Mainiohko maanantai.

Eilen illalla kilahti hermo rastakuontaloon, joten näytin sille Fiskarsia. Puoli kahdelta yöllä vihdoin tuli uni ja aamulla surauttelin yli kaksi vuotta laatikossaan olleella vekottimella loputkin haivenet siiliksi. Kerta kaikkiaan, nyt tunnen olevani taas minä!

Kävin aamulla kaupassa ja löysin halvennuslaatikosta paljon tuoretta leipää puoleen hintaan. Kaupassa ei ollut jonoakaan, olin kovin ilahtunut.

Kreikan tunnilla tunsin tipahtaneeni kärryiltä totaalisesti, mutta onneksi välikertaukseen on viikko aikaa, ehdin vielä tehdä asialle jotain. Nauratti, kun E. oli pukenut päälleen Amnestyn hupparin, jonka pukemista itse aamulla harkitsin. Vietetäänköhän me liikaa aikaa keskenämme? :)

Luentojen jälkeen luovin tieni HUSin kuntoutusklinikalle, jonka käytävällä oli paljon ruotsinkielisiä mummoja ja vaareja, mikä oli hämmentävää. Suhtauduin skeptisesti koko psykologikäyntiin, en saanut palautettua mieleeni mitään niistä huonoista ja ahdistuneista mietteistä, joita tännekin olen kirjoitellut. Yli puolitoista tuntia kuitenkin rupateltiin ihan yleisesti kaikesta, oli tosi mukavaa! Löydettiin myös ongelma, johon ensi kerralla pureudutaan ja sain kotitehtäväksi miettiä rentouttavia ja välitöntä mielihyvää tuottavia keinoja stressin hallintaan ja helpottamiseen. Toistaiseksi ei ole tullut mieleen yhtään, mutta onneksi on vielä aikaa miettiä.

Kuorossa treenattiin Wähäväkisten juhlaveisuuta, jota mennään 14.3. laulamaan Viikin kirkkoon. Meillä oli mukavaa, tykkään kuoron väestä niin kovasti, etten tiedä miten asian pukisin oikein sanalliseen muotoon! Maanantai-illat on aina yksi viikon kohokohdista.

Kuoron jälkeen tein vielä visiitin kaverin luo. Sain teetä ja keksiä ja vähän sympatiaakin, oli mukava käydä. En vielä ihan tiedä, onko tämä ystävyys muna vai kana, mutta ehkä aika näyttää.

Odotan kevättä, märkiä asvalttikatuja ja sitä, kun saan kuljeskella vihreissä, topatuissa nahka-flanelliconverseissani ja nauttia häikäisevästä auringosta. Vappukin on jo ihan pian.