Hyvä veli.

Veljeni K. leikattiin eilen, kahden tunnin leikkaus, jossa silmän ympärille laitettiin silikonivyö, silmästä poistettiin lasiainen ja silmä täytettiin kaasulla. Kotiin pääsee tänään, sairaslomaa sai ja kirjoitukset siirtyvät ensi syksyyn.

Mahtaa miekkosen mielessä myllertää, oli niin täynnä suunnitelmia ja iloa siitä, että syksyllä voi muuttaa omaan kotiin. Pohtipa jopa sitäkin, että seuraisi tyttöystäväänsä, joka lähtee syksyllä vuodeksi pois maasta. Nyt on edessä etäsuhde kaiken muun kukkuraksi.

Sieben Wochen Ohne.

Paaston aika on alkanut. Sieben Wochen Ohne on Saksan evankelisesta kirkosta alkunsa saanut liike, jonka ajatuksena on viettää moderni pääsiäispaasto luopuen jostain, minkä kokee elämässään kahleeksi.

Aikaa kuluu tietokoneen parissa aivan kamalan paljon. Siksipä nyt, kun oma omenani on vielä tohtorin tykönä, päätin paastota messengeristä.

Tietokoneettomuuden hyödyt huomaa heti. Olen nähnyt ystäviä, istunut iltaa mukavassa seurassa, parantanut maailmaa ja leiponut, nauranut ja nauttinut. Ehkä koneen voisi hyllyttää pidemmäksikin aikaa?

Ihmeidentekijä ja Puhdistus

Soitin eilen Mac-lääkärille, joka kertoi, että diagnoosin tekoon menee puoli tuntia, joten hinta on 70e. Sen jälkeen voidaan sitten kertoa, mitä korjaaminen, tietojen pelastaminen ja uudet osat maksavat. Sanoin palaavani asiaan ja soitin isoselleni J:lle. Onekseni J:llä sattui olemaan hallussaan kaverinsa vanha, alkoholimyrkytykseen kuollut kone, jonka kovalevy oli sekä ehkä että identtinen omani kanssa. Iltasella J. tuli lääkärintarvikkeineen ja sai koneeni sen verran eloon, että se osasi kertoa vatsanpurujensa syyn (jokin mystinen solmukohtaongelma) ja - mikä parasta - antoi siirtää kaikki tiedostoni turvaan! Juhlapäivä! Omenaiseni lähti vielä puoskarin matkaan,mutta olen huojentunut. Saatte ehkä sittenkin kuvilla varustettuja matkakertomuksia myös tulevaisuudessa.

Toissailtana, tietokoneettomuuden aiheuttaman ajan ylitarjonnan seurauksena meinasin nuupahtaa nojatuoliin jo yhdeksältä. Siirryin sitten pedin puolelle, otin mukaan Victorin, ja syötin sille Sofi Oksasen Puhdistuksen. Victor innostui lurittelemaan kirjaa pitkät pätkät, kahden maissa järjen ääni kehoitti menemään nukkumaan. Näin unia kirjasta ja herättyöni 4.5 tunnin unien jälkeen (luulin tosin pitkälle iltapäivään nukkuneeni 6.5h, kunnes valaistuin) jatkoin kuuntelemista aamupesulla, aamupalalla ja vielä kengät jalassa eteisessä. Tänä aamuna sain kirjan vihdoin loppuun - se oli todella otteessaan pitävää sorttia!

