Tukka putkella.

Takana on kaksi syksyn ehkä hulluimmista päivistä. Tänään en edes muistanut, mitä eilen illalla tein, olinko eräissä pikkujouluissa, kun minulta sitä kysyttiin... Eilen aamulla vähän raivasin kotia ja tein mummin ohjeella ryynileipää. T. kävi kylässä, valitsi poistovaatepinostani itselleen vetimiä ja sai teekaapistani täydennystä. Joimme teet ja suuntasimme keskustaa kohti, kävin Helsingissä vierailevan isän kanssa pikalounaalla, josta kipitin luennolle, josta puolen tunnin kuluttua kipitin vuoden viimeiseen Changemaker-tiimipalaveriin ja sieltä edelleen kiitosaterialle ravintolaan, josta kotiin kahdeksan jälkeen. Tänään starttasin yhdeksän jälkeen Selloon silmälääkäriin, jossa viime viikon näkökenttäkartoitus oli hukattu, onneksi saivat sen toisesta toimipisteestä faksilla. Silmälääkäristä paineltiin N:n kanssa Stadiumiin, josta löysin toppahousut, joiden ostamista olen vuosia lykännyt. Uudet on oranssit, kuten takkikin, joten jos näette jättiporkkanan pääkaupunkiseudulla, niin tulkaahan tervehtimään... Apteekissakin kävin, sain jälleen kerran kysymyksiä siitä, olenko hakenut Kelalta korvauksia. Ilmeisesti pitkäaikaissairaiden lääkkeitä korvataan, mutten tiedä, ovatko minun lääkkeeni korvauksen piirissä. Täytyy selvittää. Sitten vielä Prisma-kierros, jonka loppusumma oli järkyttävät 70 euroa! En voi käsittää. Prismasta sitten kotiin, jääkaappi- ja pakastinkamat kylmään, ryynileipäpala nassuun ja ratikalla Töölöön sikapiikille. Sain itseni jopa YTHS:n hammaslääkäriosastolle, jossa selvisi, että viisaudenhammasröntgenissä voi käydä milloin vain haluaa. Menen maanantaina klo 8, jos suinkin jaksan ja varaan sitten samaan syssyyn hammaslääkärin ja suuhygienistin helmi-maaliskuulle, josta ensimmäiset uudet ajat tulevat maanantaina jakoon. Asiat etenee, jee! Sitten pikapikaa keskustaan, Tampereen opiskelukaveri T:n kanssa pikalounaalle ja sitten taas V:n kanssa kotiin, kun tämä tuli katsastamaan vaatepinon tarjontaa. Sitten pikapikaa kuoron joulukonserttia varten Alppilan kirkkoon, harjoitukset, kolmen nuoteistani puuttuvan laulun sanojen pänttäystä, keikka ja kuoronjohtajan luo glögille. Nyt voisikin sitten kaatua sänkyyn.

Mutta vielä ennen sitä tahdon kertoa teille, että olen nyt virallisesti 100% invalidi, lääkäri ihmetteli aiempaa haitta-astettani sen kuultuaan, sillä "ilman muuta tuolla näöntarkkuudella pitäisi haitta-asteen olla 100%". Niinpä niin, onneksi selvisi nyt. Tämähän vaikuttaa nimittäin verotukseen, vammaistukeen, Helsingin matkakortin hintaan ja varmasti vielä johonkin muuhunkin, mitä en ole osannut edes ajatella. Pistekurssille pitäisi hakea (ja siihen ensin lääkärintodistus), samoin avustaja-asia pitäisi viimein saada vireille, invaparkkilupakaan ei olisi pahitteeksi. Byrokratian pyörittelyä siis luvassa koko kevääksi.

Kotikin on kuin hävityksen kauhistus, mun assistentti on varmaan ottanut lomaa. Ainiin, eiku, eihän mulla ole sellasta.

Byrokratian rattaissa.

Byrokratian rattailla matka tuntuu kestävän kauan. Kun kerran lähtee mukaan, ei poispääsystä olekaan tietoa. Eksyksiinkin voi joutua, tai ainakin harhateille.

Onnekseni olen näkövammainen ja onnekseni näkövammaisilla on takanaan iso pulju, jossa on töissä pätevää väkeä. Niinpä siis eilen illalla iskenyt "voi apua hukun näihin virallisiin papereihin enkä osaa hakea apua"-paniikki on nyt selätetty ja jonkinlainen sotasuunnitelma on laadittu. Tämän päivän neuvonpito kesti tunnin, huomenna soittelenkin taas TAYSin näkökeskukseen ja toivon saavani sieltä komppausta.

Lääkäreiden tehtävä on tietysti ensisijaisesti parantaa ihmisiä ja tutkia, missä on vika. Jossain vaiheessa armas valtio (tai ehkä se riivattu Kela) on päättänyt sälyttää lääkäreille myös erinäisen määrän paperinpyöritystä, mikä - ymmärrettävästi - vie aikaa itse lääkäröinniltä ja pääasialta. Kun muistelee sitä debattia, joka syntyi koulusurmien jälkeen aseenkantolupahakemusprosessin kanssa, voinette arvata, kuinka mielellään lääkärit niitä todistuksia kirjoittavat. Muistinvirkistykseksi kerrottakoon, että tätä nykyä aseenkantolupaa hakiessa tulee toimittaa lääkärintodistus täyspäisyydestään, minkä vuoksi lupia ei tätä nykyä juuri myönnetä.

Onnea vaan lääkärille ensi torstaina, sillä minun pitäisi nyt saada (pikavilkaisu muistilappuun) laskutavasta riippuen kuudesta kahdeksaan todistusta näkövammastani. Lisäksi tahtoisin päästä näkökenttätutkimukseen, sillä näkökentän suuruus vaikuttaa myös siihen, millaiseksi näkövamma luokitellaan. Ja näkövamman luokittelusta riippuu puolestaan kaikki mahdollinen.

Yksisilmäisyydestä saa haitta-asteeksi 20%, mistä ei ole mitään iloa missään. 30%:sta saa jo verohelpotuksia. 50-60% pääsee näkövammaisten paikallisyhdistyksen jäseneksi ja sen jälkeen elämä helpottuukin kovasti. Näkövammaiskortilla, ainakin jos haitta-aste on 65%, saa sitten jo ottaa saattajan mukaan vähän sinne sun tänne. Mielestäni on hieman nurinkurista, että voin olla melko näkövammainen ja arjessani jokseenkin toimintakyvytön olematta niin näkövammainen, että saisin apua.

Tänään myös selvisi, että apuvälineitä on todella vähän joka lähtöön ja ne myös vievät tilaa. Soluasunto ei siis ihan oikeasti ole enää kauhean realistinen vaihtoehto, jos tietokoneita on ainakin yksi, irtonäyttöjä niin ikään yksi, mahdollisesti lukutelevisio ja sitten kaikenlaiset pienapuvälineet päälle. Kaikki te, joilla on maagisia kytköksiä Helsingin yksiömarkkinoihin, viuhtokaa käpälillänne tähän suuntaan!

Nyt siis tarkotukseni on ilmaista myös kuntoutusohjaajalle, että lääkäriltä olisi todistusta riivittävä, koska muuten ei etene opinnot eikä mikään muukaan.