t-paidan. Nauraa räkätin mukana tulleelle kirjeelle: "toivottavasti koko on hyvä, ajattelin niin että S-kokoiset miehet on ainakin 20kg meitä isompia". Nou hätä, kyllä se päälle menee! Ja sitä paitsi, olen ilmoittautunut joogakurssille, joten kai se nyt itsessään jo hoikistaa mua huomattavasti?

Sain kävellä kauppaan sateenvarjon alla, kahlata Haiden kanssa lätäköissä ja loiskuttaa ja kaupasta palatessa nauttia kauniista auringosta ja raikkaasta ilmasta.

Olen haaveillut. Toinen haaveistani riippuu ihmisistä ympärilläni ja sen aion toteuttaa tavalla tai toisella vielä tänä syksynä. Toinen haaveistani on isompi, riippuu Kelasta. Kirjoitin asiasta keskusliiton koulutussihteerille, joka otti asian selvitettäväkseen. Tuntuu hullulta, että unelmointiin tarvitsee Kelalta luvan. Tai no, unelmointiin ei ehkä, mutta toteuttamiseen. On va voir.

Ostin viime viikolla N:lle mahtavan synttärilahjan, joka on sittemmin kadonnut kuin pieru saharaan. Hitsin vimpulat!

Huomenna lähden H:n, V:n ja mummin luo kesätyöpaikkakunnalle ja aion nauttia. Torstaina onkin apuvälinekoulutuksen aika, tänään soittelin laitteiden perään ja kahta lukuunottamatta kaikki on olemassa jo. Pian koittaa siis joulu ja kotiini kannetaan 10 000 euron edestä elektroniikkaa. Mahtavaa!

Tein hyvää ruokaa ja toivottavasti saan pian lisää hyviä reseptejä T:ltä Belgiasta, miekkosella oli mielikuvitusta paitsi kuvataiteiden, myös ruuan suhteen. Tänään lounastun tuorepastaa, jonka siivelle kuullotin tomaattia ja lykkäsin sekaan oliiviöljyä, tuoretta basia ja rucolaakin.

EDIT. Unohdin sen asioista parhaimman! Mun kotiratikkaan tulee muutaman kuukauden kuulutuskokeilu! Voin kulkea iltaisinkin itsekseni!

Kotiinpaluu.

Matka on nyt matkattu, huomenna pesen pyykkiä kämppiksen uudella Ruusalla ja ylihuomenna lähden yhdeksi yöksi mummolareissuun ja kesätyökavereita katsomaan. Viikonloppuna odottaa leiri yli 90 teinin seurassa, jotenkin ajatus ei tällä hetkellä ole kovin kiehtova.

Ikävöin kovasti.

Opin reissussa vaikka mitä.

VAMMAISTOLPPA. EU:n keksintö, joka sinällään on hyvä. Hannoverissa ratikkapysäkeilläkin oli tolppa, josta sai nappia painamalla langanpäähän avuliaan, saksaa puhuvan tädin, jonka avuliaisuus ei kyllä selvinnyt, kun jäädyin nappia painettuani (kuvittelin automaattinauhoitusta tyyliin "Tämä on XX pysäkki ja ohi kulkee ratikat numero Z ja Y") ja täti löi luurin korvaan. Lentokentilläkin näitä on, siellä nappia painamalla tulee henkilö avustamaan. Ainoa ongelma on, että esim. Helsinki-Vantaan kentällä tolpan sijaintia ei tiennyt meistä kukaan...

