Hyvää viikonloppua sitten vaan.

Tällainen pikatilitys ennen sänkyyn kaatumista.

Perjantaina
... uskontotieteen tentti aamulla Helsingissä 9.15-9.45
... junalla Tampereelle klo 10.06
... vähän myöhässä olleesta junasta pikaisesti bussiin ja Hervantaan, jossa sämpylä napaan
... kaksi tenttiä samaan aikaan klo 13-14.30
... harjoitustyön viimeistely ja esseen palautus

Lauantaina
... puolihieronta, jossa teki mieli itkeä, kun olin niin jumissa
... ystävän uuden, kivan kodin laittelua
... herkullinen salaattilounas ranskalaishenkiksessä sisustuskauppa-kahvilassa, jossa soi mukava Amelie-soundtrack
... nukkumaan klo 20.15, kolmen vartin palelun jälkeen toinen peitto kehiin
... unta klo 21-09 lihassäryn ja kuumeisen olon siivittämänä

Sunnuntaina
... näin sen ihmeen, että Kuokkalaan oli rakennettu uusi kirkko, joka oli hämmästyttävän onnistunut, todella kaunis, voisin kirjoittaa siitä erikseen
... näin senkin ihmeen, etteivät kirkon penkit riittäneet jumalanpalvelukseen tulijoille
... ärsyynnyin siitä, että virsiä oli valittu paljon ja ne olivat kahta lukuunottamatta vieraita (-> kirkkoväki ei laulanut juurikaan), kanttori pimputti pianolla messua nopeuttaakseen sellaisella nopeudella, ettei mukana oikein voinut laulaa
... ärsyynnyin siitä, ettei mikrofoneja ollut säädetty tarpeeksi kovalle tai niitä käytetty oikein, lukijat ja liturgi puhuivat liian nopeasti enkä minä, saati mummini (82v.) saaneet selvää, saarna oli sentään sopivalla volyymilla
... pöyristyin siitä, että kirkkokahvi oli maksullinen
... surin sitä, miten moni ensi kertaa kirkkoon kenties vuosikausiin löytäneistä oli yhtä äimistynyt ja pettynyt kuin minä eikä enää tule takaisin
... koin kulutin melkein 6h erinäisissä junissa päästäkseni Jyväskylästä Helsinkiin.

Olipa kerran talo.

Joka oli varta vasten näkövammaisille tarkoitettu. Vuosikymmenten jälkeen vuokratalo kuitenkin kaipasi remonttia ja niinpä se tyhjennettiin reilun vuoden kestänyttä peruskorjausta varten. Uuden talon oli tarkoitus olla uljas ja upea, palvella pääasiallista kohderyhmäänsä, siis näkövammaisia, hyvin ja olla kaikilta yksityiskohdiltaan viimeisen päälle viilattu.

(Joko teitä epäilyttää? No, kuulkaas tätä!)

Asukkaita muutti kahdessa erässä, ensimmäiset joulukuun puolivälissä, loput vasta uutena vuotena. Rakennusfirmalle oli ilmoitettu, mitkä asunnot tulee olla valmiina milloinkin. Ja niin yksi ensimmäisistä asukkaista, A., muutti taloon.

Mutta mikä A:ta odottikaan! Viihtyisä kaksio oli rakennusjätteen peitossa! Ja kas, putkiremontin aikana putket oli siirretty eri paikkaan, mutta vanhojen putkien reiät jätetty tilkitsemättä. No, onneksi A. ei hämääntynyt vähästä, vaan päätti tehdä olonsa kotoisaksi ja kiehauttaa mukavan pasta-aterian upouudella turvaliedellä. Pastakastikkeen hiljalleen valmistuessa A. laittoi pastat tulille eikä aikaakaan, kun korvia vihloi ujellus, olihan kattilasta hiljalleen nouseva vesihöyry laukaissut hälyttimen. Onneksi tämän nuoren sokon asuntoon oli kuitenkin jätetty ohjeet hälytyksen varalta - mustavalkotekstillä. Koska ujellusta ei sammutettu, eihän A. tiennyt, kuinka se tehdään, sammui liesi automaattisesti 20s hälytyksen alkamisen jälkeen. Näin A. sai nauttia ensimmäisenä iltana herkullista kastiketta, ilman pastaa... Kaksi viikkoa myöhemmin paikalle saapui voitonriemuinen sähkömies (ulina oli toki vaiennettu huoltomiehen toimesta jo aikaisemmin), joka julisti:

"Nyt meille on opetettu, miten tätä laitetta voi säätää!"