Olin kuullut kirjasta lähinnä vain välikäsien kautta ja muutaman lehtihaastattelun perusteella, käsittänyt kirjan kertovan prostituoiduiksi omasta tahdostaan ryhtyneistä naisista ja olevan täynnä kuvottavaa riettailua. Se, miten Viron lähihistoria asiaan liittyi, oli jäänyt hieman hämäräksi. Kirja olikin jotain aivan muuta. Kahden erillisen ihmisen kohtalot, jotka kietoutuivat toisiinsa. Palapelin lailla rakentuva raskas tarina. Viron lähihistoria ja Neuvostoliiton kuviot olivat läsnä kuin maisema tai sumu, joka kietoutuu kaiken ympärille ja tunkee joka koloon. Kuitenkin kirja mielestäni kertoi enemmän ihmisyydestä, kateudesta ja halusta saavuttaa jotain enemmän. Sofi Oksasen kieli kiehtoi minua. Maitokiuluun surahteleva maito, "sirr sorr" ja auringonkukansiementen kuoret, joiden rahina liittyi venäläisyyteen. Aistimaailma oli kyvattu hyvin ja jotenkin uudella tavalla. Tuntui, että oli kirjoitettu yksinkertaisesti kaunista. Saavutettu sama ja ehkä enemmänkin, kuin mitä joku toinen olisi saavuttanut ylisanoin.

Äitini luona vieraili hieman äitiäni nuorempi nainen, joka oli kirjakerhossa käynyt Puhdistusta koskevassa keskusteluillassa. Hän, kuten äitinkään, ei ollut kirjaa lukenut, mutta oli kovasti ahdistunut. Kuulevia korvia ja näkeviä silmiä symboloivat raatokärpäset inhottivat häntä, sanoin koko kirjan aihe. Häntä arvelutti myös se, että kirjailijan seksuaalinen suuntaumus ei kuulemma voisi olla näkymättä teksteissä. Oh well. Äitini ei oikeastaan ottanut kantaa itse kirjaan, mutta kirjailijasta totesi, että hän selvästi haluaa olla raflaava jo ulkonäöllään. Oh well, mielestäni nuoret aikuiset nykyään pääsääntöisesti pukeutuvat ja elävät jonkin tietyn tyylin tai aatesuunnan mukana, enemmänkin ollakseen rehellisiä itselleen kuin raflatakseen. Kaikkein kauheinta vieraan mielestä tuntui olevan se, että kirjakerhossa jonkun naisen 14-vuotias tytär oli ilmoittanut haluavansa lukea kirjan ja suurin osa kerholaisista oli ollut sitä mieltä, että mikä ettei.

Pohdin asiaa pitkään. Koska vanhemmat menettävät hallinnan lapseensa? Mitä kaikkia asioita aikuinen saa määrätä? Mihin kaikkeen aikuinen voi vaikuttaa?

Sain kirjastokortin viisivuotiaana, heti opittuani lukemaan. Itsenäisesti kävin kirjastossa toisesta luokasta saakka ja luulen, että neljännen luokan jälkeen vanhempieni käsitys siitä, mitä ja millaisia kirjoja luin, oli melko hatara. Nuorten osastolta löytyy kuitenkin aika rajuakin tavaraa, jota ei pelkän kannen perusteella osaa arvioida. Luin ala-asteen loppupuolella myös ns. aikuisten kirjoja ja teoksia, jotka olivat rajumpiakin kuin Puhdistus (joka ei lopulta ollut ihan kauhean raju). Eikö ole melko naiivia olettaa, ettei nuori kohtaa monelta eri taholta huomattavasti rankempia ja rivompiakin asioita kuin tämä kirja? Ainakin oma kokemukseni rippikoululaisten kanssa työskentelyn pohjalta kertoo, että 14-vuotiaan maailma on monin osin paljon rankempi, kuin heidän vanhempansa ikinä uskoisivat. Vai kuinka moni on tullut raiskatuksi tai nähnyt ystävänsä kuorivan ihoaan leipäveitsellä jäätyään huumetripille?

Sisarkateutta?

Liekö johtuu viime kuukausina saamastani huomion määrästä, mutta soitin juuri veljelleni yksistä nettisivuista ja tämä vastasi puhelimeensa, että "Moi, oon silmäpolilla, mun silmästä on verkkokalvo irtoamassa."

Hohhoijaa.

Uljas uusi maai... elämä

Eilen oli mukava päivä.

Istuin koulun tietokoneluokassa ja opiskelin ja sain aikaan asioita, tuntui hyvältä. Adoben puheohjelma ei toiminut, mutta ei se lopulta harmittanut niin kauheasti.