10 % SÄÄNTÖ. Tiesittekö, että jos lennolle tulevista yli 10% on vammaisia, saa lentäjä päättää tahtooko lentää vai ei. Esimerkiksi paralympialaisjoukkueille tämä saattaisi olla ongelma. Tämän vuoksi vammaisen henkilön tulee lentoa varatessaan, kuitenkin vimeistään kaksi vuorokautta ennen lentoa kertoa olevansa vammainen, jolloin lentoyhtiö voi halutessaan kieltäytyä. Seurueemme erään jäsenen pyörätuolia käyttävälle tuttavalle oli kerran sanottu suoraan, ettei paikkaa ehkä voida tarjota, koska se on tulipaloriski. Henkilö oli sitten miettinyt, olisiko syytä muutenkin varoa, jos on kerran tietämättään niin herkästi syttyvä...

Aivotoimintani on vähäistä, vähäkin energia menee suunnitelmien pyörittelyyn. Ehkä piakkoin on jo tarjolla jotain vähän järkevämpää postattavaa.

Lentäjäämme lainaten: "thank you for your attention bye".

Appiness, Unger and Anger.

Näin tänään tähden! Ihan oikean tähden, taivaalla olevan! Mieletöntä!

Täällä on vähän huono henki, koska käytännön asiat eivät ole kondiksessa, leirin valmistelut on tehty huonosti, aikatauluista ja ohjelmista ei pidetä kiinni ja yleisesti homma tökkii. Tänään kävi niin, että ulkona syötävän lounaan tilaus oli unohdettu vahvistaa (lopputulos: kokki ei ole töissä, ei lounasta) ja päivällinen tilata (lopputulos: päivällinen klo 21, kasvissyöjille perunasalaattia ja kurkkuviipaleita). Aamupäivällä en osallistunut ohjelmaan, kun ohjelma oli urheilua ja iltapäivällä työpaja, johon ajattelin osallistua, didn't exist, sitä ei vain kertakaikkiaan joko ollut tai löytynyt mistään. Weird!

Aamulla menimme ryhmämme avustajan kanssa hummaamaan lähikeskustaan. Sain apteekista Weledan kasvorasvan (7,60e) ja he tilasivat minulle Weledan kasvoveden (iso pullo, 200ml, 12,50e), jonka sain noutaa myöhemmin. MediaMarkt myi minulle Kossin nappikuulokkeet hintaan 25e. Ruokakaupasta ostin lähinnä tummaa suklaata tuliaisiksi sekä itselleni, että mahdollisesti muillekin.

Iltapäivällä kiristelin hampaitani, kunnes päätin olla stressaamatta ja nautiskella hyvästä säästä ja vapaa-ajasta. Nörttäilin hetken ja sitten paikallisista järjestäjistä yksi tarjosi mahdollisuutta lähteä asioille hänen mukanaan. Kävimme uudelleen MMssä, ostin vuosia himoitsemani laadukkaat luurikuulokkeet ja hain kasvoveden apteekista. Täällä on koneita, joilla voi laittaa käteistä takaisin pankkitilille!

Illaksi lähdimme katsomaan musikaalia, naapurissa on Saksan ensimmäiset näkövammaisten kulttuurifestarit. Ymmärsin näytelmästä kaiken olennaisen, dialogista suurimman osan ja musiikki oli oikeasti suureksi osaksi todella hienoa ja kovatasoista. Hauskaa oli, että valtavassa yleisössä oli valtaisa määrä "chiens labradeurs", opaskoiria ja vain kerran yksi haukahti. Saisinpa minäkin joskus oppaan! Sitten menimme syömään sen surullisenkuuluisan illallisen, joka kaiken lisäksi tarjoiltiin siten, että kasvissyöjien tuli istua yhdessä pöydässä eikä siihen pöytään saanut istua muita kuin kasvissyöjiä... Hohhoijaa. Minulle järjestely sopi ihan hyvin, jutustelin sitten taas syntyjä syviä belgialaisen kanssa, ehdimme käsitellä kaikkea seksuaalisuudesta rakkauteen, mahdollisuuksiin ja valintoihin, parisuhteisiin, kaukosuhteisiin, arvostukseen, pelkoihin ja kasvisruokaan liittyvää. Kotimatkan kävelimme, belgialainen puhui minulle välillä ranskaa ja ymmärsin aika paljon. Olen iloinen, että uskallan yrittää vieraillakin kielillä.