Ja kas, A. sai myös saavutettavat ohjeet, joissa puolestaan lukee näin:

"Hälytyksen sattuessa paina paneelissa olevaa nappia tai soita huoltomiehelle."

Lienee turhaa kertoa, että "nappi" on kalvokytkin, siis sellainen tasainen, jonka silmillä kyllä taustastaan erottaa. Asuntoon kuuluvaa suihkukaappia ei ole kuulunut vieläkään, mutta toistaiseksi pikasuihkun on voinut ottaa aivan kylpyhuoneen nurkassa. Tällöin vesi ei nimittäin osu kylpyhuoneen oveen, nehän eivät tunnetusti ole erityisen vedenkestäviä.

Ympäristöihmisenä ja lähestulkoon insinöörinä on mielestäni nerokasta, miten erilaisia sähkövempaimia on valjastettu ihmisten käyttöön. Oletteko koskaan ajatelleet, miten sokko tietää sammuttaa valot, jotka vaikkapa ystävältä on jääneet päälle? Aivan! Eihän sokko välttämättä tiedäkään. Siksipä Pengertalossa on valot, jotka syttyvät liiketunnistimen avulla (myös isäni vaatekaapissa on sellainen). Monen sokon silmät ovat kuitenkin valonarat ja öisellä vessaretkellä pärjäisi hyvin myös ilman valoja, etenkin kun vaihtoehtona on pimeään tottuneiden silmien häikäistyminen ja kipuilu. Ja on toki mukavaa, että muutkin asunnossa yöpyvät, vaikkapa vieraat, heräävät eteisessä automaattisesti syttyviin valoihin. Kellarissa valot eivät läheskään aina syty.

Talon ulko-ovilla ei tarvitse yrittää etsiä ensin oikeaa avainta ja sitten avaimenreikää, sillä ovi toimii sähkölukolla. Tosin, silloin kun ei ole sähköä tai lukossa on vikaa, sisään ei kerta kaikkiaan pääse. Onneksi on varareitti - aina voi kiertää naapurirappuun ja kipitellä kellaria pitkin omaan rappuunsa. Onneksi nämä vieraissa ympäristöissä spontaanisti puikkelehtimiset sujuvat näkövammaisilta kuin vettä vain!

Olipa kerran S., joka niin ikään muutti Pengertaloon, mutta vasta hieman myöhemmin, mutta myös tässä asunnossa tapahtui kummia! Tiskialtaan alle ilmestyi kerta toisensa jälkeen lätäkkö! S. kutsui huoltomiehen, mutta lätäkkö palasi itsepintaisesti. Tiskialtaassahan tunnetusti on ylimenoaukko, josta vesi pääsee kiertotietä viemäriin estäen mahdolliset tulvat. Ja kyllä, vesi todella pääsi kiertotietä - muttei suinkaan viemäriin vaan lattialle, koska aukkoon ei oltu asennettu putkea!

Näkövammaiset eivät tunnetusti näe ihan niin hyvin eivätkä aivan niin paljon kuin näkevät. Siksi onkin ystävällistä, että tätä näkyvyyttä on mekaanisesti koetettu kohentaa. Asian ikävä puoli vain on se, että kun ikkunat on kierot ja tiivistämättä, niistä karmien raoista paitsi näkee päivänvalon, myös tuulee sisään, etenkin jos ikkunat on merelle päin. Ja sitä paitsi, jos on sokko, ei ne lisäaukot juuri näkemiseenkään auta.

Uskomatonta? Kyllä! Totta? Kyllä! Hold your horses, seuraa loppuhuipennus...

