Dokumentti: Pakomatkalla anoreksiasta

Pääsiäinen, 2005.
Kuva on R:n ottama.

Viime viikolla tuli M:n kanssa puhetta erilaisista elämänmuutoksista ja siitä, miten siirtymät on vaikeita itse kullekin. M. sivusi Yleltä tulevaa dokumenttia, jonka tänään vihdoin katsoin.

Pakomatkalla anoreksiasta oli vaikuttava, siinä supernopeasti maisteriksi valmistunut suomalainen Marja oli sairastunut anoreksiaan ja muuttanut takaisin vanhempiensa luokse. Dokumentti näytti äidin uupumuksen ja tyttären kahtiajakoisen olemuksen, vahvan tahdon parantua ja toisaalta anorektisten ajatusten pakottaman kontrollin. Dokumentin voi katsoa täältä vielä 14.2. asti.

Yläaste-lukioaikana lähipiirissä oli seka diagnosoituja syömishäiriöisiä että eri tavoin oirehtivia. Lukio oli psyykkisesti kuormittavaa aikaa, yksi meidänkin ikäluokasta muuttui harhaiseksi kirjoitusten lähetessä ja lukion toisella useat oirehtivat juuri painonsa kanssa, minä mukaan lukien. Kaivoin dokumentin katsottuani esiin muutamia valokuva-cd:itä, toinen on keväältä 2004 ja toinen vuotta myöhempi, 2005. Vanhojentanssikevät 2005 oli aika rankka, erinäisten sattumusten seurauksena ainoa elämänhallinnan keino tuntui olevan syömisten kontrollointi. 12 viikossa laihduin 14 kiloa, olin kalpea kuin mikä ja palelin jatkuvasti. Jälkimmäinen kuva on aurinkoisesta Romaniasta, joka oli ehkä jonkinlainen käännekohta. Koko reissusta muistan vain muutaman asian, sen että palelin ja sen, että söin pienen valkoisen suklaapatukan, ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Tämä kevät on rankkuudestaan huolimatta ollut myös onnekas kevät. Sain tammikuussa sen YTHS-herätyksen, jonka seurauksena ravaan Töölössä vähintään kerran viikossa. Viime viikolla oli ravintoterapeutti, joka katsoi syömisteni määrää ja laatua. Sain päiväkirjasta myös muutaman napakan katseen ja tulevaisuutta varten kiellon toistaa sellaisia päiviä enää. Se havahdutti itsenikin taas - en kai ole luisumassa samaan, hakemassa rutiinia ja rakennetta kaoottiseen arkeen syömisistä?

Loppuviikon kirjoitukseni poiki myös sen, että tapaan silmäklinikan psykologin parin viikon kuluttua. Oma jaksaminen, tai ennen kaikkea turhautuminen toki huolestuttaa ja ärsyttää, en haluaisi käyttää aikaani märehtimiseen. Tännekin kirjoittaminen on välillä hankalaa, kun voin vain aavistella, kuinka moni tuttava tätä lukee. Toisaalta tuntuu hyvältäkin, että voin purkaa ajatukseni jonnekin ja tiedän, että edes joku minut tunteva tietää, missä mennään, koska ääneenhän en asioitani puhu. On ristiriitaista kirjoittaa tänne, kun toisaalta pelkään sitä, että kaikki saavat tietää. Toisten ironiaa ja ivaa on vaikeaa kohdata, mutta pettymyksen aiheuttaminen on vielä kamalampaa.

Sokeus on inhimillistä.

Katsoinpa tänään eilisen Inhimillisen tekijän, jossa oli puhumassa kolme sokeaa suomalaista: Olli Lehtinen, Hannes Tiira ja Riikka Hänninen. Olli Lehtinen on sokeutunut vasta aikuisiällä, reissatessaan, mikä sai minut oivaltamaan, että toden totta, edelleen voi reissata, sillä sairastuttuaan voi aina palata kotiin! Hannes Tiira on pastori, kuten minäkin toivottavasti joskus. Mielestäni on jotenkin huvittavaa, että haaveilin pitkään teologisesta ja sinne päästyäni näköni alkoi krempata - onhan teologinen niitä ensimmäisiä aloja, joita käsityöläisyyden ja pianon virittämisen ohella on näkövammaisille markkinoitu. Riikka Hännistä en ole koskaan tavannut, mutta sähköpostia olen vaihtanut, toistemme blogeja olemme seuranneet ja tunnustan, että nuorempana Riikan voimaannuttavat kirjoitukset näkövammaisten lasten ja heidän perheidensä Silmäterä-lehdessä saivat minut ihailemaan häntä suuresti. Ja edelleen ihailen: "Ei sokeus estä minua toteuttamasta unelmiani." Juuri niin, juuri niin!

Katsokaa tekin, tämä oli ehdottomasti parasta pitkään aikaan. Ohjelmasta näkee tai kuulee myös sen koko ihmisyyden kirjon. Miten toinen kaipaa näköään, toinen on realisti, yksi haaveilee, miten kaikki ajattelevat niin eri tavalla.