Miekkonen on seurustellut kolme viikkoa. Tuntuu hullulta, onko kenties kohtalon ivaa, että olen "myöhästynyt" apajilta tämän verran?

Toisaalta en välitä. Tai välitän, mutten surkuttele. Tässä suhteessa on potentiaalia hyvään, syvään ystävyyteen ja ymmärrykseen. Sellaiseen, jota voi ylläpitää hiljalleen ja vähän, mutta jota voi aina tavatessa jatkaa siitä, mihin viimeksi on jääty. Tuntuu hyvältä, että joku melko muodollisesta kulttuurista tuleva kertoo asioita perheestään, tunteistaan, rakkaudestaan, haaveistaan, seksuaalisuudestaan... Luottamus ja luontevuus, ehkä tämän leirin suurinta antia?

Minulla on paljon suunnitelmia. Ehkä kerron niistä lisää. Olen innoissani.

Tulisipa syksy, tulisipa syksyn asiat. Onnellinen olen tästä hetkestä, siitä että uskallan ja rohkenen entistä enemmän, siitä että olen löytänyt sielunveljen ja siitä, että näin tänään tähtiä!

Saaristohaaveilua.

Olen jo pitkään ajatellut, että haluaisin asua yhteisössä. Jossain pienessä, tiiviissä yhteisössä, jossa on rauha ja omaa tilaa, vaikkakin naapuriapua ja -sopua. Luostariyhteisöt kiehtovat tavallaan, mutta luterilaisia yhteisöjä on vähän ja yksinkertaisesta ja hiljaisestä elämästään tunnettu Morbackakin vaikeni ainakin toistaiseksi. Toisaalta kiinnostaisi ekoyhteisö, sellainen kuin Keuruulla. Toisaalta taas arveluttaa tietyn asian ympärille kerääntyneet yhteisöt, niissä kun usein tuntuu asuvan voimakastahtoisia ja -näkyisiä ihmisiä, joiden seurassa asuminen voi olla ahdasta pidemmän päälle. Maalaiskyläkin voisi olla ihana.

Toisaalta taas ajokortiton, näkövammainen yksineläjä jää helposti keskellä korpea aika yksin, kun liikenne- ja tietoliikenneyhteydet ovat vajavaisia, työmahdollisuudet rajalliset ja muut ihmiset pääsääntöisesti autoilevia ja sitä kautta itsenäisesti toimivia yksilöitä.

Olen löytänyt ihania blogeja, Saariston Lasten Maman ja Elämää Utössä, joissa molemmissa puhutaan saaristolaiselämästä ja elämästä nimenomaan Utössä. Siitä, miten siellä on paikallisten, syntyperäisten asukkaiden lisäksi muualta muuttaneita, jotka elättävät itsensä etätöillä tai taiteella. Siitä, miten saarella ei ole auton autoa. Siitä, miten siellä eletään luonnon helmassa, armoilla ja kanssa. Siitä, miten koulussa oli ensin vain yksi oppilas. Ja siitä, että yhteysalus käy neljästi viikossa. Ja googlaamalla selvisi sekin, että koska Suomen tietoliikenne on yhteydessä muuhun maailmaan meren pohjassa Ruotsiin kulkevan kaapelin kautta ja utöläiset suoraan kytkeytyneenä tähän kaapeliin, on heillä käytännössä käytettävissään ensiluokkaiset yhteydet.

Saari kuulostaa paikalta, jossa aika kuluu omia aikojaan. Paikalta, jossa toisaalta voi olla yksinäistä papin käydessä siellä vain kahdesti vuodessa ja yhteysaluksenkin vain harvakseltaan. Toisaalta se kuulostaa paikalta, jossa asukkaat ovat tasa-arvoisia, kenelläkään ei ole käytössään käsikärryjä tai polkypyörää kummempaa kulkuvälinettä. Saari kuulostaa siltä, että siellä ollaan ekologisia jo ihan siitäkin syystä, että kaikki on tuotava mantereelta hautausmaan hiekasta ja polttopuista lähtien.

