(Joko teitä epäilyttää? No, kuulkaas tätä!)
Asukkaita muutti kahdessa erässä, ensimmäiset joulukuun puolivälissä, loput vasta uutena vuotena. Rakennusfirmalle oli ilmoitettu, mitkä asunnot tulee olla valmiina milloinkin. Ja niin yksi ensimmäisistä asukkaista, A., muutti taloon.
Mutta mikä A:ta odottikaan! Viihtyisä kaksio oli rakennusjätteen peitossa! Ja kas, putkiremontin aikana putket oli siirretty eri paikkaan, mutta vanhojen putkien reiät jätetty tilkitsemättä. No, onneksi A. ei hämääntynyt vähästä, vaan päätti tehdä olonsa kotoisaksi ja kiehauttaa mukavan pasta-aterian upouudella turvaliedellä. Pastakastikkeen hiljalleen valmistuessa A. laittoi pastat tulille eikä aikaakaan, kun korvia vihloi ujellus, olihan kattilasta hiljalleen nouseva vesihöyry laukaissut hälyttimen. Onneksi tämän nuoren sokon asuntoon oli kuitenkin jätetty ohjeet hälytyksen varalta - mustavalkotekstillä. Koska ujellusta ei sammutettu, eihän A. tiennyt, kuinka se tehdään, sammui liesi automaattisesti 20s hälytyksen alkamisen jälkeen. Näin A. sai nauttia ensimmäisenä iltana herkullista kastiketta, ilman pastaa... Kaksi viikkoa myöhemmin paikalle saapui voitonriemuinen sähkömies (ulina oli toki vaiennettu huoltomiehen toimesta jo aikaisemmin), joka julisti:
"Nyt meille on opetettu, miten tätä laitetta voi säätää!"
Ja kas, A. sai myös saavutettavat ohjeet, joissa puolestaan lukee näin:
"Hälytyksen sattuessa paina paneelissa olevaa nappia tai soita huoltomiehelle."
Lienee turhaa kertoa, että "nappi" on kalvokytkin, siis sellainen tasainen, jonka silmillä kyllä taustastaan erottaa. Asuntoon kuuluvaa suihkukaappia ei ole kuulunut vieläkään, mutta toistaiseksi pikasuihkun on voinut ottaa aivan kylpyhuoneen nurkassa. Tällöin vesi ei nimittäin osu kylpyhuoneen oveen, nehän eivät tunnetusti ole erityisen vedenkestäviä.
Ympäristöihmisenä ja lähestulkoon insinöörinä on mielestäni nerokasta, miten erilaisia sähkövempaimia on valjastettu ihmisten käyttöön. Oletteko koskaan ajatelleet, miten sokko tietää sammuttaa valot, jotka vaikkapa ystävältä on jääneet päälle? Aivan! Eihän sokko välttämättä tiedäkään. Siksipä Pengertalossa on valot, jotka syttyvät liiketunnistimen avulla (myös isäni vaatekaapissa on sellainen). Monen sokon silmät ovat kuitenkin valonarat ja öisellä vessaretkellä pärjäisi hyvin myös ilman valoja, etenkin kun vaihtoehtona on pimeään tottuneiden silmien häikäistyminen ja kipuilu. Ja on toki mukavaa, että muutkin asunnossa yöpyvät, vaikkapa vieraat, heräävät eteisessä automaattisesti syttyviin valoihin. Kellarissa valot eivät läheskään aina syty.
Talon ulko-ovilla ei tarvitse yrittää etsiä ensin oikeaa avainta ja sitten avaimenreikää, sillä ovi toimii sähkölukolla. Tosin, silloin kun ei ole sähköä tai lukossa on vikaa, sisään ei kerta kaikkiaan pääse. Onneksi on varareitti - aina voi kiertää naapurirappuun ja kipitellä kellaria pitkin omaan rappuunsa. Onneksi nämä vieraissa ympäristöissä spontaanisti puikkelehtimiset sujuvat näkövammaisilta kuin vettä vain!
Olipa kerran S., joka niin ikään muutti Pengertaloon, mutta vasta hieman myöhemmin, mutta myös tässä asunnossa tapahtui kummia! Tiskialtaan alle ilmestyi kerta toisensa jälkeen lätäkkö! S. kutsui huoltomiehen, mutta lätäkkö palasi itsepintaisesti. Tiskialtaassahan tunnetusti on ylimenoaukko, josta vesi pääsee kiertotietä viemäriin estäen mahdolliset tulvat. Ja kyllä, vesi todella pääsi kiertotietä - muttei suinkaan viemäriin vaan lattialle, koska aukkoon ei oltu asennettu putkea!
Näkövammaiset eivät tunnetusti näe ihan niin hyvin eivätkä aivan niin paljon kuin näkevät. Siksi onkin ystävällistä, että tätä näkyvyyttä on mekaanisesti koetettu kohentaa. Asian ikävä puoli vain on se, että kun ikkunat on kierot ja tiivistämättä, niistä karmien raoista paitsi näkee päivänvalon, myös tuulee sisään, etenkin jos ikkunat on merelle päin. Ja sitä paitsi, jos on sokko, ei ne lisäaukot juuri näkemiseenkään auta.
Uskomatonta? Kyllä! Totta? Kyllä! Hold your horses, seuraa loppuhuipennus...
Olipa kerran remonttireiska, jonka tehtäväksi oli annettu verhotankojen kiinnittäminen. Kun verhot yleensä tupataan kiinnittämään talon ulkoseinään (sisäpuolelle kuitenkin, toim. huom.), ja ulkoseinät useimmiten (myös tässä talossa!) ovat kovat ja kiinteät, täytyi avuksi ottaa pora. Surrur, sanoi pora ja verhotanko asettui nätisti paikalleen. Hetken verran asunnossa asunut S. oli jo tottunut tiskipöydän alla oleviin lätäköihin, mutta yllättäen lätäkkö löytyi myös ikkunan alta. Mitä kummaa, tuumasi S., asetti ämpärin lätäkön paikalle jo rutiinin tuomalla ranneliikkeellä ja soitti huoltomiehelle. Ja mitä se huoltomies sitten saikaan selville? Em. remonttireiska oli verhotankoinnostuksessaan porata jymäyttänyt verhotangon kiinnikkeet patteriverkoston vesiputkesta läpi, jolloin putkiston vesi sieltä sitten omia aikojaan tirisi ihmisten ilmoille. S.:n asunnossa tämä tarkoittaa luultavasti vain kuivattelua ja maalausta, mutta yläkerran tyhjillään olleessa asunnossa seuraa peruskorjauksen jälkeinen peruskorjaus, sillä vesivahinko oli ehtinyt pilata sekä seinää että lattiaa melkoiset määrät.
Loppukaneetiksi lainattakoon S:n sutkautus Naamakirjan ihmeellisestä maailmasta tältä päivältä:
"Mut pitäis kyllä vammaisen osata olla kiitollinen pienistä asioista; ainakin oven saa lukkoon ja kaappien hyllyt on pysyny paikoillaan - toistaiseksi!"
Tämän illan tarina oli nyt tässä. Toivotaan, ettei tätä tarinaa enää tarvitse jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti