perjantai 27. elokuuta 2010

Pelkään Eurooppaa.

Täällä Strasbourgissa on mukavaa. Meitä on saman pöydän ääressä saksalainen, suomalainen, portugalilainen, ukrainalainen, Tanskassa asuva englantilainen ja Ranskassa koko elämänsä asunut saksalais-marokkolainen. Me keskustelemme siitä, miten aktivoimme nuoret käymään kulttuurien ja uskontojen välistä dialogia ja voimautamme heidät tuntemaan, että heillä on työkaluja tarjota nuorille mahdollisuus uusien kulttuurien kohtaamiseen.

Kokoustamme Euroopan neuvoston nuorisokeskuksessa, jossa tämä on arkipäivää. Joka viikko ihmiset kokoontuvat suunnittelemaan monikulttuurisia kursseja, leirejä ja koulutuksia, study sessioneita ja training courseja. Joka viikko ihmisiä kaikkialta Euroopasta saapuu oppimaan ja opiskelemaan ihmisoikeuksista, toisista kulttuureista ja verkostoitumisesta, luomaan suhteita toisiin maihin ja näkemään kaikki kansainvälisen nuoriso- ja nuorten aikuisten työn mahdollisuudet.

Joka viikko Euroopassa on uusia ihmisiä, joilla on työkaluja, intoa ja rohkeutta kohdata ihmisiä - ihmisiä eikä kansallisuuksia, ennakkoluuloja ja stereotypioita elävässä muodossa.

Joka viikko luemme uutisista, missä pakolaisia paraikaa karkotetaan, miten kerjäläiset saadaan ajettua takaisin lähtömaihinsa ja miten kehitysyhteistyön määrärahoja supistetaan. Joka viikko luemme Internetin uutispalvelujen tuskallisia keskusteluja, joissa oman sivistymättömyytensä osoittavat ihmiset jakavat tuomioita siitä, miten kaupassa näpistänyt maahanmuuttajalapsi pitäisi karkoittaa ikuisiksi ajoiksi ja miten muiden kuin perinteisten evankelisluterilaisen tai ortodoksisen uskonnon harjoittajien kouluopetusta ei järjestetä, ellei lapsia ole huomattavan suuri määrä nykyiseen verrattuna.

Tänään kuulin, että Ranskassa kullekin poliisille on asetettu kiintiö, kuinka monta ulkomaalaista heidän täytyy saada karkotettua. Poliisit jahtaavat ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia, jotka käyttävät järjestöjen (esim. Lääkärit ilman rajoja) tarjoamia ilmaisia tai edullisia palveluja, odottavat kadulla ja vievät ihmisiä pois. Järjestöt piilottavat lapsia, jotka laitetaan maan alle, koska niin kauan kun lapsi on virallisesti perheensä parissa, vanhempia ei viedä. Jos lapset ovat viranomaisten huostassa, vanhemmat voidaan karkottaa ja perheet pilkkoa.

Millaisessa kuplassa me kuusi elämmekään! Meille kansainvälisyys, kulttuurienvälisyys ja uskontojenvälisyys on arkea, yksinkertaista ja normaalia, tuttua ja turvallista. Kun katsomme mielipidekirjoituksia ja äänestystuloksia, on selvästi nähtävissä, että muut näkevät toisin. Ei nähdä, että maahanmuuttajien kotouttaminen on yhteydessä sopeutumiseen ja integraatioon, mikä puolestaan on yhteydessä sosiaalisten ongelmien määrään. Ei nähdä, että kehitysyhteistyö on yhteydessä siihen, että ihmisillä on elämän edellytykset kotimaassaan eikä heidän tarvitse lähteä pakolaisiksi tai muuttaa työn perässä toiselle mantereelle. Ei ymmärretä sitä, ettei kenenkään prioriteetti ole paeta kodistaan ja kotimaastaan, jos sinne vain on mahdollista jäädä. Luullaan, että Suomi on kaikkien unelmamaa: kylmä ja pimeä, luotaantyöntävä ja vihamielinen, kielitaidoton ja umpimielinen Suomi - kyllähän tänne koko maailma haluaa muuttaa!

Joskus pelkään, ettei mene kauaakaan siihen, että toistamme toisen maailmansodan kauhut.

2 kommenttia:

Kirjailijatar kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta, oli tosiaan avartavaa. Uskomatonta, jos Ranskassa on poliiseilla tuollainen kiintiö. Ihan törkeätä!

Feline kirjoitti...

Minun päässäni puolestaan soivat koko ajan kovempaa erään kappaleen sanat "I'm afraid of the Americans, I'm afraid of the world." Toisaalta, tällaisten tekstien lukeminen saa uskomaan siihen, että ehkä toisenlainen maailmakin on mahdollinen, koska on ihmisiä, jotka vielä jaksavat nähdä sen isomman kudoksen.