Minusta on tulossa pessimisti.

Kävin tänään Näkövammaisten Keskusliitossa katsastamassa vapaaehtoistyöhön liittyviä papereita. Saatiin itsenäisen elämän taitoja koskeva kysely täytettyä loppuun, olin täyttänyt sen hyvin ja huolellisesti myös sellaisilta osin, jotka olisin voinut sivuuttaa. Ne loputkin omituiset kohdat selvisivät, kyseessä oli vain ammattisanasto, jota en hallinnut.

Sitten katsottiin läpi toinen lomake, sain ohjeet sen täyttämiseen loppuun ja minulle kerrottiin, mitä kannattaa painottaa. Nyt illalla tein työtä käskettyä ja lähetin toisenkin lomakkeen Belgiaan äsken.

Kielikokeen tulokset venyvät vuoden vaihteeseen, joten lähetin sähköpostia vuosien taakse, lukion opettajalle. Hän vastasi melkein heti ja kertoi, että "kirjoitan puolestasi mitä tahansa!", se lämmitti mieltä.

Erityisesti, kun sain taas kuulla, miten olen niin akateeminen, aktiivinen ja elämässäni pärjäävä, että Suomen CIMOn kautta hakiessani minua ei ikimaailmassa valittaisi, vaikka saisinkin runsaasti säälipisteitä näkövammastani. Belgiassa hakemuksia on kuulemma paljon, toivon että siellä myös lahjakkailla vammaisilla on mahdollisuuksia. Tuntuisi huijaukselta täyttää paperit huolimattomasti, antaa itsestä sellainen kuva, mitä en todellisuudessa ole. Jos minä olen kirjotitanut kaksi kotimaista ja neljä vierasta kieltä, lukenut yliopistossa kolmea klassista kieltä ja tehnyt monenlaista vapaa-ajallani, pitääkö siitäkin nyt sitten rankaista?

Etenkin kun kuulin taas, miten 98% näkövammaisten opiskelijavaihdoista menee päin peetä. Vammainen opiskelija ei saa ulkomaan vaihto-opiskeluun minkäänlaista asumistukea. Ei yleistä eikä opiskelijan asumistukea. Avustajaa ei tipu, ei liioin liikkumistaidon ohjausta. On tämä EU niin tasapuolinen ja vapaata liikkuvuutta edistävä taho. **skan marjat!

Olen päättänyt asettua poikkiteloin joka ikisessä byrokratian rattaassa. Oikein levittää ketarat joka suuntaan ja kiljua mennessäni. Hakea joka ikiseen huippuvirkaan ja koulutukseen ihan vain siitä ilosta, että voin osoittaa, ettei näkövamma vaikuta aivojen toimintaan.

Pyörätuolissa istuva suomalainen ystävä varttui ulkomailla ja koki elämänsä kulttuurishokin Suomeen palattuaan, kun hänelle ehdotettiin erityiskoulua ja peruskoulun jälkeen varhaiseläkettä. Näin meillä ollaan Suomessa tasapuolisia!

Vänkytystä ja virkanaisainesta?

Meidän luennoilla vänkytetään taas.
Eksegetiikassa vänkytetään siitä, kirjoittiko Mooses todella Mooseksen kirjat, tietääkö luennoitsija vai Jeesus totuuden ja perustuuko tieteellinen Raamattu-tutkimus vain sille, että yritetään viedä uskolta pohja pois.
Systemaattisen teologian luennoilla vänkytetään siitä, tuliko silkkitien mukana uskonnollisia vaikutteita vai ei.
Kirkkohistoriassa vänkytetään siitä, "millainen ihminen kysyy, onko Afrikka kristitty manner?"

Minua turhauttaa niin, että olen puolivakavissani harkinnut koko opetuksen tenttimistä kirjatentteinä kotoa käsin. Fundamentalistit, joita meillä on luennoilla kolme, tuhlaa n. 150 muun opiskelijan ja professorin aikaa sen, minkä kerkeävät. Todella turhauttavaa.

Luennolla tekisi mieli huutaa ja pauhata, kehottaa rullaamaan turpansa ja vänkyttämään tauolla. Saa olla eri mieltä, mutta pitää pystyä perustelemaan ja argumentoimaan menemättä henkilökohtaisuuksiin.

En ymmärrä etenkään superkonservatiivisten, ei-evlut naisvänkyttäjien motiiveja olla koko yliopistossa, jota niin kovasti halveksivat.