Illalla E. ja naapurin T. tulivat kylään, leivoin porkkanakakun, josta unohdin rasvan, mutta joka siitä huolimatta oli todella herkullista. Turistiin ja naurettiin paljon ja E. antoi vinkkejä elämään ilman tietokonetta - hänen koneensa sairastui samaan tautiin kuin minun koneeni, mutta jo hieman aikaisemmin.

Huomenna pitää selvittää oman koneeni huolto, josko jotain saisi vielä pelastettua. Onneksi ehdin blogata Moldovasta (jonka pääkaupunki on siis Chisinau/Kisinev) ennen koneen kuolemaa, sillä mitä luultavimmin kaikki reissukuvani ovat mennyttä kalua - en harrasta varmuuskopiointia.

Toisaalta on mukavaa, että kotona ei ole nyt mitään muuta viestintä kuin radio ja puhelin, illat rauhoittuivat ja eilenkin tiirasin hyvän tovin A.W.Yrjänän Arcana ja Rotaa, jolle ei muka ole ollut aikaa. Ehkä kotiini palaa nyt autuas järjestys ja siisteys?

Tietokoneyskä.

Murohyn laki.

Ensin menee näkö sille tasolle, että opiskelui onnistuu vain yhden tietokoneen avulla. Sitten se tietokone ottaa ja kuolee aivan yllättäen.

Tulee siis blogitauko, jännityksellä odotan, miten asiat tästä etenevät.

Onneksi, onneksi olin varmuuskopioinut kandintyön kullanarvoiset sivut.

Tämä on niin huvittavaa, vietinhän aamuni runoillen harkkatyötä Applesta: toimivuus, käytettävyys, luotettavuus jaada jaada. Ja sitten, ihan kuin kettuillakseen, oma omppuni ottaa ja sanoo iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii eikä sen jälkeen muuta kuin kuulostaa astmaatikolta.

Passi ja hammasharja: Moldova.

10 000 kävijän arvonnan yhteydessä keräsin juttuideoita ja useampikin toivoi matkajuttuja. Matkailuni rajoittuvat Eurooppaan, muuta reissattua on silti tullut melkoisesti. Nyt on ollut hiljaisempi matkavuosi, viimeksi olen rajoja ylittänyt vapun aikoihin. En pidä lentämisestä, osittain ilmastosyistä ja osittain siksi, että mielestäni matkaa pitää taittaa ja tärkeintä on usein olla juuri matkalla ja odottaa. Junalla ja bussissa myös näkee enemmän, tapaa enemmän ihmisiä ja hahmottaa etäisyyksiä paremmin. Maailmassa ei myöskään ole paikkaa, jonne en tahtoisi mennä. Melko vähän on myös sellaisia paikkoja, joihin en menisi uudestaan, mutta kaikkialla on kannattanut käydä! Ensimmäiisenä matkakohteenani esittelenkin paikan, jonne ei pakettimatkalle pääse.

Matka-aika: huhtikuu 2008
Paikka: Chisinau/Kisinev, Moldova

Järjestötoiminnan puitteissa tarjoutui mahdollisuus lähteä koulutukseen Moldovaan viikon varoitusajalla ja koko reissua kuvaakin matkatoimiston täti, jonka vastaus pyyntööni saada lennot Moldovaan oli: "Joo, mä selvitän ja palaan asiaan - siis lennot Helsinki-Moldovanpääkaupunki-Helsinki, mikä ikinä se pääkaupunki sitten onkaan?".

Moldova sijaitsee Ukrainan ja Romanian välissä, on Euroopan köyhin maa, jossa alle kahdella dollarilla päivässä kituuttaa suuri osa, yli 20%, väestöstä. Maa on viljavaa, kuten Ukrainassakin, mutta tekniikka ja koneet pääosin neuvostoaikaisia. Koulutettu kansa muuttaa sankoin joukoin Kanadaan ja Israeliin - Gazasta viimeisimmän konfliktin aikana evakuoidut ulkomaalaiset olivat kolmen valtion kansalaisia, yksi niistä oli Moldova.

