Byrokratian piuhat ovat pitkät.

Kela on hautonut EVS-välivuosipapereitani nyt kaksi kuukautta. Viime aikoina olen soitellut kuntoutuksen puhelinpalveluun viikoittain ja kysellyt asioiden tolaa. Kesäkuun lopusta viime viikkoon asti olen saanut vastauksen, ettei hakemukseeni odoteta enää lisätietoja ja lausuntoja, mutta lopullista päätöstä ei ole vielä annettu. Toissapäivänä minulle kerrottiin, että asiani oli mennyt käsittelyyn juuri sinä päivänä. En sitten tiedä, missä se lopulta viipottaa, mutta Kela-agenttini I. kertoi, että koko Helsingin alueella kuntoutusetuuksia käsittelee yksi ihminen. Oletettavasti tämä ihminen on ollut kesälomalla ja palannut nyt sorvin ääreen. Kovasti toivon, että jatkuva soitteluni ole vaikuttanut asiaan ainakaan negatiivisesti! Päätöstä lupailtiin piakkoin saapuvaksi, ehkä jo ensi viikolla.

Tästä riemastuneena lähetin sähköpostia Belgiaan ja kerroin, että päätös tullee pian. Ironista kyllä, vastauspostissa tuumattiinkin, että hakemus lähetetäänkin Youth in Actionin helmikuun 1. päivän deadlineen, ei suinkaan lokakuun 1:n. Että ei sillä Kelalla niin kiire sitten olekaan. Lisäksi kuulin, että mahdollinen työpaikkani, kehitysyhteistyöjärjestö, on luvannut räätälöidä minulle yhdeksän kuukauden projektin yleisemmin 4,5 kuukauden sijaan. Mailissa minua kuitenkin toppuuteltiin ja muistutettiin siitä, että kaikki hyvätkään projektit ja hakijat eivät saa rahoitusta, sillä hakijoita on paljon.

Suhtauduin uutisiin ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olen iloinen siitä, että varsin paljon reissaamista sisältävän syksyn aikana ei tarvitsekaan huolehtia siitä, millä viikolla mikäkin lomake ja hakemus pitää olla missäkin instanssissa. Kelaakaan ei enää tarvitse hätyyttää, koska EU:lle menevä hakemus tehdäänkin vasta joulu- tai tammikuussa. Mikäli saan myönteisen päätöksen, teemme paikan päälle etukäteisvierailun tutustuaksemme paikkakuntaan, työhön ja asuinolosuhteisiin. Tämä vierailu tulee olemaan - ei tammi-helmi-maaliskuussa kuten kuvittelin - joskus kesällä tai alkusyksystä, mikä puolestaan mahdollistaa sen, että voisin budjetin niin salliessa päästä Japaniin alkukeväästä ystävääni tervehtimään.

Huonoa tässä on se, että tieto projektini hyväksymisestä tai hylkäämisestä tulee vasta ensi kesänä, kesäkuussa 2011. Täytyy siis asennoitua niin, että saatan ensi vuonna olla syyskuun tekemättä mitään, mikäli jään kesätöihin Suomeen tai hakea työtä merimieskirkoilta vähän sillä varauksella, että saattaisin jäädä vielä syyskuuksikin töihin, mikäli paikka Belgiassa aukeaa.

Epävarmuuden ja -tietoisuuden sietokyky tässä ainakin harjaantuu.

Utö II - missä siellä voi asua?

Kylä.

Utössä majoittumiseen on kolme vaihtoehtoa:

1. Tunnet saarelta jonkun, jonka kotiin pääset.

Tästä kuvasta en osaa B&B:n rakennuksia osoittaa, vaikka ne taitavatkin tässä näkyä.

2. Hannas Horisont/Hannan horisontti, keskellä kylää sijaitseva B&B, jonka hinnoista googlailemalla sain sen verran selvää, että joku yöpymishinta on (tai on ainakin ollut) 46e. Hannan äiti Solveig laittaa vieraille kotiruokaa. Vaihtoehdoista suosittelen tätä, sillä Hanna oli todella lämminhenkinen persoona, odotti vieraitaan lauttarannassa toisin kuin hotellin henkilökunta ja opasti myös hotellin asiakkaita peremmälle... Hannan horisontissa saanee myös kontaktia paikallisiin ihmisiin.

3. Utö Havshotel.
A. Hotellin rivitalot, joissa majoittuminen on etenkin isommalla porukalla järkevän hintaista ja oma rauha ja ruuanlaitto mahdollista. Osasta asuntoja on myös merinäköala.
B. Hotellihuone, joiden hinnat aika suolaisia.
C. Matkustajakoti Fågelli tai Valkkari, joissa majoitushinnat 25-45e/yö. Hostellityyppistä majoitusta, jossa huoneet käytävän varrella, suihkutilat yhteiskäytössä, samoin keittiö ja olohuone keittiöineen. Nuhjuista ja jokseenkin levotonta.

Yksinkertainen on kaunista?
Huomatkaa Miloun jalat ja lasten aurinkorasva, josta huolimatta hipiä oli kovilla.

