Pelkään Eurooppaa.

Täällä Strasbourgissa on mukavaa. Meitä on saman pöydän ääressä saksalainen, suomalainen, portugalilainen, ukrainalainen, Tanskassa asuva englantilainen ja Ranskassa koko elämänsä asunut saksalais-marokkolainen. Me keskustelemme siitä, miten aktivoimme nuoret käymään kulttuurien ja uskontojen välistä dialogia ja voimautamme heidät tuntemaan, että heillä on työkaluja tarjota nuorille mahdollisuus uusien kulttuurien kohtaamiseen.

Kokoustamme Euroopan neuvoston nuorisokeskuksessa, jossa tämä on arkipäivää. Joka viikko ihmiset kokoontuvat suunnittelemaan monikulttuurisia kursseja, leirejä ja koulutuksia, study sessioneita ja training courseja. Joka viikko ihmisiä kaikkialta Euroopasta saapuu oppimaan ja opiskelemaan ihmisoikeuksista, toisista kulttuureista ja verkostoitumisesta, luomaan suhteita toisiin maihin ja näkemään kaikki kansainvälisen nuoriso- ja nuorten aikuisten työn mahdollisuudet.

Joka viikko Euroopassa on uusia ihmisiä, joilla on työkaluja, intoa ja rohkeutta kohdata ihmisiä - ihmisiä eikä kansallisuuksia, ennakkoluuloja ja stereotypioita elävässä muodossa.

Joka viikko luemme uutisista, missä pakolaisia paraikaa karkotetaan, miten kerjäläiset saadaan ajettua takaisin lähtömaihinsa ja miten kehitysyhteistyön määrärahoja supistetaan. Joka viikko luemme Internetin uutispalvelujen tuskallisia keskusteluja, joissa oman sivistymättömyytensä osoittavat ihmiset jakavat tuomioita siitä, miten kaupassa näpistänyt maahanmuuttajalapsi pitäisi karkoittaa ikuisiksi ajoiksi ja miten muiden kuin perinteisten evankelisluterilaisen tai ortodoksisen uskonnon harjoittajien kouluopetusta ei järjestetä, ellei lapsia ole huomattavan suuri määrä nykyiseen verrattuna.

Tänään kuulin, että Ranskassa kullekin poliisille on asetettu kiintiö, kuinka monta ulkomaalaista heidän täytyy saada karkotettua. Poliisit jahtaavat ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia, jotka käyttävät järjestöjen (esim. Lääkärit ilman rajoja) tarjoamia ilmaisia tai edullisia palveluja, odottavat kadulla ja vievät ihmisiä pois. Järjestöt piilottavat lapsia, jotka laitetaan maan alle, koska niin kauan kun lapsi on virallisesti perheensä parissa, vanhempia ei viedä. Jos lapset ovat viranomaisten huostassa, vanhemmat voidaan karkottaa ja perheet pilkkoa.

Millaisessa kuplassa me kuusi elämmekään! Meille kansainvälisyys, kulttuurienvälisyys ja uskontojenvälisyys on arkea, yksinkertaista ja normaalia, tuttua ja turvallista. Kun katsomme mielipidekirjoituksia ja äänestystuloksia, on selvästi nähtävissä, että muut näkevät toisin. Ei nähdä, että maahanmuuttajien kotouttaminen on yhteydessä sopeutumiseen ja integraatioon, mikä puolestaan on yhteydessä sosiaalisten ongelmien määrään. Ei nähdä, että kehitysyhteistyö on yhteydessä siihen, että ihmisillä on elämän edellytykset kotimaassaan eikä heidän tarvitse lähteä pakolaisiksi tai muuttaa työn perässä toiselle mantereelle. Ei ymmärretä sitä, ettei kenenkään prioriteetti ole paeta kodistaan ja kotimaastaan, jos sinne vain on mahdollista jäädä. Luullaan, että Suomi on kaikkien unelmamaa: kylmä ja pimeä, luotaantyöntävä ja vihamielinen, kielitaidoton ja umpimielinen Suomi - kyllähän tänne koko maailma haluaa muuttaa!

Joskus pelkään, ettei mene kauaakaan siihen, että toistamme toisen maailmansodan kauhut.

Kannattava arki.

Tulin juuri Changemakeristä ja sain taas olla omieni parissa, kuulla Kambodzasta ja nauttia arjen mukavasta tunnelmasta. M. kysyi kotimatkalla, miten jaksan henkisesti, kun silmä on niin epävarma ja tulevat käänteet epämääräisiä.

Mietin sitä vielä kotiin kävellessäkin ja tulin siihen tulokseen, että pelko on niin kuristava voima, kaikki voimat vievä, että sen yrittää työntää taka-alalle. Uskon, että minusta pidetään huolta ja on olemassa Suuri Suunnitelma, jossa minua ja kykyjäni käytetään, että se auttaa jaksamaan vaikka öisin heräänkin pimeään enkä nukahda ennen kuin olen sytyttänyt valon ja tarkistanut näkeväni yhtä paljon kuin illalla. Riikka kirjoitti blogissaan samasta aiheesta näin: "Minusta sanotaan, että olen rohkea nainen, että miten selviydynkään siitä ja tästä hienosti. Niin varmaan selviydynkin. Mutta eihän rohkeus koskaan ole ollut pelottomuutta vaan sitä, mitä teen avuttomuuden ja heitteille jäämisen tunteista huolimatta."

Minua kannattaa arki. Se sama arki, joka aika ajoin tuntuu hukuttavan, vievän voimat viemäriin tiskiveden mukana. Sama arki joka hukkuu pyykkivuoren levittyessä kylppäristä eteisen puolelle. Mutta kuitenkin se sama arki, jossa saan huomata, että osaan valmistaa ruokaa vaikken pakkausselosteita näekään. Löydän kaupasta maidon ja kalatiskin täti kertoo minulle savukaloista, joiden tekstejä en näe lukea. Sairaslomalla on tehtävänsä, mutta kun on liikaa aika murehtia ja velloa, nyrjähtää pois paikaltaan. Kotona on tehtävä tietyt asiat tai ne jäävät tekemättä, kotona on se ihana arki.

Pappi, ei pappi, pappi, ei pappi...

Imatran kirkkoherra, Olli Aalto, tuleva Marja-Sisko Aalto, on mietityttänyt minua eilen ja tänään kovasti. Ryytimaassa asiaa pohdittiin myös.

Repeääkö kirkko liitoksissaan?

Voiko kirkkoherra jatkaa työssään? Jos ei omassa, jossain muussa seurakunnassa? Eikö seurakunta ole hänet persoonanaan juuri virkaan kutsunut, eikä persoona korjausleikkauksen myötä muutu?

Miten paljon rohkeutta vaaditaan, että uskaltaa tulla tällaisen asian kanssa julki?

Luulen, että minulla on asiaan aika vahva mielipide ja tiedän, etteivät kaikki sitä kanssani jaa. Mutta ydinsanomaa kirkossa kai kuitenkin on, että kaikki saavat tulla.

Ehkä nämä kysymykset puhuvat puolestaan, hieman hirvittää tulevat myrskyt ja äärimmäiset kannanotot, mitä varmasti saamme nyt kuulla.