***

Onneksi tänään oli Helsingin Changemaker-illassa radikaalipastori Kai
Sadinmaa puhumassa poliittisesta Jeesuksesta. Onneksi kirkossa on joitakin henkilöitä, jotka uskaltavat nostaa kissan pöydälle ja sanoa asioita ääneen.

Sillä on merkitystä, mihin kirkko rahansa investoi.
Sillä on merkitystä, ostetaanko kirkkoherralle työsuhdeasunnoksi miljoonaluokan kerrostaloasunto vai ei.
Sillä on merkitystä, mitä pappi sunnuntaina saarnassaan sanoo.
Sillä on merkitystä, antaako leski vähästään vai oliko koko jutussa kyse siitä, että instituutio vei köyhältä viimeisetkin pennit.

Lisää voi lukea vaikka täältä.
Tästä aiheesta jatkan vielä varmasti myöhemminkin.

***

Päivän kevennyksenä kerrottakoon, että EU-byrokratiassa on lystikkyytensä. Olen täytellyt ensimmäisiä EVS-vapaaehtoistyötä varten tarvittavia lomakkeita, jotka vastaanottava järjestö minulta vaatii ja selvittänyt mahdollisuuden suorittaa virallinen kielikoe Suomessa.

Yksi lomakkeista on tarkoitettu itsenäisen elämän taitojeni arviointiin, jotta EVS:n ajaksi voidaan räätälöidä tarvittavat tukitoimet. Kysymyksistä suurin osa on erinomaisia ja loputkin varmasti jonkun kohdalla tarpeellisia, vai mitäs tuumaatte näistä:

"Candidate is not afraid of being in public."

"Candidate can use the escalators properly."

"Candidate can find landmarks in a certain environment, for example a fridge in the kitchen."

"Candidate can talk with appropriate voice level in a conversation."

"Candidate can feed him/herself."

ja sitten mun lemppari

"Candidate can coordinate a wardrobe."
Tästä tulee monenlaisia mielleyhtymiä, kuinka moni teistä osaa koordinoida vaatekaappiaan?

Byrokratian piuhat ovat pitkät.

Kela on hautonut EVS-välivuosipapereitani nyt kaksi kuukautta. Viime aikoina olen soitellut kuntoutuksen puhelinpalveluun viikoittain ja kysellyt asioiden tolaa. Kesäkuun lopusta viime viikkoon asti olen saanut vastauksen, ettei hakemukseeni odoteta enää lisätietoja ja lausuntoja, mutta lopullista päätöstä ei ole vielä annettu. Toissapäivänä minulle kerrottiin, että asiani oli mennyt käsittelyyn juuri sinä päivänä. En sitten tiedä, missä se lopulta viipottaa, mutta Kela-agenttini I. kertoi, että koko Helsingin alueella kuntoutusetuuksia käsittelee yksi ihminen. Oletettavasti tämä ihminen on ollut kesälomalla ja palannut nyt sorvin ääreen. Kovasti toivon, että jatkuva soitteluni ole vaikuttanut asiaan ainakaan negatiivisesti! Päätöstä lupailtiin piakkoin saapuvaksi, ehkä jo ensi viikolla.

Tästä riemastuneena lähetin sähköpostia Belgiaan ja kerroin, että päätös tullee pian. Ironista kyllä, vastauspostissa tuumattiinkin, että hakemus lähetetäänkin Youth in Actionin helmikuun 1. päivän deadlineen, ei suinkaan lokakuun 1:n. Että ei sillä Kelalla niin kiire sitten olekaan. Lisäksi kuulin, että mahdollinen työpaikkani, kehitysyhteistyöjärjestö, on luvannut räätälöidä minulle yhdeksän kuukauden projektin yleisemmin 4,5 kuukauden sijaan. Mailissa minua kuitenkin toppuuteltiin ja muistutettiin siitä, että kaikki hyvätkään projektit ja hakijat eivät saa rahoitusta, sillä hakijoita on paljon.