Tulee mieleen lapsuuden kesät, tai pari kolme niitä kai oikeasti oli. Kesät, jotka vietettiin "Pärihamnissa", Berghamnissa Nauvon kupeessa. Kesät, joiden aikana isälleni kasvoi merirosvoparta kun partahöylä unohtui kotiin. Kesät, joiden aikana näin kyyn ja linnunpoikia. Joiden aikana maattiin auringon lämmittämällä kalliolla, opittiin soutamaan, nukuttiin vanhassa hetekassa.

Ehkä joskus voin kokea taas sen rauhallisuuden ja kiireettömyyden tunteen, merituulen tuivertaessa, kun iltateetä juodaan kynttilänvalossa ja ikkunan takana vyöryy meri.

Mennyttä ja tulevaa.

Sennie haastoi kaikki bloginsa lukijat täyttämään meemin, johon olinkin jo kertaalleen törmännyt ja tykästynyt itsekin. Varautukaa, nyt seuraa selonteko menneestä ja tulevasta!

Kymmenen vuotta sitten, 1998:

1. Olin 11-vuotias, aloittanut juuri viidennen luokan. Meidän luokka oli koko Jyväskylän pienin ja varmasti myös vaikein. Monta kertaa opet lähtivät ovet paukkuen kahville kesken kaiken, kun pinna paloi. Myöhemmin menoa on ihmetellyt, mutta silloin se oli jokapäiväistä arkea. Pojat istuivat ikkunalaudoilla, ikkunoidan ulkopuolella koulun 2. kerroksessa ja yhtenä talvipäivänä tuuletettiin tuntikausia, kunnes luokassakin oli pakkasta...

2. Asuimme toista vuotta vaaleanpunaisessa omakotitalossa ja haaveiltiin toisesta koirasta.

3. Luin minkä suinkin ehdin, kannoin kirjastosta kotiin parinkymmenen kirjan satseja ja vanhempani olivat huolissaan, kun kolmannen luokan jälkeen olin ollut yksin enkä viettänyt vapaa-aikaa kavereiden kanssa tai harrastanut pahemmin mitään.

Viisi vuotta sitten, 2003:

1. Olin seurustellut lähes kaksi vuotta.

2. Asuin äitini ja veljeni kanssa kerrostaloasunnossa, kotona hääräsi kaksi terrieriä.

3. Olin aloittanut lukion, vanhempani stressasivat valtavia kurssimääriäni ja viidettä aloittamaani kieltä. Lauloin seurakunnan nuorten kuorossa, menin ensi kertaa tanssitunnille, balettiin. Olin ollut ensimmäistä kertaa isosena ja päässyt mukaan nuortenleirejä suunnittelevaan jo toteuttavaan työryhmään.

Kolme vuotta sitten, 2005:

1. Poikaystäväni jätti minut kesken armeijansa, vanhojentanssien ja 18-vuotispäiväni alla petettyään minua armeijasta ja muualta kaveripiiristään löytämiensä tyttöjen kanssa. Surin, laihduin ja surin lisää. Alle kolmessa kuukaudessa katosi 14 kiloa ja vanhempani olivat huolissaan.

2. Leikkasin hiukseni siiliksi ja päätin, että lakkaan suremasta kun ne kasvavat. Päätin myös tehdä pyöräretken yksin ja vanhempieni vastaväitteistä huolimatta poljin kaksi viikkoa, ensin etelään aina Lohjalle saakka ja sitten pohjoiseen, kunnes Forssassa kyllästyin ja lähdin bussilla kotiin.