Majoituin Fågellissa, jossa majoitukseni maksoi ensimmäiseltä yötä 45 ja seuraavilta 35 euroa. Hintaan sisältyi liinavaatteet ja pyyhkeet sekä hotellin aamiainen. Liinavaatteissa ja pyyhkeissä ei ole moitittavaa ja aamiaisellakin kaikki, mitä tarjottiin, oli hyvää. Siihen nähden, että hotelli mainostaa itseään "korkeatasoisena kongressihotellina", oli aamiainen varsin suppea: teetä, kahvia, appelsiinimehua, puuroa ja jugurttia, kananmunia ja leipää. Olisin kaivannut hedelmiä, kenties jotain lämmintä (esim. munakokkelia) ja vähintäänkin saaristolaisleipää kaupan ruisleivän ja itsetehtyjen sämpylöiden lisäksi.

Majoitusrakennus oli vanha parakki, jossa sinällään oli puhdasta. Vessan ovi ei kuitenkaan mennyt kiinni, koska oli joko turvoksissa tai vinossa ja vain toisessa vessan kopeista oli peili. Kaiken huipuksi peilillisessä kopissa toinen lampuista oli palanut eikä sitä pyynnöstänikään vaihdettu. Suihku oli syvennyksessä, joka oli askeleen muuta vessaa korkeammalla, mutta alatasolla ei omaa lattiakaivoa, joten vesi seisoi, kunnes sen siivooja tuli lattialta kuivaamaan.

Huoneeni ovessa lukko oli epäkunnossa ja vaati tietynlaista "renkkaamista" lukittuakseen. Kävin ensimmäisenä päivänä kahdesti tiedustelemassa sen korjaamisesta, mutta sain vastaukseksi vain tiedon, ettei huoltomies pääse paikalle sinä päivän, koska on saaren toisessa päässä (toim. huom. saarella mittaa 1,5km, josta viimeiset 500m kylän ulkopuolista ulkoilualuetta). Seuraavana päivänä huomautin asiasta kahdesti, minkä jälkeen löytyi siivooja esittelemään lukon toimintaa. Kuulin myöhemmin, että kanssani samalla lautalla saapunut pariskunta suuren koiransa kanssa oli saanut huoneen, jossa ei ollut lukkoa lainkaan. Koiran jättäminen majoitushuoneeseen olisi ollut mahdotonta ilman lukkoa ja kun hotellilta ei löytynyt asiaan ratkaisua, sai pariskunta munalukon lainaksi kylältä Ymmin puodin ovesta...

Keittiö oli hyväkuntoinen: liesi uusi ja monenlaisia ruokailuvälineitä ja astioita tarjolla. Jääkaappi oli vanha ja sen ovi rikki niin, ettei oveen voinut laittaa mitään, mikä vähensi säilytystilaa 10 huoneen rakennuksessa aika merkittävästi.

Saaristossa talot eivät kestä vettä!

Erikoisinta itse talossa lienee ollut se, kun viimeisenä yönä rajussa ukkosmyrskyssä vesi satoi sisään huoneeni ikkunanpuitteen ja seinän välistä ja levisi n. neliömetrin kokoiseksi lammeksi lattialle. Jännittävää!

Ilmaisen yhteysaluksen ansiosta paikalle matkusti runsaasti ns. kaljaturisteja, jotka jo yhteysaluksessa kittaavat kitusensa niin täyteen ohrapirtelöä, että hädin tuskin pääsevät omin avuin laivasta ulos. Minun piinakseni osui Setä Ällö ja ystävänsä Kimmo, Kimmon vaimo ja Siiri-koira, jota erehdyin ensimmäisenä päivänä silittämään. Tästähän Setä Ällö sitten käsitti, että välillemme on syntynyt jokseenkin tiivis suhde ja seurasi minua kuin hai laivaa aina siihen saakka, että annoin aika kipakat ohjeet pysyä loitolla, kun menin iltapesuiltani nukkumaan (ja virittelin lukottoman oveni eteen jos jonkinmaista barrikadia). Seuraavana päivänä sekä Setä Ällö että ystävänsä Kimmo jatkoivat samaa menoa myös kylällä liikuttaessa, mutta onneksi toisen yön jälkeen heitä ei enää näkynyt. Liekö hukkuneet (tai matkustaneet kotiin aamulla 05.45 lähteneellä laivalla).

Tässä idyllissä ne sedät ja tädit sitten ördää. Tunkevat ihmisten rantavajoihin ja laitureille ja sen sellaista.

Kaljaturismi yllätti, kertakaikkiaan. Myös kylän se on yllättänyt ja kääntänyt myös monen kyläläisen mielen hotellia ja sen toimintaa vastaan. Enkä yhtään ihmettele, sillä kylä on pieni ja kyläläisten yksityiset rantavajat ja laiturit kylätien varressa. Kun humalaspäissään örveltävät keski-ikäiset rellestävät, ei tee mieli kyllä noudattaa perinteitä ja jättää omaisuuttaan lukitsematta tai päästää lapsia leikkimään. Hotellin omistaja on myös järjestänyt m/s Aspöllä ajettavat laivavuorot siten, ettei monikaan turisti ehdi kiertää kylää ja käyttää sen palveluita. Näin kylä saa turismista jätteet ja levottomuudet, muttei lainkaan tuloja. Sunnuntaiaamuna ennen puoltapäivää kaupan terassilla istui liuta tätejä ja setiä tilittämässä ja valittamassa asioista kaljat käsissään. In-hot-ta-vaa!