Rahayksikkö on lei ja 16 leitä on suunnilleen euron. Ratikka ja minibussimatkat maksoivat yhden lein, liput huvipuiston laitteisiin kaksi. Ihmiset puhuivat romaniaa ja venäjää. Hallinto on korruptoitunut ja reissussa olleiden latvialaisten kanssa pohdimmekin, että kovin on mennyt kehitys eri suuntiin, vaikka ovat Neuvostoliiton hajotessa samaan aikaan itsenäistyneet. Ehkä todellisuutta kuvaa paremminkin se, että toinen on kehittynyt, toinen ei. Moldova tuntui aikamatkalta menneeseen, vanhoihin tarinoihin mitä kummallisimmiista ammateista ja asiakaspalvelun ilmeettömyydestä.

Uutta vai vanhaa?
Pelottaviakin asioita näkyi paljon, kuvia siitä miten kehitystä ei tapahdukaan tai asiat ovat jääneet retuperälle.

Suihku oli ovi seinässä, matala tila jossa ei aivan mahtunut seisomaan suorassa. Sen jakoi koko hotellin kerros ja olisin mieluiten mennyt suihkuun kumisaappaat jalassa.

Moldova on vihreä. Puistoja on paljon ja puistoissa opiskelijapariskunnat viettävät aikaa ja kuhertelevat, sillä opiskelija-asuntoloissa huoneen jakaa yleensä vähintään kolme opiskelijaa eikä omista asunnoista ole kuullut kukaan.

Pyssyleikit ovat univeraaaleja, mutta Moldovassa pisti silmään se, että isoisän kanssa puistossa leikkinyt vaahtosammutin roudasi mukanaan lähes itsensä mittaista muovikalashnikovia (tai jotain muuta vastaavaa isoa asetta), surullista.

En tiedä, mitä puussa lukee, mutta otos kuvaa yleistä tunnelmaa hyvin.


Suuri ja mahtava Neuvostoliitto!
Puistotietkin betonia ja vasemmalla lammikko, jolta kuului korviahuumaava pauhu - jonka aiheuttivat sammakot!

Voiko tähän asumismuotoon sanoa enää mitään? Eräs tamperelainen opiskelijakolossi kalpeni, "neuvostoliittolainen betoniarkkitehtuuri" sai uusia ulottuvuuksia.


Vastakohtien maa.

Ultramoderni ja ikivanha, huomatkaa pyykit ikkunassa.

Näin Moldovassa sellaisia autoja ja raitiovaunuja, joiden kaiken insinöörijärjen mukaan olisi pitänyt lakata kulkemasta kymmeniä vuosia sitten ja toisaalta törmäsin sekä raitiovaunuihin että autoihin, jotka olivat niin futuristisia, ettei sellaisia Suomessa nähdä vielä vuosiin.



Huvipuisto.

Puisto oli pelottava, laitteet rämiseviä ja tuo vuoristoradan etäinen sukulainen iski kipinöitä pohjan puolelta, minkä onneksi huomasin vasta laitteen testattuani.

"Back home in Denmark these would be put on the museum back yard with a sign saying "Soviet toys - danger, don't touch"!" sanoi Linnea.

Yön pimeinä tunteina paikan päällä olisi voinut kuvata kauhuelokuvan.