3. Aloitin yhdeksän aineen ylioppilaskirjoitukset kirjoittamalla syksyllä äidinkielestä L, englannista E ja italiasta M. Englannin tuloksesta järkyttynein oli opettajani, joka huusi naama punaisena piinallisen pitkän ajan ja vannotti uusimaan keväällä. Äidinkielestä olin iloinen, esseeni puhtaaksikirjoitus jäi kesken kun aika loppui.

Vuosi sitten, 2007:

1. Muutin ensimmäisestä soluasunnostani toiseen, mikä tuntui lottovoitolta. Vuodenvaihteessa pääsin kokonaan omaan asuntooni, mikä tuntui siunaukselta vaikka L:n kämppiksenä olisin viihtynyt pidempäänkin. Onni onnettomuudessa, tilalleni muutti T. ja edelleen pihan toisella puolella asuvien tyttöjen kanssa tavataan lähes päivittäin ja vietetään aikaa yhdessä. Olette parasta, mitä Tampereella on!

2. Aloitin työni opintoneuvojana. Rakastan työtäni yli kaiken, minut on kai tarkoitettu työskentelemään ihmisten parissa ja muita auttamaan.

3. Äitini meni uusiin naimisiin puolen vuoden seurustelun jälkeen.

Tähän asti tänä vuonna, 2008:

1. Olen matkustanut paljon. Ollut pitkän viikonlopun Italiassa, kaksi viikkoa Englannissa ja viikonloput Ruotsissa ja Norjassa sekä viikon Moldovassa.

2. Olen päässyt opiskelemaan teologiaa ja olen iloinen kirkossa puhaltavista uusista tuulista.

3. Olen pelännyt - ehkä enemmän kuin koskaan - että sokeudun ja joudun luopumaan. Rakastan värejä, sävyjä, kuvia, käsitöitä, askartelua. Miten käy näille? Miten minulle käy?

Eilen, 19.11.08:

1. Kävin Tampereella sairaalaoptikolla, sain uusia, kauniita lankoja ja vietin mukavan päivän äitini seurassa.

2. Ilahduin, kun puolituttu laittoi lohdullisen viestin Facebookissa ja vielä enemmän, kun kuulin bändinsä musiikkia.

3. Ajattelin, ettei mulla olekaan hätää, kun on ystäviä ja perhe ja tiedän, mitä elämältäni toivon.

Tänään, 20.11.:

1. Olen aloittanut uusista langoista kaulahuivia, kuunnellut eilen löytämääni musiikkia ja pohtinut, kuka tai mikä on niin tärkeää, että voisin kuvan kaulahuiviini kiinnittää.

2. Ihastellut Stop Shopping -saarnaajaa aamutelevisiossa.

3. Viettänyt aikaa isovanhempieni luona. Nämä viime viikkoina täällä vietetyt tunnit täytyy tallettaa hyvin, sillä kuka tietää kuinka kauan saan pitää heitä luonani - kahta yli 80-vuotiasta, viisasta ja rakasta ihmistä.

Huomenna:

1. Yritän paneutua koulutöihin loppuuan kohti lähenevän sairasloman kunniaksi.

2. Pidän Skype-palaverin islantilaisten ja norjalaisten Changemakereiden ja ruotsalaisten nuorten aikuisten kanssa.

3. Toivon näkeväni aamulla sitä samaista lunta, joka tänään on kaunistanut maisemaa.

Ensi vuonna, 2009:

1. Valmistun tekniikan kandidaatiksi.

2. Suunnittelen vaellusta Santiago de Compostelaan joko ystävien seurassa tai yksin, näöstäni riippuen.

3. Olen toivon mukaan levollisempi tulevaisuuteni suhteen kuin nyt, kun kaikki on vielä kovin epäselvää.

Ja kuten Sennie, toivon mahdollisimman monen tietysti paljastavan omat menneet ja tulevansa :) Ja kertokaa siitä toki minulle kommentteihin!