Matkustajakodissa oli myös hyvin omalaatuinen avainpolitiikka, sillä avaimet olivat tullessa huoneiden ovissa ja palatessa ne jätettiin oviin. Matkustajakodin tiloissa ei käynyt henkilökuntaa kovin usein eikä laivarannasta kukaan ollut katsomassa, ketkä minnekin tulevat majoittumaan. Ei olisi ollut vaikeaakaan vain putkahtaa paikalle, marssia matkustajakotiin ja poistua seuraavana päivänä kulkematta koskaan hotellin vastaanoton kautta tai käydä ottamassa huoneen avaimesta kopiota. Osalla vieraista meininki olikin sen verran levotonta, että ehdin jo miettiä, ovatko kaikki todella huoneensa varanneet ja siitä maksaneet. Juteltuani pitkään Ymmin puodin pitäjän kanssa paljastui, että myös kylällä on pohdittu samaa...

Hotellin työntekijät ovat kaikki mantereelta, joten sillä ei ole työllistävää vaikutustakaan. Toisaalta, hotellin ja kylän suhteet ovat tällä hetkellä niin kireät, ettei ihmisillä ole kiinnostustakaan työskennellä hotellilla.

Kokonaisuudessaan hotellista ja sen toimimattomuudesta, palvelusta ja palvelemattomuudesta jäi vähän nurja olo. Vaikka kuinka maksoin neljän yöni majoituksesta "vain" 150 euroa, on se opiskelijalle aika iso raha. Seuraavan reissuni teen kyllä Hannan horisonttiin.

Kysymyksiä?

Olin tänään...

... Samuli Putron keikalla. Se oli hyvä, ajatuksia herättäviä kappaleita, tuttuja ja vieraita. Eriskummallisia körttisanoituksia, ainakin kolmessa-neljässä eri kappaleessa körtit ja Jumala ja Jeesus ainakin yhdessä lisää.

Katsoin pariskuntia, kuuntelin Samulin sanoja ja mietin, että mitä minusta tulee.

Myös M. oli keikalla, tuli tervehtimään ja kuulumisia kertoessani huomasin, että viime viikot olen opiskellut ja opiskellut, suorittanut ja opiskellut hieman lisää. Tahdon valmistua nopeasti, suunnittelen jo ensi kesää, kahden talven päähän. Vuoteen 2012.

Mietin, voinko kahden maisteritutkinnon turvin saavuttaa sellaista, mitä näkevät vähemmällä vaivalla. Tulisiko minusta sittenkin uranainen?

Ryhmätyötä tehdessä olen taas tunnistanut itsessäni oudon roolin, nolostunut siitä, että yksi ryhmäläinen kysyy minulta usein voiko tehdä näin tai noin. Olen ajatellut, miten moni asia elämässäni johtuu siitä, että tarkasti suunniteltuun ja ohjelmoituun ei mahdu poikkeuksia.

Olisinko valmiskaan ottamaan elämääni mitään uutta?

Ihailen veljeäni ja veljen E:tä, joka on ollut puoli vuotta toisella puolella Eurooppaa. Mietin, onnistuisiko se minulta, riittäisikö luottamus? Suunnittelen pitkälle, mutta haluan, että kaikki on varmaa, että varmasti saan lähteä. En halua uhrata suunnitelmiani kenenkään vuoksi. Ehkä siinä on se, mistä kiikastaa.

Kierrätystehtaalla oli paljon lastenvaatteita. Tapasin siellä H:n, joka uskaltaa paljon enemmäin kuin minä. Miksei minulle sanottu, että lukion jälkeen voi muuttaa vaikka Englantiin.

Olen juuttunut elämääni, näihin kuoriin ja puitteisiin.

Kaiken tämän sekavan jälkeen menen nyt nukkumaan, huomenna taas opiskelen, jotta joskus valmistuisin.

Sairastamisen vaikeudesta.

Mitään tekemättömyys on ihan tosi vaikea laji! Repsahdin ja kotipäivän kunniaksi erittäin omituisten päiväunien jälkeen leivoin tuplasatsin sämpylöitä ja aamulla kone pesi yhden satsin leiripyykkiä. On se kumma, että aina on samat vaatteet pyykissä, ihan kuin ei kaapissa olisi yllin kyllin puhdasta päälle...

Näin päiväunilla unta vauvasta, jota hoidin ja joka oli huostaanotettu, koska pandakuvioitu ahman näköinen karhu luuli olevansa sen äiti. Karhu yritti toistuvasti päästä vauvan luokse, osasi avata ulko-ovenkin ja pääsikin monta kertaa sisään. Vauvareppana oli ihan todella ruipelo ja karhun jäljiltä rupinenkin, mutta sosiaaliviranomaisten mielestä asialle ei voinut tehdä mitään, koska jokaisella vanhemmalla on oikeus tavata lastaan... Herättyäni olin hieman pöllämystynyt, liittyikö uni eiliseen uutiseen, jonka mukaan kolmannes Helsingissä huostaanotettavista kuuluu vähemmistöön vai kenties Sielunhoidon käsikirjaan, jota kuuntelin 150 sivua ja jonka perusteella kuulosti siltä, että kasvatti lasta miten tahansa, lopputuloksena on erittäin traumatisoitunut ihminen, joka ei voi ilman terapiaa selviytyä elämästään?

Kerin myös päiväpeittoprojektini lankoja yhteensä seitsemän kerää.

Huomenna lepään vielä päivän ja käyn iltasella vain Changemakerin kokouksessa, jos se ei peruunnu.

Ääneen sanottu on enemmän tosi.

