Goodbye, Kyllikki.

Kirjailija, maailmanmatkaaja Kyllikki Villa on kuollut.

Vanhan rouvan lokikirja on edelleen yksi ehdottomia suosikkejani, muistan ikuisesti sen siilitukkaisen elämänjanoisen Tytin, joka kökötti rinkkansa kanssa autolautan tupakkapaikalla, koska muualla ei ollut tilaa ja kiirehti hitaasti Kyllikin kirjaa eteenpäin. Tuntui hyvältä lukea toisesta, jolla jano elää yksinkertaisesti ja vaivalloisesti, askeettisestikin, oli niin suuri, että matkaan kerta kaikkiaan oli päästävä.

Kuvittelin painaneeni unohduksiin sen matkakuumeen, joka tuntuu reisilihaksissa. Olen huomannut, että tunnen tietyt tunteet ja tilanteet konkreettisesti eri ruumiinosissa ja pakottava matkalle pääsyn tunne on taas palannut. Jonnekin olisi päästävä, ihan mihin tahansa. Ei auta ajatus siitä, että syksyllä pääsen varmasti, kun päästävä olisi nyt, heti, kertakaikkiaan tällä punaisella minuutilla. Tuntuu, että pakahdun.

Se tunne, kun junan ikkuna tarjoaa koko ajan uutta nähtävää. Kauniita, ränsistyneitä taloja puutarhoineen, perä perään. Ihmisten elämiä, sellaisten ihmisten, joita en koskaan tapaa, vaikka hengitämme samaa ilmaa joka hetki! Mahdollisuus jäädä millä tahansa asemalla, tavata koska tahansa ihminen, jonka kanssa puhua aamuyön tunnit läpeensä.

Elokuun illat saksalaisen Jugendherbergen pihalla puhumassa paremmasta tulevaisuudesta ja nähdä pimeässä vain muutaman metrin päässä olevan tupakan punainen hehku ja kuulla sitten äänen sanovan: "just like in 1968, just like then!".

Istua ystävän keittiössä ja osoitella ruokatarvikkeita eteläamerikkalaisen elämäntapaintiaanin kanssa: "Pepino!" "Kurkku!" "La suppa esta murrigo!"

Olla vieraalla asemalla, takuuvarmana siitä, ettei kukaan tulekaan ja nähdä lierihattu, hymyilevät kasvot ja ojentuva käsi: "I brought you a warm wafel, it's traditional!"

Unkarilaisen mummon hymystä ryppyiset silmäkulmat, kun ystäväni tekemä kukkaseppele putoaa kerta toisensa jälkeen kaulalle saakka.

Saksalaiset läksiäiset, nenäbileet, jossa vieraiden nenät noettiin ja kukin painoa nenänjälkensä eteisen seinään. Kuinka aamulla asunnon sopukoista kömpi esiin toisilleenkin vieraita ihmisiä, aamiaispöydässä oli tarjolla juhlien jämiä ja uunituoreita sämpylöitä ja sitten imuroitiin yhdessä tupakantumppeja ja naurettiin.

Miten minä haluaisinkaan taas olla matkalla, unohtaa kaiken tavaran taakseni ja pakata rinkan.