Olipa kerran remonttireiska, jonka tehtäväksi oli annettu verhotankojen kiinnittäminen. Kun verhot yleensä tupataan kiinnittämään talon ulkoseinään (sisäpuolelle kuitenkin, toim. huom.), ja ulkoseinät useimmiten (myös tässä talossa!) ovat kovat ja kiinteät, täytyi avuksi ottaa pora. Surrur, sanoi pora ja verhotanko asettui nätisti paikalleen. Hetken verran asunnossa asunut S. oli jo tottunut tiskipöydän alla oleviin lätäköihin, mutta yllättäen lätäkkö löytyi myös ikkunan alta. Mitä kummaa, tuumasi S., asetti ämpärin lätäkön paikalle jo rutiinin tuomalla ranneliikkeellä ja soitti huoltomiehelle. Ja mitä se huoltomies sitten saikaan selville? Em. remonttireiska oli verhotankoinnostuksessaan porata jymäyttänyt verhotangon kiinnikkeet patteriverkoston vesiputkesta läpi, jolloin putkiston vesi sieltä sitten omia aikojaan tirisi ihmisten ilmoille. S.:n asunnossa tämä tarkoittaa luultavasti vain kuivattelua ja maalausta, mutta yläkerran tyhjillään olleessa asunnossa seuraa peruskorjauksen jälkeinen peruskorjaus, sillä vesivahinko oli ehtinyt pilata sekä seinää että lattiaa melkoiset määrät.

Loppukaneetiksi lainattakoon S:n sutkautus Naamakirjan ihmeellisestä maailmasta tältä päivältä:

"Mut pitäis kyllä vammaisen osata olla kiitollinen pienistä asioista; ainakin oven saa lukkoon ja kaappien hyllyt on pysyny paikoillaan - toistaiseksi!"

Tämän illan tarina oli nyt tässä. Toivotaan, ettei tätä tarinaa enää tarvitse jatkaa.

Realismin uuvuttama.

Tänään olen ollut iloinen, yllättynyt, ylpeä, onnellinen, surullinen, pettynyt, vihainen, kiukkuinen, pelokas, odottava, energinen ja vaikka mitä muuta.

Aamulla reippailin läpi ruuhkasta selviytyneen Töölön. Lähdin liian myöhään, vilkuilin matkalla tulevan joogakouluni ulko-ovea (ei löytynyt) ja ehdin paremmin kuin ajoissa metroon ja jo toisena päivänä peräkkäin Itäkeskukseen Iirikseen, näkövammaisten toiminta- ja palvelukeskukseen. Tapasin joukon nuoria naisia, joiden seurassa sunnuntaina suuntaan Saksaan viikon nuorisovaihtoon. Meillä oli hulvattoman hauskaa, juuri niin hauskaa kuin kahdella teologilla ja kolmella sosionomilla voi olla - lisättäköön, että avustajaksi reissuun lähtee myös yksi mies, hänkin sosionomi... Suunnittelimme moniaistista maaesittelyä Saksasta: nahkahousut, Berliinin muuri, maaseutu-rap ja suklaa kuuluvat valikoimaan. Kävimme lounaalla kiinalaisessa - ensimmäistä kertaa elämässäni opastin kerralla kolmea sokkoa! Opastaminen on jännää, kun pitää kuvitella itsensä normaalia leveämmäksi, harvoin kuitenkaan neljän ihmisen levyiseksi... Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olin ikäisteni näkövammaisten nuorten keskuudessa toisena näkövammaisena ja nautin vertaistuesta täysin rinnoin. Mitä kaikkea opinkaan, mitä kaikkia oikeuksia minulla onkaan ja miten onnekas olenkaan ollut, kun olen saanut mm. kaikki hakemani apuvälineet.

Eilen tehtiin aluesihteerin kanssa iso työ vammaistukihakemuksen viimeistelyssä. Puhisimme kiukkua lukiessamme keväistä hylkäyspäätöstä, josta olisi ehkä pitänyt kyllä valittaa. Tämä uusi hakemus itsessään on vähintään yhtä tarkka kuin edellinen, mutta liitteenä on yksityislääkärikäynnin kuitti, nelisivuinen omin sanoin kirjoitettu yksityiskohtainen kuvaus arkeni sujumisesta ja mikä parasta, todella mustaa todella valkoisella, uusi lääkärinlausunto siis. Keväisessä päätöksessä oli tartuttu hakemukseni kohtiin, joissa erittelin vammasta syntyneitä kustannuksia. Kustannuksiin kuului yksityislääkärillä käynti ja 28 silmäkontrollin bensakulut väliltä Jkl-Tre. Päätöksessään Kela tuumasi yksityislääkäristä, että "sairasvakuutustietojen mukaan ette ole käyneet yksityislääkärillä" (täh, untako mä sitten olen nähnyt?!) ja kontrollikäynneistä, että "emme huomioi matkakustannuksia, sillä ne vastaavat terveen aikuisen matkakustannuksia". Siis häh, ei kai terve aikuinen käy 28 kertaa kontrollissa yliopistollisessa sairaalassa? Ja onko joku joskus väittänyt, että terveen ja sairaan ihmisen kustannukset olisivat eri suuruiset? Taas alkaa kiukuttaa ja ahdistaa, joten ehkä jätän tämän pohdinnan tähän ja palaan asiaan sitten loka-marraskuussa, kun päätös toivon mukaan tulee. Todettakoon, että mikäli Kela tukia takautuvasti myöntää, summa voi liikkua jopa yli tuhannessa eurossa.