Kävin tänään taas psykologilla, jotenkin jäi ehkä vähän sekavampi olo kuin viimeksi. Tuntuu kummalliselta puhua itsestään pitkästi toista tuntia. Kertoa siitä, mitä kaikkea tekee ja saa aikaiseksi, mitä on suunnitellut ja mitä aikoo suorittaa. Vähän niin kuin itseään kehuisi. Toisaalta kauhean innostavaa, kiinnostun omista ideoistani kovasti uudestaan, mutta toisaalta tunnen kerskailevani, se tuntuu hullulta.

Kun asioita sanoo ääneen, kertoo omasta elämästään, ymmärtää miten kummalliselta jotkin asiat kuulostavat. Miten kuulostaa siltä, että luulisin, että molemmissa yliopistoissa on suoriuduttava normaalia tahtia, vaikka eihän se ole mahdollista, kun minä olen yksi ihminen enkä kaksi. Kun sanoo ääneen, että on tänä vuonna suorittanut jo yhteensä 37,5 opintopistettä ja suunnittelee suorittavansa kevään aikana vielä vähän isomman potin lisää, tajuaa kuulostavansa typerältä. Auttaako se minua, että puhun iskästä ja äitistä ja veljestä ja ystävistä, siitä miten tämä kirkko on täynnä kummallista henkilöstöjohtamista?

Haluanko minä suoriutua elämästäni?
Vai haluanko vain olla reipas ja opiskella, koska pidän siitä?

Mietin, miksi käyn psykologilla, jos aikomuksenikaan ei ole hidastaa?

Olen vähän ymmälläni.

Hämmästyttää, kummastuttaa.

1. Kuulin, ettei vammainen saa Suomessa adoptiolupaa.
Edit. Suomen kolmesta palveluntarjoajasta (Pelastakaa Lapset, Interpedia, Hki:n kaupunki) ongelma koskeekin varmuudella vain ensimmäistä (joka lienee kuitenkin suurin lapsia välittävä taho). Interpedian tiedoissa mainitaan, että vanhemman oma vamma voi olla peruste special needs -lapsen adoptiolle. Ts. näkövammainen vanhempi voi pärjätä näkövammaisen lapsen kanssa vähintään yhtä hyvin, ellei jopa paremmin kuin näkevä.

2. Miten helpoksi Ikea onkaan tehnyt leipomisen, kun ruisleipäkin valmistuu vaan vesi tölkkiin lisäämällä, purkkia ravistelemalla ja taikina vuokaan pullauttamalla. (Tiedän, lopputulos tuskin lienee kovin luomu tai lisäaineeton.)
Edit 2. Leipä oli kaiken kukkuraksi oikein hyvää!

3. Minne katosi Kalastajan vaimo, jonka uudempaan blogiin sivupalkissa on linkki ja joka onkin yhtäkkiä muuttunut suljetuksi?! Mitä tapahtui?
Edit 3. Asia selvisi, Johanna oli pitänyt hetkellisen tauon ja harkitsee blogin jatkoa :)

Kun synnyin...

... 23 vuotta sitten, oli kova pakkastalvi. Tänään oli kaunista muttei kylmää, taksikuski onnitteli ja hymyili, ystävät tulivat ja onnittelivat ja olin hämmentynyt, miten moni tahtoi viettää luonani aikaa! Aina, kun kutsuu monta ihmistä, jää vähän haikea olo ja sellainen olo, ettei ollenkaan kaikkien kanssa ehtinyt rupatella, mutta aina on onneksi uusia päiviä ja juhlia. Nyt minua väsyttää, huomenna kirjoitan koulutehtäviä ja tapaan vielä yhden ystävän, tiskaan valtavat määrät tiskiä ja iloitsen siitä, että voin tehdä mitä tahansa ruokaa - ei ole pakko syödä juhlien tähteitä.

Kun äitini oli 23, hän oli juuri mennyt naimisiin.
Kun mummini oli 23, hän oli äiti.
Toisinaan tunnen oloni riittämättömäksi.

Kirkkokahvit, 2/1e.

Sivusinkin jo viikonloppua käsittelevässä postauksessa sitä pahaa mieltä ja kummastusta, minkä sunnuntaina Jyväskylän upouudessa Kuokkalan kirkossa sai aikaan maksulliset kirkkokahvit. Täydessä kirkossa oli kolmisensataa seurakuntalaista ja kahvituksen järjestivät eteläpohjalaiset, olihan heidän kirkkopyhänsä. Messun alussa kerrottiin käytännön asioita kuten ehtoollisen logistiikka, mikä oli hyvä, olihan kirkossa varmasti paljon ihmisiä, joille jumalanpalveluksessa käyminen ei ole jokaviikkoinen rutiini ja väenpaljoudessa muutenkin selkeää. Samaan syssyyn toivotettiin kaikki tervetulleiksi kirkkokahveille, joiden hinta on aikuisilta 2e ja lapsilta euron. Leukani loksahti, vatvoin asiaa lähes koko messun ajan ja eilen kirjoitin asiasta palautetta aluekappalaiselle, joka sattui olemaan minut vuonna 1987 kastanut pappi.

Toin viestissäni ilmi harmini ja sen, että varmasti moni muukin kirkkovieras oli hämmästynyt ja harmissaan. Mielestäni kaiken seurakunnan toiminnan ei tarvitse olla ilmaista, mutta sunnuntaijumalanpalveluksen ja siihen kuuluvien kahvien kylläkin. Seurakunnan toiminnassa kuitenkin on aina se mahdollisuus, että taloudellisesti piinallisessa tilanteessa elävä voi olla seurakuntaan yhteydessä ja neuvotella alennuksesta. Missä kirkkokahvien alennuksesta neuvotellaan? Kahvinkaatajan kanssa koko seurakunnan nähden? Sakastissa? Palautteessani perustelin harmistustani sillä, että kirkkovieraiden joukossa varmasti herää närää siitä, ettei kirkollisverolle saa vastineeksi edes ilmaisia kahveja. Oudointa tilanteessa oli se, että seurakunnan ennakkoilmoittautumisissa maksullisuudesta ei mainittu mitään eikä messun aluksi myöskään kerrottu, mihin rahat menevät. Seurakunnalle? Eteläpohjalaisille?