Ennen matkaa mietin, onko Moldova maa, jonne voi matkustaa turvallisesti, vai pitääkö siellä pelätä menettävänsä sisäelimiä nukkuessaan. Sanoisin, että turvallinen on, jos ottaa iisisti ja matkustaa jonkun kanssa, kenties vaikkapa koulutukseen. Kieliä ei puhuta, joten paikalliset tai venäjäntaitoiset ovat eduksi. Lentokentältä pääkaupunkiin vie tie, jossa on tilaa neljälle rinnakkain ajavalle autolla. Kaistoja ei nähtävästi ollut, autoissa ei turvavöitä, muttei liikenteessä kyllä sääntöjäkään... Gasoil ja Gasprom näkyvät joka puolella, samoin köyhyys, nälkä ja epävakaa talous. Dollarit ja paikoin myös eurot käyvät valuuttana ja kadunvarsimainokset mainostavat parempaa elämää muissa maissa. Hotellin aulassa oli kaksi tiskiä, respan lisäksi univormupukuinen setä, joka karjaisi "Hiljaisuus!" venäjäksi aina, kun keskustelimme kovaan ääneen. Ruoka oli suomalaistyylistä, tattarista en pitänyt ja palvelu ilmeetöntä. Supermarketissa joka hyllyn luona oli useampi palveluhenkilö, jotka esittelivät tuotteita. Suomalaista hapankorppua ja Finlandia-vodkaa oli saatavilla koti-ikävään. Hotellihuoneen kadonneita avaimia ei etsitty, vaan ongelma ratkaistiin niin, että istuttiin aulan sohvaan ja oltiin hiljaa ja ilmeettömiä.

Itkupotkuraivari.

Tällä viikolla on tullut tehtyä koulutöitä kuin pieni eläin. Olen kököttänyt koneella enemmän kuin laki sallii, kaikki lihakset ristiselästä ylöspäin huutaa nenä kiinni ruudussa tihrustamisesta. Kaiken huipentaa se, että tällä aherruksella on valmistunut kaksisivuinen referaatti ja yksi viikkotentti.

Yhdellä, sinällään ihan mukavalla kurssilla, on luentojen ohella tenttimateriaalina lukemistoja, joita on sähköisenä saatavilla hieman alle sata sivua. No, macissä on onneksi siedettävä englanninkielinen puheohjelma, jonka mongerrusta jaksaa äärimmäisessä hädässä kuunnella - mutta lukemistotpa ovatkin kirjasta kopioituja eikä niihin pure minkään puheohjelman hampaat. Suurennoksena voin ne tietysti itse lukea, suurennetulle riville mahdtuu kolme sanaa ja lukemiseen menee 10-15 minuuttia sivulta. Jos jollakulla on lahjoittaa 25 tuntia, ottaisin ne ilolla vastaan. Ottaisin ilolla myös sen ylimääräisen opintopisteen, kun kerran sen verran aikaani materiaaleihin upotan.

Elämä on muuttunut sellaiseksi karuselliksi, että odotan mielenkiinnolla narujen katkeamista.

Sain kaiken ja vähän enemmänkin.

Eilen sain haisua asuntoasioista, ne ehkä järjestyvät!

Tänään kävin tohtorilassa taas, aikomuksenani selvittää, miksi näen alas- mutten eteenpäin ja tarkoituksenani saada lääkärintodistus-haitta-aste-epuväline-asioita edistymään.

No, todistus tulee kiireellisenä postissa ensi viikolla, nuori naislääkäri oli aika epäuskoisen näköinen, kun sanoin etten normaalitekstiä voi enää lukea oikein edes suurennuslasilla ja että kahdeksan tentin putki häämöttää jo.

Haitta-asteenkin sain, ja oikein komean sainkin! Kertahyppäys 20%:sta 85%:een lienee aika epätavallinen, mutta sekin on nyt kokeiltu! Nyt ei siis todellakaan tarvitse tuntea oloaan typeräksi, kun ei asemalla löydä junaa - saan ottaa avustajan mukaan. Tai saan heti, kun saan näkövammaiskortin.

Apuvälineasioihinkin suhtauduttiin ymmärtäen ja loppukeväästä saan sellaisen kattavan lausunnon, jonka avulla hommat saadaan alulle. Miksi vasta loppukeväästä?

No siksi, ettei tämä kaihileikkaus kirkastanut maailmaa ja vika on silikonissa, joka poistetaan heti tuon hurjan tenttiputken jälkeen. Leikkausaika on siis taas kuukauden kuluttua ja sitten taas sairaslomailen, on tämä aikamoista! Luulen, ettei mun verkkokalvot pysy kyllä missään ilman silikonia, pelkällä keittosuolaliuoksella, mutta kuulemma "aina voidaan sitten laittaa se silikoni takaisin". Niinpä niin. Kuukausi on siis edessä hurjaa rutistusta ja melko varmaa näköä, siitä eteenpäin sitten taas joka aamu herätessään saa toivoa, että verkkokalvo on vielä siellä, missä pitääkin.