Olin yllättynyt, kun selviydyin Itiksestä metrolla Kamppiin ja Kampista kävellen kotiin 70 minuutissa. Matkalla ehdin eksyä Töölössä, H. ehti palauttaa minut kartalle ja ehdin itsekin oivaltaa, missä olen. Tunsin myös olevani energinen, käveleminen on ihanaa.

Päällimmäisenä päivästä jää varmaan kuitenkin mieleen pelko tulevaisuudesta. Olen naiivisti kuvitellut, että opiskelemalla korkeakoulututkinnon, mahdollisesti jopa kaksi, olemalla aktiivinen ja tekemällä työnsä hyvin, voin aikuisena työllistyä jonnekin. No, tänään sitten kuulin sen ihan suoraan keskusliiton nuorisosihteerin suusta: "Näkövammaisten työllistymismahdollisuudet ovat huonot, talouden taantuman aikana surkeat." Kuin kruunatakseen tämän lausunnon, jo valmistunut teologiystävä totesi hakeneensa sekä seurakunta- että opettajan töitä ympäri Suomen, toistaiseksi turhaan. Yhteen näistä seurakunnista olin erityisen pettynyt, mutta ei siitä sen enempää. Jäin miettimään omaa tulevaisuuttani: pienet seurakunnat eivät halua ristikseen vammaista, oli tämä kuinka pätevä tahansa, sillä pieni seurakunta on usein pinta-alaltaan hajanainen ja autottomuus on ongelma. Suurilla seurakunnilla tarjontaa on valtavasti, joten tuntuu "luonnolliselta" (ja toisaalta sitten ei ollenkaan), ettei näkövammainen ole valinnassa ensimmäisellä sijalla. A H D I S T A A. Onko sittenkin aivan yksi hailea, miten opinnoistani suoriudun, millainen olen ihmisenä, mitä meriittejä minulla on, jos vammani vuoksi en pääse edes haastatteluun? Se nyt sitten ainakin on varmaa, että työhakemuksiin en jatkossa(kaan) näkövammastani mitään kirjoita. Tuntuu varmasti samalta, kuin niistä maahanmuuttajista, jotka ovat rakkaassa länsinaapurissamme vaihtaneet sukunimensä, jotta työnsaantimahdollisuudet paranisivat.

Ilmoittauduin joogakurssille, ehkä sieltä saa sitä kaivattua mielenrauhaa? Ja ehkä sinne voi jättää kiloja niiden neljän jonnekin kadonneen kaveriksi?

Hetki Helsinkiä.

"Kotiuduin" Helsinkiin kymmenen jälkeen, tein pikaisen tilannearvion kodin katastrofaalisesta tilasta ja päätin lähteä asioille. Kumma juttu, että tosiaan sen, minkä taakseen jättää, poikkeuksetta edestään löytää... Karmaisevat määrät epämääräisiä myttyjä, muovikasseja, muuttolaatikoita (!) ja paperia, paperia, paperia.

Kaupungilla tavoitteena oli ahdistumatta löytää kaksi tiettyä trikoopaitaa, ruokaa ja piirakkavuoka ja mahdollisesti legginsit. Tavoite sekä täyttyi että ei.

Ahdistuin. Kesän aikana näkö mitä ilmeisimmin on taas hiljalleen heikennyt, minkä huomasi monista asioista, jotka teettivät vaikeuksia. Osa oli yhtä vaikeaa jo keväällä, mutta pikkukaupunkielämä oli painanut ne unholaan.
Raitiovaunun numerot ovat pääosin mahdottomia nähdä.
Liikennevaloja ei näe eikä kuule.
Ihmisiä on liikaa ja ihan joka paikassa.
Vaatteiden kokomerkinnät on pienellä sekä itse vaatteessa että pahvilapuissa.
Myyjien on vaikea ymmärtää, mitä kepittä liikkuvan "missä tässä kuitissa on se rivi jolle pitää kuitata?"-kysymystä.
Keppi olisi hyvä olla mukana, ihan vain viuhtomista varten, ei niinkään estämään törmäilemistä.
Hedelmä- ja vihannesosaston hinnat vielä näkee, vaakanumeroista on turha edes haaveilla.
Mistä hiivatista voi tietää, mistä mikäkin vaaka sylkee tarransa ulos? Etenkin jos se sylkee sen kuvapuoli sivulle päin, jolloin ylhäältä alaspäin katsoassa tuijottaa tarran mikrometrin ohutta sivua.
On vaikea arvata, menevätkö liukuportaat alaspäin vai nousevatko ne alemmasta kerroksesta ylöspäin.
Vaatekauppojen seinän kokoiset peilit on kauhu.
Hngh.

Ilonaihe: Sain tänään taksikortin! Tuskin tulen kaikkia 18 kuukausittaista matkaani käyttämään, mutta esimerkiksi tupareita varten voin nyt matkailla jonnekin isompaan kompleksiin ja houkutella saattajan mukaan!

Kauppareissun saldokin oli ihan mukava (tilin saldon sitten vähän vähemmän..), löysin kolme trikoopaitaa, yhden neuletakin, sahalaitaisen tomaattiveitsen, piirakkavuoan ja ruokaa. Legginsejä löytyi loppujen lopuksi kotoa ensi hätään.

Ensimmäinen paita on ihan perustasaraita Marimekolta. Oon vuosikaudet haaveillut mustavalko- ja punavalkoraitaisista paidoista, mutta aina on joku kausiväri ajanut ohitse. Käytän yleensä tosi värikkäitä vaatteita, nyt on ollut jo jonkin aikaa rauhoitavien perusvärien buumi. On myös ihanaa kävellä kauppaan, sanoa tädille "mustavalkoinen Tasaraita kokoa M, kiitos" ja maksaa ostoksensa sen suuremmin sovittelematta.


Loput ostokset ovat Polarn och Pyretistä, joka on lastenvaatteiden luvattu maa. Ikkunassaan oli nyt slogan "ei tyttöjen vaatteita, ei poikien vaatteita - me teemme vaatteita lapsille", mikä miellytti minua kovasti. Putiikista löytyy myös suppeahko, mutta sitäkin ihanampi aikuisten mallisto, tosin painottuen äitiysvaatteisiin. En anna asian häiritä, vaatteet istuvat kivasti - tätä vatsaa kun on siunaantunut ihan ilman vauvaakin...


Tätä turkoosihtavaa himoitsin jo toukokuussa, mutta päätin odottaa. Odotus kannatti sikäli, että paita oli -30% alennuksessa, mutta oikeat koot olivat loppuneet. Ostin sitten sen pienemmän jäljelläolevista, XL:n, eikä sekään pahalta vaikuta. Päinvastoin. Ennustanpa, että tässä on tulevan leirin lempparivaate!


Sininen pitkähihainen ihastutta hyvällä istuvuudellaan ja neppareilla, myös hihansuut ovat kivat. Painiskelin M:n ja L:n välillä, päädyin M:ään. Niinikään -30%.

Sitten se Löytö, harmaa perusneule! Koko on M, koska L oli jo myyty loppuun. Kuvassa alla on tuo edellinen sininen paita ja hihat kinnaavat hieman, mutta sovittaessani hihattoman kanssa olin todella tyytyväinen. Kuluneet farkut, auringonkeltainen toppi ja tämä - näen jo syksyn luentoasun! Samainen alennus löytyi tästäkin.



Lopulliset hinnat olivat Marimekon osalta se perinteinen himpun alle 50e, muiden osalta lähtöhinnat 36,90-43,90e ja siitä sitten alennus.

Mitäs pidätte?

Peruuttakaa tämä päivä!

Tänään on huono päivä.

Lähden Changemaker-reissuun juhannuspäivänä, lento lähtee aamulla Helsingistä, enkä pääse juhannusaaton työvuoron jälkeen Turkuun millään, jotta pääsisin lennolle ajoissa. Voi *****.

Kämppis laittoi viestiä, että Kelalta on tullut kirjeitä. Katsastin siis Kelan nettipalvelun ja siellähän se luki: vammaistuki on evätty. Eipä sillä, olihan jo lähtökohtaisesti harhaa ajatella, että 85% invalidi olisi vammaistukeen oikeutettu vammainen. Päätöksessä sanotaan, etteivät sairauden erityiskustannukset täyty - eivät kai, kun olen opiskelija, eikä mulla ilman vammaistukea ole varaa hankkia tarvitsemaani apua.