Sain tänään vastauksen, jossa kerrottiin, että maksulliset kirkkokahvit ovat alueseurakunnan uusi keksintö, sillä vapaaehtoinen kahvimaksu ei tuottanut juuri koskaan mitään. (Mainittakoon, että Kuokkalassa asuu paljon opiskelijoita, pienten lasten perheitä sekä vanhuksia.) Viime sunnuntaina kahvivieraita oli ollut satakunta ja kahvitulot olivat hieman yli 100e, josta seurakunta maksaa vielä arvonlisäveron, 22%. Toisin sanoen sunnuntaikahvien loppusummaksi saadaan noin 80 euron potti. Sadasta kahvittelijasta noin puolet ovat siis jättäneet maksamatta - hyväntahtoiset ovat maksaneet, mutta kirkkokahveille haluavat vähävaraisemmat ovat jättäneet maksamatta ja poteneet huonoa omaatuntoa. Tai jättäneet kapinahenkisesti maksamatta, kuten minä, joka tosin äänestin jaloillani. Jumalanpalvelusvieraista siis kaksi kolmannesta poistui kahveitta ja kahveille jääneistä puolet jättivät syystä tai toisesta maksamatta. Oliko aiheutettu kummastus ja mielipaha todella 80 euron arvoinen? Kuinka moni harvemmin kirkossa käyvä seurakuntalainen veti herneen nenäonteloonsa asti ja totesi, ettei tule kyllä enää kirkkoon, kun ei edes kahveja saa veroilleen vastineeksi?

Palaute oli joka tapauksessa luettu työntekijäkokouksessa kaikille läsnäoleville. Toivon, että asia herätti keskustelua. Toivon myös, että muutkin asiasta närkästyneet ottavat seurakuntaan yhteyttä.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kansalliskirjastolla nauttimani yliopistolounas kustantaa 2,3 euroa. Erikoiskahvi Jyväskylän keskustassa kustantaa edullisimmillaan 2e. Kahdella eurolla kaupasta saa jo yli puolet kahvipaketista. Kappalaisen mielestä kirkkokahvin hinta oli kuitenkin halpa.

Popsi popsi porkkanaa, sinä vihreä stalinisti!

Tällä hetkellä en lue lehtiä, koska paperilehden lukeminen on hidasta ja hankalaa ja sähköinen lukuohjelma on hetken verran ollut päivittämättä. Niinpä minulta on mennyt ohi eräs ilmiö, johon törmäsin tänään ensi kertaa. Olkaa hyvät, tässä illan viihdepläjäys:



Ensin nauratti, sitten itketti, sitten kaivettiin esiin Jeesus ja sitten en meinannut saada henkeä, kun nauratti niin. Voi Her-ran piek-sut rou-van ja-las-sa, nämä ihmisetkö meidän asioista päättää?

Kyse on siis siitä, että Helsingin kaupunginvaltuusto on päättänyt, että kouluissa on tästä lähtien yksi kasvisruokapäivä viikossa. Mielestäni päätös on lähinnä symbolinen, sillä kuukaudessa kasvisruokapäiviä on minun matematiikallani neljä tai viisi ja ainakin omina kouluaikoinani puuroa, velliä, kasvissosekeittoa, pinaattikeittoa tai -lettuja vähintäänkin sen verran. Päätös on erinomainen, osoittaa halua huolehtia ympäristöstä, asennekasvattaa lapsia ja ennen kaikkea - aikuisia.

Mitä tulee niihin vasta-argumentteihin, niin melko hataralta vaikuttaa, jos kasvisruoka on sekä syy ylipainoon että anoreksiaan, ilmastonmuutokseen kuin lasten nälkiintymiseen. Viime aikoina olen pohtinut myös vegaanista ruokavaliota, mutta pidän kananmunista ja maitotuotteista, joten jos arvon valtuutettu tulisi kertomaan minulle lakto-ovo-vegaanisesta ruokavaliosta, voisin tarjota kahvin kanssa vaikka kaalipiirakkaa!

Aiheesta on tänään kirjoittanut myös Pia Arkipäivän aktivistissa, Ranna Helmi otsalla:ssa sekä nei Green Fashion Freakissa.

Mitä mieltä te mahdatte olla? Mikä kommenteista on ratkiriemukkain?

Ruotsi-Suomi-maito-ottelu.

Siihen nähden, miten neuroottisia suomalaiset ovat vastakkain asettelusta länsinaapuria kohtaan, on hämmästyttävää, että ruotsalainen maito maistuu yhä useammalle. Jääkiekkotuloksia manataan kuin suurempaakin onnettomuutta ja yleisurheilumaaottelua mainostetaan lausein, jotka poikisivat takuuvarmasti rasismisyytöksiä, jos niissä vastapuolena olisi jokin muu maa kuin Ruotsi (äh, en löytänyt kuvaa, mutta viittaan taannoiseen "Tärkeintä ei ole se, että Suomi voittaa, vaan se että Ruotsi häviää"-banneriin).