Ohjelma on katsottavissa täältä.

Televisioton teiniyden lähteillä.

Periaatteessa luovuin televisiosta jo lukioaikana, kun Kotikatu jäi tanssiharrastuksen viedessä kaikki illat. Sunnuntaisin katsoin Strömsöstä ja haaveilin suomenruotsalaisuudesta, mutta Tampereelle muuttaessani en ottanut televisiota mukaan lainkaan. Satunnaisen Areena-sessioinnin ohelle on kuitenkin löytynyt uusi houkutus: DVD-boksit. Mikä onni ja autuus, kun ei altistu markkinamiesten houkutuksille vartin välein ja vielä parempaa - ei tarvitse kituuttaa viikosta toiseen nähdäkseen seuraavan jakson!


Two Thousand Acres of Sky (2000 eekkeriä taivasta)

BBCn tuottama skottisarja, jossa lontoolainen yksinhuoltaja värvää ystävänsä isäksi lapsilleen ja muuttaa keskelle merta Skotlantiin aloittaakseen uuden elämän. Aivan ihania maisemia, ihana juoni, mainioita henkilöitä. Haateensa tuo aksentti, sarjassa kun ei suurimmaksi osaksi ollut edes englanninkielisiä tekstejä tarjolla... Tästä on muuten tehty norjalainen versio (!) ja Yle on näyttänyt ne molemmat.


Cold Feet (Rimakauhua ja rakkautta)

Ratkiriemukas brittisarja, johon ihastuin vasta pari vuotta sitten. Aikanaan, sarjan ensimmäisellä esityskerralla iskä kyllä soitti jokaisen jakson jälkeen kertoakseen tapahtumat... Mainioita henkilöitä, ihanaa enkglantia ja hyvä juoni. Ja huumori, ihana huumori!


Gilmoren tytöt

Sarjan ensimmäiset neljä osaa tarttuivat mukaani Kierrätystehtaalta. Juoni on ehkä makuuni hieman liian kevyt, mutta hahmot niin nokkelia, että sarjaa katsoo ihan lämpikseen.


O.C.

Neljä ensimmäistä jaksoa tarttui niin ikään mukaani Kierrätystehtaalta ja olen jo aivan myyty. Eilen tuijottelin Ryanin silmiin koko illan ja vaivuin teinifiiliksiin. Hyvien maisemien ja kauniiden ihmisten lisäksi tässä sarjassa säväytti musiikki. Tätä on pakko saada lisää, boksit vain näyttävät olevan melko hintavia! Täytyy kartoittaa leffavuokraamot uuden kodin lähistöllä...

Olen palannut teinityttömäiseen päiväunihaaveiluun, ripustaisin varmaan O.C.:n Ryanin seinällenikin, jos sellaisen julisteen omistaisin! Mitä sarjoja seuraat, mihin olet koukussa?

Britain's Got Talent.

Muistan saaneeni ensikosketuksen Britain's Got Talentiin vuonna 2007 Lontoon suomalaisen kirkon aulassa, jossa join sinisestä teemamukista suomalaista kahvia ja tuijotin televisiota, jossa rätisevän kuvan takana lauloi suloinen kuusivuotias. En muista, tapahtuiko tuo keväällä 2007, kun vietin lomaviikon Lontoossa kolmen tytön kanssa neljännen ollessa kirkolla vapaaehtoisena vaiko muutamaa kuukautta myöhemmin interraililla. Joka tapauksessa ohjelmakonsepti vaikutti hauskalta - erilaiset taidot ja kyvyt kilpailivat keskenään. Lisäksi niiden jaksojen perusteella, jotka olen nähnyt, tuomarit osaavat antaa palautetta pääosin hyvin korrektisti, etenkin lapsille ja nuorille. Idols, ainakaan tämä suomalainen, ei aina ole tässä osunut ihan nappiin.

Iso-Britannia on Suomea suurempi ja maassa vaikuttaa olevan kykyjä vakan alla piilossa enemmänkin! Ensimmäisen tuotantokauden voittajaehdokkaat olivat em. kuusivuotias unissaankin laulava hampaaton pikkutyttö ja koulukiusattu, ujon ja masentuneen näköinen matkapuhelinmyyjä, joka lauloi oopperaa kuin enkeli. Oopperaenkeli kisan sitten voittikin ja tänään törmäsin Facebookissa seuraavaan videoon - kenties tämä Maija Poppanen voittaa tänä vuonna?

http://www.youtube.com/watch?v=9lp0IWv8QZY

Jostain syystä itse videon istuttaminen blogiin on estetty, oheisen linkin kautta sen voi kuitenkin katsoa.
--
Pistin tuulemaan Kelan, Näkövammaisten Keskusliiton ja paikallisyhdistyksen sekä HUSin suhteen ja näyttää siltä, että kaikki kuntoutus- ja tukiasiani saavat uutta liikettä toukokuun puoleen väliin menessä. Olen edelleen erittäin toiveikas, jopa Kelan päätösten suhteen!