Suhtauduin uutisiin ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olen iloinen siitä, että varsin paljon reissaamista sisältävän syksyn aikana ei tarvitsekaan huolehtia siitä, millä viikolla mikäkin lomake ja hakemus pitää olla missäkin instanssissa. Kelaakaan ei enää tarvitse hätyyttää, koska EU:lle menevä hakemus tehdäänkin vasta joulu- tai tammikuussa. Mikäli saan myönteisen päätöksen, teemme paikan päälle etukäteisvierailun tutustuaksemme paikkakuntaan, työhön ja asuinolosuhteisiin. Tämä vierailu tulee olemaan - ei tammi-helmi-maaliskuussa kuten kuvittelin - joskus kesällä tai alkusyksystä, mikä puolestaan mahdollistaa sen, että voisin budjetin niin salliessa päästä Japaniin alkukeväästä ystävääni tervehtimään.

Huonoa tässä on se, että tieto projektini hyväksymisestä tai hylkäämisestä tulee vasta ensi kesänä, kesäkuussa 2011. Täytyy siis asennoitua niin, että saatan ensi vuonna olla syyskuun tekemättä mitään, mikäli jään kesätöihin Suomeen tai hakea työtä merimieskirkoilta vähän sillä varauksella, että saattaisin jäädä vielä syyskuuksikin töihin, mikäli paikka Belgiassa aukeaa.

Epävarmuuden ja -tietoisuuden sietokyky tässä ainakin harjaantuu.

Paljon kirjallisia selvityksiä.

Maaliskuussa puhuin puhelimessa Kelassa kuntoutusasioitani hoitavan tädin kanssa ja kerroin toiveestani lähteä vapaaehtoistyöhön Belgiaan ja jatkaa opintojani sen jälkeen keskeytyksettä. Täti kehotti toimittamaan "paljon kirjallisia selvityksiä", jotta hän voisi asian ratkaista.

Nyt kirjallinen selvitys on koossa. Kaksisivuinen hakemus ja yhdeksän liitettä nököttää futonillani odottamassa, että saan tavarat kasaan.

Vien hakemuksen oikein Kelan tiskille saakka ja ryhdyn odottamaan, sillä ei kai tässä muukaan auta. Nyt siis odotetaan ja toivotaan parasta. Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, lähtee hakemukseni EU:n koneistoon lokakuun alussa ja saan tiedon vapaaehtoisvuoden toteutumisesta jouluun mennessä. Jos EU:n päätös on myönteinen, teen alkuvuodesta ennakkovierailun Belgiaan ja kesällä 2011 osallistun lähtövalmennukseen Suomessa.

Henki pihisee.

Tein tänään tuntitolkulla tiivistelmää kirkkohistoriasta ja hymyilin lukijan kohtalokkaalle nuotille.

Poistatin kolme luomea ja operaatiopöydällä maatessani radiossa kerrottiin, että Toivo Sukari luopuu uusien Ideaparkien rakentamisesta. Spontaanisti hihkuimme ilosta me kaikki: minä, lääkäri ja sairaanhoitaja.

Painonhallintaterkkarin mies oli ollut Nosturissa keikalla, jossa esiintyi neljä bändiä, joista yhdessä oli sokea laulaja-basisti, joka oli soittanut niin hyvin, että mies oli nauhoittanut biisin kännykällään ja herättänyt terkkarini yöllä videota katsomaan. Mahtoi olla hyvin soitettu. Minä sen sijaan olin lihonut. Liekö liian lyhyiden yöunien syytä.

Sain Belgiasta sähköpostia, jossa yksi oli suosituskirje EVS:ää varten, toinen tiedosto oli selostus vastaanottavasta näkövammaisjärjestöstä ja kolmannessa kerrottiin näkövammaisille suunnatusta sovelletusta EVS:stä. Mietin, mikä onni onkaan, että toisessa päässä on ihminen, joka ymmärtää kerralla asiat oikein ja osaa reagoida. Saadaan varmaan parissa viikossa koostettua Kelalle niitä kirjallisia selvityksiä sellainen määrä, että uskallan paperit Kelaan kiikuttaa.

Toivoisin niin, että touko-kesäkuussa saisin myönteisen päätöksen pistekirjoituskurssista, välivuodesta ja avustajasta.

Tänään sain tietää, että elokuun lopussa on luvassa viikonloppu Strasbourgissa. Menen kouluttajaksi kurssille, jolle olin matkalla osallistujaksi silloin lokakuun alussa 2008, kun verkkokalvoni irtosi. Ympyrä sulkeutuu, mutta toivottavasti verkkokalvot pysyvät tällä kertaa siellä, missä niiden kuuluukin olla.

Pahoittelen näitä silppu&sälä-postauksiani, ennen pitkää palaan kertomaan teillä jotain ihan oikeasti kiinnostavia asioita.