Helsingissä havaittua.

En tiedä, pitääkö ratikalle huiskuttaa pysähtymismerkki samalla tavalla kuin bussille pitää.

Noin puolet ratikalla kulkevista lapsista, nuorista ja aikuisista puhuu ruotsia.

Kulttuuritarjontaa on valtavasti, myös ilmaisia tapahtumia riittää.

Pimeällä pelottaa kulkea yksin.

Ruokakaupat ovat ahtaita.

Katupöly kuivattaa ihon ja erityisesti huulet.

Pidän spurguista.

Ihmiset ovat pohjimmiltaan kohteliaita ja avuliaita, etenkin jos kuljet kepin kanssa.

Mummo voi jäädä ratikan oven väliin.

Ulos ei voi mennä römppävaatteissa.

Etäisyydet ovat minimaalisia.

Mieleistä ruokakauppaa saa todennäköisesti etsiä kauan.

Kovat arvot ja tekopyhyys.

Fuksivuonna kerättiin rahaa haalareihin myymällä mainoksia ja kävi niin, että rahaa jäi yli mukavasti. Niinpä suuntasimmekin koko tuotantotalouden vuosikurssin kanssa Amarilloon ja ilta oli hyvin antoisa. Tulin jutelleeksi Naapurin Tn kanssa ja monen muun, ei niin tutun ihmisen kanssa. Yllätyin positiivisesti, innostuin Berliinistä, huvituin erään ihmisen suusta putkahtaneesta "kyllä arjestaankin voi iloita!"-kommentista, ja huomasin jälleen kerran, ettei kaikkia opi ymmärtämään millään tasolla vaikka kuluisi kuinka monta vuotta.

Yksi kaveri oli päätynyt pöytäseuraan, jossa eräs oli kertonut reissanneensa kaksi kesää Euroopassa, kun töitä ei löytynyt ja jossa toinen oli tuominnut tämän, koska "miten luulet ikinä saavasi töitä ilman työkokemusta". Jatkoilla tuli puhetta kirkosta ja erään pojan vaihtokaupungista, jossa on vaikea asuntotilanne. Kun epähuomiossa mainitsin, että ainahan voi mennä merimieskirkolle (ainakin Lontoossa siellä on majoitettu vaikeassa tilanteessa olevia), tämä totesi että "niin, anomaan Jumalan armoa". No ei, en minä nyt ihan sitäkään tarkoittanut...

Epätoivo kesätöiden löytymisestä tuntui vellovan ja halveksunta kestävän tuotannon sivuainetta kohtaan huokuvan sivulauseista ja -huomautuksista, mikä on outoa, sillä huomattavan moni (myös halveksujista) sitä opiskelee.

Käsittämätöntä. Ja kuitenkin jossain määrin viihtyisää. Berliini, mmm. Viskijäätelö, mmmm.

Pappi, ei pappi, pappi, ei pappi...

Imatran kirkkoherra, Olli Aalto, tuleva Marja-Sisko Aalto, on mietityttänyt minua eilen ja tänään kovasti. Ryytimaassa asiaa pohdittiin myös.

Repeääkö kirkko liitoksissaan?

Voiko kirkkoherra jatkaa työssään? Jos ei omassa, jossain muussa seurakunnassa? Eikö seurakunta ole hänet persoonanaan juuri virkaan kutsunut, eikä persoona korjausleikkauksen myötä muutu?

Miten paljon rohkeutta vaaditaan, että uskaltaa tulla tällaisen asian kanssa julki?

Luulen, että minulla on asiaan aika vahva mielipide ja tiedän, etteivät kaikki sitä kanssani jaa. Mutta ydinsanomaa kirkossa kai kuitenkin on, että kaikki saavat tulla.

Ehkä nämä kysymykset puhuvat puolestaan, hieman hirvittää tulevat myrskyt ja äärimmäiset kannanotot, mitä varmasti saamme nyt kuulla.