Byrokratian piuhat ovat pitkät.

Kela on hautonut EVS-välivuosipapereitani nyt kaksi kuukautta. Viime aikoina olen soitellut kuntoutuksen puhelinpalveluun viikoittain ja kysellyt asioiden tolaa. Kesäkuun lopusta viime viikkoon asti olen saanut vastauksen, ettei hakemukseeni odoteta enää lisätietoja ja lausuntoja, mutta lopullista päätöstä ei ole vielä annettu. Toissapäivänä minulle kerrottiin, että asiani oli mennyt käsittelyyn juuri sinä päivänä. En sitten tiedä, missä se lopulta viipottaa, mutta Kela-agenttini I. kertoi, että koko Helsingin alueella kuntoutusetuuksia käsittelee yksi ihminen. Oletettavasti tämä ihminen on ollut kesälomalla ja palannut nyt sorvin ääreen. Kovasti toivon, että jatkuva soitteluni ole vaikuttanut asiaan ainakaan negatiivisesti! Päätöstä lupailtiin piakkoin saapuvaksi, ehkä jo ensi viikolla.

Tästä riemastuneena lähetin sähköpostia Belgiaan ja kerroin, että päätös tullee pian. Ironista kyllä, vastauspostissa tuumattiinkin, että hakemus lähetetäänkin Youth in Actionin helmikuun 1. päivän deadlineen, ei suinkaan lokakuun 1:n. Että ei sillä Kelalla niin kiire sitten olekaan. Lisäksi kuulin, että mahdollinen työpaikkani, kehitysyhteistyöjärjestö, on luvannut räätälöidä minulle yhdeksän kuukauden projektin yleisemmin 4,5 kuukauden sijaan. Mailissa minua kuitenkin toppuuteltiin ja muistutettiin siitä, että kaikki hyvätkään projektit ja hakijat eivät saa rahoitusta, sillä hakijoita on paljon.

Suhtauduin uutisiin ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olen iloinen siitä, että varsin paljon reissaamista sisältävän syksyn aikana ei tarvitsekaan huolehtia siitä, millä viikolla mikäkin lomake ja hakemus pitää olla missäkin instanssissa. Kelaakaan ei enää tarvitse hätyyttää, koska EU:lle menevä hakemus tehdäänkin vasta joulu- tai tammikuussa. Mikäli saan myönteisen päätöksen, teemme paikan päälle etukäteisvierailun tutustuaksemme paikkakuntaan, työhön ja asuinolosuhteisiin. Tämä vierailu tulee olemaan - ei tammi-helmi-maaliskuussa kuten kuvittelin - joskus kesällä tai alkusyksystä, mikä puolestaan mahdollistaa sen, että voisin budjetin niin salliessa päästä Japaniin alkukeväästä ystävääni tervehtimään.

Huonoa tässä on se, että tieto projektini hyväksymisestä tai hylkäämisestä tulee vasta ensi kesänä, kesäkuussa 2011. Täytyy siis asennoitua niin, että saatan ensi vuonna olla syyskuun tekemättä mitään, mikäli jään kesätöihin Suomeen tai hakea työtä merimieskirkoilta vähän sillä varauksella, että saattaisin jäädä vielä syyskuuksikin töihin, mikäli paikka Belgiassa aukeaa.

Epävarmuuden ja -tietoisuuden sietokyky tässä ainakin harjaantuu.

Terveisiä Utöstä.

Nyt minä olen täällä! Kuvilla varustettu megapostaus tullee jonnin verran jälkijunassa, koska tämä tietokone ei ymmärrä kameraa ennen kuin asennan siihen oikean ohjelmiston. Pikaisesti kerrottakoon siis seuraavaa:

- saari on karu ja kaunis
- samaan idylliin mahtuu niin Vaahteramäen Eemeli kuin Pertsa ja Kilukin
- saarelaiset ja kesäasukkaat työskentelevät todella ahkerasti ja ovat yhtä rakastettavia kuin vain sellaiset ihmiset voivat olla, joille tämä saari on suuri rakkaus ja elämäntyö

- ilmainen yhteysalus ja halpa majoitus (halvimmillaan, omissa lakanoissa 25e/yö) on tuonut saarelle valitettavasti myös Tallinnan laivoilta tuttuja känniääliöturisteja, mm. Setä Ällön seurueineen, heistä varmasti lisää myöhemmin
- naamani on kärvähtänyt, vaikka olenkin hölvännyt aurinkorasvaa ahkerasti ja siinä on kelvolliset kertoimetkin (30)

Nyt olisi edessä iltapala, toivottavasti onnistun välttämään Setä Ällön ja kumppanit ja saan luikittua ruokineni omaan huoneeseeni.

Minua hälyteltiin tänään riparille, jonne oli äkisti syntynyt työntekijävajaus. Huomenna selviää, menenkö sunnuntaina sittenkin leirille.

Terveisiä pikkujouluista.

Tänään oli työpaikkani toiset pikkujoulut. Luulin, että stereotyyppipikkujouluja, joista selviytymiseen tarjoillaan ohjeita jo lokakuun lehdissä, ei ole oikeasti olemassa. Vaan olinpa väärässä.

Opiskelijat, joita tilaisuudessa oli melko vähän, käyttäytyivät pääosin tosi siististi, humalassa oli toki moni, mutta tiesi kuitenkin vielä, missä mennään.

Sen sijaan eräs peruskurssin opettaja kertoi ilmeikkäästi, miten vaikea on käydä p***alla pimeässä, yksi tutkija vainosi kaikkia, keskeytti keskusteluja, tahtoi kätellä ja keskustella työturvalllisuudesta. Yksi luennoitsija tuijotteli muitta mutkitta koko vartin keskustelun aivan jonnekin muualle kuin silmieni suuntaan....

Iljettävää, niljakasta, säälittävää, tasotonta. Käy sääliksi kaikkia niitä, kenen tarvitsee kerran vuodessa moinen rituaali suorittaa kaamean dj:n soittaessa taustalla vuorotellen Juha Tapiota (hyvä artisti menee pilalle) ja Minä lähden Pohjois-Karjalaan.

Tekee mieli itkeä. Onneksi tiedän nyt, että näissä juhlissa on perinteistä sammua ajoissa ja nuoleskella ketä sattuu. Eipä tarvitse jatkossa vaivautua.