Mutta maito sen kun maistuu ja ihmiset ostavat surutta, vaikka seuraukset ovat varmasti kaikkien tiedossa. YLE uutisoi tänään, että Valio on joutunut supistamaan tuotantoaan ja ruotsalaisen maidon kittaaminen aiheuttaa jo ihan konkreettisesti työttömyyttä kotimaassa. Mikä suomalaisia oikein riivaa?

Maidonjuonti on kokonaisuudessaan melko epäekologista puuhaa ja ihminen onkin ainoa nisäkäs, joka aikuisenakin juo - eikä edes omaa maitoaan, vaan toisen nisäkkään. Lehmähän tunnetusti päästelee ilmoille yhtä sun toista kasvihuonekaasua ja maidon kuljettamisesta tilalta meijeriin ja edelleen marketin kautta kotiin aiheutuu vain lisää päästöjä ilmakehään. Vielä enemmän päästöjä kuitenkin aiheutuu, kun maitoa rahdataan meren yli.

Omaan, melko vähäiseen maidonkulutukseen ruotsalainen maito ei ole vaikuttanut missään määrin, juonhan luomumaitoa. Sen sijaan isäni perheessä juodaan ruotsalaista, sillä kun säästää 50 euroa kuukaudessa. Niinpä niin ja hohhoijaa.

***

Kreikan läksyt vie nykyisellään aivan hullun paljon aikaa, n. 45min/lause.

Illalla otan suunnan Kallioon ja Cafe Mascotiin mainiossa seurassa, luvassa mainiota musiikkia.

Maailman uskontojen kurssilla oli ylimielinen täti, joka puhui buddhalaisuudesta ja hypoteettisista tyttöystävistä.

Hyvää viikonloppua sitten vaan.

Tällainen pikatilitys ennen sänkyyn kaatumista.

Perjantaina
... uskontotieteen tentti aamulla Helsingissä 9.15-9.45
... junalla Tampereelle klo 10.06
... vähän myöhässä olleesta junasta pikaisesti bussiin ja Hervantaan, jossa sämpylä napaan
... kaksi tenttiä samaan aikaan klo 13-14.30
... harjoitustyön viimeistely ja esseen palautus

Lauantaina
... puolihieronta, jossa teki mieli itkeä, kun olin niin jumissa
... ystävän uuden, kivan kodin laittelua
... herkullinen salaattilounas ranskalaishenkiksessä sisustuskauppa-kahvilassa, jossa soi mukava Amelie-soundtrack
... nukkumaan klo 20.15, kolmen vartin palelun jälkeen toinen peitto kehiin
... unta klo 21-09 lihassäryn ja kuumeisen olon siivittämänä

Sunnuntaina
... näin sen ihmeen, että Kuokkalaan oli rakennettu uusi kirkko, joka oli hämmästyttävän onnistunut, todella kaunis, voisin kirjoittaa siitä erikseen
... näin senkin ihmeen, etteivät kirkon penkit riittäneet jumalanpalvelukseen tulijoille
... ärsyynnyin siitä, että virsiä oli valittu paljon ja ne olivat kahta lukuunottamatta vieraita (-> kirkkoväki ei laulanut juurikaan), kanttori pimputti pianolla messua nopeuttaakseen sellaisella nopeudella, ettei mukana oikein voinut laulaa
... ärsyynnyin siitä, ettei mikrofoneja ollut säädetty tarpeeksi kovalle tai niitä käytetty oikein, lukijat ja liturgi puhuivat liian nopeasti enkä minä, saati mummini (82v.) saaneet selvää, saarna oli sentään sopivalla volyymilla
... pöyristyin siitä, että kirkkokahvi oli maksullinen
... surin sitä, miten moni ensi kertaa kirkkoon kenties vuosikausiin löytäneistä oli yhtä äimistynyt ja pettynyt kuin minä eikä enää tule takaisin
... koin kulutin melkein 6h erinäisissä junissa päästäkseni Jyväskylästä Helsinkiin.

Konsultit valtaan vaan!

Meinasin tiputtaa silmät päästäni luennolla, kun surffasin Ylen uutissivuilla ja silmiini osui tämä. Siis voi taivahan talikynttilät, Suomen politiikan kahvassa on se konsulttiyritys, jonka kosteahkossa illanvietossa olen itsekin yrityksen toimintaan tutustunut. Hyvissä käsissäpä on terveydenhuolto, kun mm. tuotantotalouden diplomi-insinöörit pääsevät vähän ehdottelemaan uusia linjauksia. Kaikki kunnioitukseni tutalaisille, mutta suutari pysyköön lestissään!

Tässä asiassa on useampikin jokseenkin outo asia:
1. Hallitus on tilannut ideoita seuraavan kauden hallitusohjelmaa varten. Eikö tässä maassa kuitenkin toimi demokratia siten, että kukin puolue tekee oman ohjelmansa ja vaalien jälkeen muodostetaan uusi hallitus, joka sitten muotoilee oman ohjelmansa?
2. Miksi suunnittelutyö on annettu täysin ulkopuoliselle yritykselle, kun on olemassa valtion omia asiantuntijaorganisaatioita kuten esimerkiksi VTT?
3. Eikö ole demokratian perusajatusten vastaista, että konsultti, joka ei ole ollut vaaleissa ehdolla ja josta kukaan ei ole koskaan kuullut (koska nimeä tuskin annetaan julkisuuteen) pääsee tekemään ehdotuksia hallitusohjelmaan? Ja jos konsultti ei olekaan suomalainen, niin kuinka perillä hän on tämän maan historiallisesta kontekstista ja esimerkiksi sosiaalipolitiikasta?
4. Miksi tämä asia tuli julkiseksi vasta jälkikäteen, ikään kuin vahingossa?