"Kuseta koirasi muualla..."

"... täällä leikkii lapsia!"

Tällaisen kyltin N. bongasi eilen pihapuussa ja minulla keitti kiinni välittömästi. Pidän koirista. Pidän myös lapsista. Pidän pihapiiristäni, sen rauhallisuudesta ja tavallisuudesta. Sen sijaan en pidä epäystävällisyydestä ja räyhäämisestä.

Ymmärrän hyvin, että perheenäideillä ja/tai -isillä on palanut hihat, kun heidän kullannuppunsa kotipihassa on keltaisia ruikkauksia. Taloyhtiössämme on kaksi pihaa ja tässä pihapiirissä asuu lapsia arviolta neljässä eri perheessä. Koiria asuu minun rapussani tällä hetkellä ainoastaan yhdessä tai kahdessa asunnossa, muissa lähitaloissa vielä vähemmän. Koirattomia ja lapsettomia on huomattavasti enemmän.

Taloyhtiömme sijaitsee suuren puiston laidalla ja talomme takaa aukeaakin näköala suoraan puistoon, sen leikki- ja urheilukentälle, valtavaan pulkkamäkeen ja frisbeegolfradalle, joille on kyltein keilletty koiria menemästä. Taloni edessä on taloyhtiön huoltorakennus ja sen toisella puolella, sisäpihalla on koko sisäpihan kokoinen lasten leikkikenttä, jolle niin ikään on eläinten vienti kielletty.

Kotiäidit lapsineen leikkivät päivät ulkona vuoden ympäri ja osa lapsista on erittäin kovaäänisiä. Lapiot, pyörät, pulkat ja milloin mitkäkin muoviset betonimyllyt (!) lojuvat pitkin pihaa niin kulkureiteillä kuin pelastustiellä. Kesäaamuisin makuuhuoneessani ja iltapäivisin parvekkeella heräsin äänekkääseen kiljuntaan ja leikin ääniin ja syksyllä havahduin siihen, että melko huonosti eristetyn taloni pohjakerroksessa seisoi kaksi pikkupoikaa ja kiljui ja karjui suoraa huutoa välillä kikattaen vain siksi, että se oli kivaa.

Nyt siis myös tuo pihatiemme, joka on myös pelastustie, on myös kyltin myötä valjastettu lasten käyttöön. Käsittääkseni pihatiellä ei olisi välttämätöntä leikkiä, kun leikkipaikkoja on tarjolla runsaasti ympärilläkin. Missä on meidän koiraperheille sallittu ulkoilualie? Pissille koirillakin on kiire, kakkaa ei pihassa ole koskaan ollut.

Tekisi mieleni kirjoittaa oma kyltti ja viedä se tuon viereen, niin paljon kiukuttaa aikaihmisten tapa esittää asiansa noin - tuskin ovat ottaneet koirallisten kanssa asiaa edes puheeksi!

"Huudata lapsesi muualla!

Taloyhtiössämme on merkitty lapsille oma leikkipaikka, johon on käytetty koko sisäpiha. Sen sijaan, että lapset leikkisivät siellä, levittävät he leikkinsä pihateille, huutavat rappukäytävissä ja viskelevät ohikulkijoita lumipalloilla. Kukaan ei pakota leikittämään lasta siinä pihakoivun juurella, jos siihen koira pissansa tehnyt ja eikö kanssaeläjiin olisi kaupunkialueella syytä tottua? Jos haluaa tarjota lapsillensa koskemattomat lumihanget yksinoikeudella, lienee syytä tehdä ninamikkoset ja muuttaa maalle, missä ei itse häiritse ketään sen enempää kuin muut tietä.

Olavi ja Aapo pitävät kesällä aikamoista mekkalaa, samoin kuin heille karjuvat vanhemmatkin.

Terveisin
lapseton ja koiraton Naapuri.

PS. Arvostaisin myös sitä, että se vihreä pulkka, jonka viime talvena ostin ja merkitsin asuntoni numerolla, palautettaisiin lapsiperheen takapihalta ulkoiluvälinevarastoon, josta se on luvatta otettu käyttöön. Olisin sitä varmasti lainannut, mikäli olisitte kysyneet, mutta varastamista ei minunkaan tarvitse sietää."