Hieman nyt ihmetyttää!

Olipa kerran talo.

Joka oli varta vasten näkövammaisille tarkoitettu. Vuosikymmenten jälkeen vuokratalo kuitenkin kaipasi remonttia ja niinpä se tyhjennettiin reilun vuoden kestänyttä peruskorjausta varten. Uuden talon oli tarkoitus olla uljas ja upea, palvella pääasiallista kohderyhmäänsä, siis näkövammaisia, hyvin ja olla kaikilta yksityiskohdiltaan viimeisen päälle viilattu.

(Joko teitä epäilyttää? No, kuulkaas tätä!)

Asukkaita muutti kahdessa erässä, ensimmäiset joulukuun puolivälissä, loput vasta uutena vuotena. Rakennusfirmalle oli ilmoitettu, mitkä asunnot tulee olla valmiina milloinkin. Ja niin yksi ensimmäisistä asukkaista, A., muutti taloon.

Mutta mikä A:ta odottikaan! Viihtyisä kaksio oli rakennusjätteen peitossa! Ja kas, putkiremontin aikana putket oli siirretty eri paikkaan, mutta vanhojen putkien reiät jätetty tilkitsemättä. No, onneksi A. ei hämääntynyt vähästä, vaan päätti tehdä olonsa kotoisaksi ja kiehauttaa mukavan pasta-aterian upouudella turvaliedellä. Pastakastikkeen hiljalleen valmistuessa A. laittoi pastat tulille eikä aikaakaan, kun korvia vihloi ujellus, olihan kattilasta hiljalleen nouseva vesihöyry laukaissut hälyttimen. Onneksi tämän nuoren sokon asuntoon oli kuitenkin jätetty ohjeet hälytyksen varalta - mustavalkotekstillä. Koska ujellusta ei sammutettu, eihän A. tiennyt, kuinka se tehdään, sammui liesi automaattisesti 20s hälytyksen alkamisen jälkeen. Näin A. sai nauttia ensimmäisenä iltana herkullista kastiketta, ilman pastaa... Kaksi viikkoa myöhemmin paikalle saapui voitonriemuinen sähkömies (ulina oli toki vaiennettu huoltomiehen toimesta jo aikaisemmin), joka julisti:

"Nyt meille on opetettu, miten tätä laitetta voi säätää!"

Ja kas, A. sai myös saavutettavat ohjeet, joissa puolestaan lukee näin:

"Hälytyksen sattuessa paina paneelissa olevaa nappia tai soita huoltomiehelle."

Lienee turhaa kertoa, että "nappi" on kalvokytkin, siis sellainen tasainen, jonka silmillä kyllä taustastaan erottaa. Asuntoon kuuluvaa suihkukaappia ei ole kuulunut vieläkään, mutta toistaiseksi pikasuihkun on voinut ottaa aivan kylpyhuoneen nurkassa. Tällöin vesi ei nimittäin osu kylpyhuoneen oveen, nehän eivät tunnetusti ole erityisen vedenkestäviä.

Ympäristöihmisenä ja lähestulkoon insinöörinä on mielestäni nerokasta, miten erilaisia sähkövempaimia on valjastettu ihmisten käyttöön. Oletteko koskaan ajatelleet, miten sokko tietää sammuttaa valot, jotka vaikkapa ystävältä on jääneet päälle? Aivan! Eihän sokko välttämättä tiedäkään. Siksipä Pengertalossa on valot, jotka syttyvät liiketunnistimen avulla (myös isäni vaatekaapissa on sellainen). Monen sokon silmät ovat kuitenkin valonarat ja öisellä vessaretkellä pärjäisi hyvin myös ilman valoja, etenkin kun vaihtoehtona on pimeään tottuneiden silmien häikäistyminen ja kipuilu. Ja on toki mukavaa, että muutkin asunnossa yöpyvät, vaikkapa vieraat, heräävät eteisessä automaattisesti syttyviin valoihin. Kellarissa valot eivät läheskään aina syty.

Talon ulko-ovilla ei tarvitse yrittää etsiä ensin oikeaa avainta ja sitten avaimenreikää, sillä ovi toimii sähkölukolla. Tosin, silloin kun ei ole sähköä tai lukossa on vikaa, sisään ei kerta kaikkiaan pääse. Onneksi on varareitti - aina voi kiertää naapurirappuun ja kipitellä kellaria pitkin omaan rappuunsa. Onneksi nämä vieraissa ympäristöissä spontaanisti puikkelehtimiset sujuvat näkövammaisilta kuin vettä vain!

Olipa kerran S., joka niin ikään muutti Pengertaloon, mutta vasta hieman myöhemmin, mutta myös tässä asunnossa tapahtui kummia! Tiskialtaan alle ilmestyi kerta toisensa jälkeen lätäkkö! S. kutsui huoltomiehen, mutta lätäkkö palasi itsepintaisesti. Tiskialtaassahan tunnetusti on ylimenoaukko, josta vesi pääsee kiertotietä viemäriin estäen mahdolliset tulvat. Ja kyllä, vesi todella pääsi kiertotietä - muttei suinkaan viemäriin vaan lattialle, koska aukkoon ei oltu asennettu putkea!

Näkövammaiset eivät tunnetusti näe ihan niin hyvin eivätkä aivan niin paljon kuin näkevät. Siksi onkin ystävällistä, että tätä näkyvyyttä on mekaanisesti koetettu kohentaa. Asian ikävä puoli vain on se, että kun ikkunat on kierot ja tiivistämättä, niistä karmien raoista paitsi näkee päivänvalon, myös tuulee sisään, etenkin jos ikkunat on merelle päin. Ja sitä paitsi, jos on sokko, ei ne lisäaukot juuri näkemiseenkään auta.

Uskomatonta? Kyllä! Totta? Kyllä! Hold your horses, seuraa loppuhuipennus...

Olipa kerran remonttireiska, jonka tehtäväksi oli annettu verhotankojen kiinnittäminen. Kun verhot yleensä tupataan kiinnittämään talon ulkoseinään (sisäpuolelle kuitenkin, toim. huom.), ja ulkoseinät useimmiten (myös tässä talossa!) ovat kovat ja kiinteät, täytyi avuksi ottaa pora. Surrur, sanoi pora ja verhotanko asettui nätisti paikalleen. Hetken verran asunnossa asunut S. oli jo tottunut tiskipöydän alla oleviin lätäköihin, mutta yllättäen lätäkkö löytyi myös ikkunan alta. Mitä kummaa, tuumasi S., asetti ämpärin lätäkön paikalle jo rutiinin tuomalla ranneliikkeellä ja soitti huoltomiehelle. Ja mitä se huoltomies sitten saikaan selville? Em. remonttireiska oli verhotankoinnostuksessaan porata jymäyttänyt verhotangon kiinnikkeet patteriverkoston vesiputkesta läpi, jolloin putkiston vesi sieltä sitten omia aikojaan tirisi ihmisten ilmoille. S.:n asunnossa tämä tarkoittaa luultavasti vain kuivattelua ja maalausta, mutta yläkerran tyhjillään olleessa asunnossa seuraa peruskorjauksen jälkeinen peruskorjaus, sillä vesivahinko oli ehtinyt pilata sekä seinää että lattiaa melkoiset määrät.

Loppukaneetiksi lainattakoon S:n sutkautus Naamakirjan ihmeellisestä maailmasta tältä päivältä:

"Mut pitäis kyllä vammaisen osata olla kiitollinen pienistä asioista; ainakin oven saa lukkoon ja kaappien hyllyt on pysyny paikoillaan - toistaiseksi!"

Tämän illan tarina oli nyt tässä. Toivotaan, ettei tätä tarinaa enää tarvitse jatkaa.

Työnhakua.

Sen sijaan, että paljastaisin teille vielä reissukuulumisia, joita tänään naputtelin, ajattelin kertoa kesätyönhaun jatkuvan kiivaana. Tänään täytin erään seurakunnan sähköisen hakemuksen, jossa kysyttiin sanallisesti opintojen etenemisestä ja työkokemuksesta, cv:n liittämiseen ei ollut mahdollisuutta. Sen sijaan neljännes hakemuksesta koostui kolmesta kysymyksestä: "Miten hoidat hengellistä elämääsi?", "Mikä on hengellinen kotisi?" ja "Millaista hengellistä elämää tahtoisit edistää rippikoulutyössä?". Ja ihmettelin. Luin kysymykset uudelleen ja ihmettelin lisää. Mielestäni minun hengellinen elämäni ja sen hoitaminen ei kuulu potentiaaliselle työnantajalle, ei liioin hengellinen kotini. Ainoastaan kolmas kysymys mielestäni liittyy kesäteologin tehtäviin. Päivitellessäni asiaa Facebookissa eräs vanhempi tieteenharjoittaja kertoi aikanaan hakeneensa samaan seurakuntaan ja sama linja oli jatkunut työhaastattelussa, jossa oli kysytty kesätyönhakijan mielipidettä naispappeudesta ja homoista. En voi kuin ihmetellä! Kirkossa, jossa naispappeus on hyväksytty jo yli 20 vuotta sitten, ei ensimmäisen kysymyksen pitäisi olla mikään kysymys - ja vaikka se olisi, sen ei pitäisi millään tavalla liittyä kesäteologin työhön. Mitä tulee työntekijöiden ajatuksiin homoista, niin sen ei tulisi kuulua yhdellekään työnantajalle, ei kirkossa eikä sen ulkopuolellakaan.

Noin muuten voin vain todeta, että käytännöt ovat kirjavat. Yksi iso seurakuntayhtymä saa minulta kiitosta, sillä he informoivat hakijaa hakemuksen saavuttua prosessin etenemisestä. Haastattelukutsussa ilmoitettiin, että seurakunta maksaa haastateltavien matkat julkisten kulkuneuvojen mukaan. Toinen suuri seurakuntayhtymä niin ikään ilmoitti hakemuksen saatuaan, että ennen kuun vaihdetta ei kannata vielä kuulostella mitään. Kolmas seurakuntayhtymä ilmoitti, ettei valinta tällä kertaa osunut ja neljäs, pitkäaikaisin kotiseurakuntani ei ole missään vaiheessa ilmoittanut mitään, vaikka valinnat on tehty jo viikkoja sitten. Täytyy taas kerran todeta, ettei hyvä hallinto, hyvä henkilöstöjohtaminen ja pientenkin tekojen vaikutus omaan imagoon ole seurakunnissa mitenkään itsestäänselvää.

Haku jatkuu.