Nuuskamuikkunen pyhiinvaelluksella.

Tänään oli hyvän aamun jälkeen huono päivä, pahoitin mieleni kun luennoitsija tiedusteli yleisesti luennolla toiselle kurssille kirjoittamiemme tekstien aiheita ja sen jälkeen saamiamme arvosanoja ja kun kerroin aiheeni ja sen jälkeen saaneeni 3, täti tuumasi että "no, ei ole pakko kertoa mitä siitä sai" ja sai aikaan yleisen naurunhörähdyksen. Tiedusteli sitten vielä seuraavaltakin myös sitä arvosanaa - ilmeisesti saamani 3 oli kovin ala-arvoinen, kun seuraavaksi tuli lista asioista, joita 3 saaneet eivät olleet ymmärtäneet kirjoittaa...

Biopolttoainereferaatti, teknologiajohtamisen harjoitustyö ja kandintyö painavat niskaan, huomenna on saatava tuo ensimmäinen pois päiväjärjestyksestä etten vallan uuvahda. Yliopistolla puhutaan paljon kesätöistä ja -työttömyydestä, ahdistun kun tuttujen joukossa on niitä, jotka eivät edes hae edellisvuotiseen paikkaan, jossa kuukausipalkka on ollut "niin surkea 1200e/kk". Herään taas pohtimaan, olenko jotenkin väärin asennoitunut, kun minusta työ kuin työ on tärkeää palkasta huolimatta. Eilen joku taannoiseen palkkabloggaukseeni vielä kommentoi, että "on jokaisen oma asia tekeekö töitä nälkäpalkalla" ja ettei hän "tee mitään alle 2000 eurolla". Aika kova asenne - on kovin vaikea ymmärtää.

Illalla luin useamman kurssin luentomateriaaleja, keittelin valtavan määrän teetä ja kaakaota ja rentouduin sitten Areenan tarjoamalla Löytöretki-ohjelmalla. Ohjelmassa kuusi suomalaista on lähtenyt kuukauden vaollukselle Pyreneiltä Santiago de Compostelaan aikomuksenaan selvittää matkan aikana oman elämänsä tilaa itselleen. Kesällä 2007 oli tarkoitus vaeltaa samainen reitti, mutta suunnitelmat muuttuivat ja sen jälkeen olen toistuvasti palannut aiheeseen. Kun näköni on tasaantunut aikanaan, tahdon lähteä vaellukselle, ottaa mukaan Raamatun, vaihtosukat ja t-paidan.

Olen pohtinut Nuuskamuikkusta tänään myös. Miten onkaan surullista, että iloa ja onnea kerää vuoriksi ja keoiksi ympärilleen, vaikka todellisuudessa omaisuus aiheuttaa vain ahdistusta. Leikittelen ajatuksella, että pääsisin kaikesta omistamastani eroon. Ehkä tuleva muutto on virittänyt minut tähän ajatukseen ja ehkä se on toisaalta mahdollisuus karsia omaisuutta. Niin suuri osa kirjahyllyni ja vaatekaappini sisällöstä on ollut koko Tampereella asumiseni ajan täysin koskematta. Näitä tavaroita varmasti tarjoan edelleen myös täällä blogissa. Pois heittäminen on ajatuksena minulle vieras, toivoisin että tavaroiden tarinat saisivat jatkua toisaalla.

Neuletakin tuunausajatuksetkin selkeytyvät koko ajan, Nuuskamuikkunen on läsnä myös siinä.

Pirteä aamu.

Eilen illalla lääkitsimme naapurissa parisuhdevaivoja Madagaskarilla, pitsalla ja bananasplitillä ja nukkumaan kömpiessä tuntui etten enää koskaan tarvitse ruokaa.

Aamulla heräsin alle kahdeksan tunnin unien jälkeen ihan itse kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja tunsin, että kevät ja kesä ovat sittenkin tuloillaan ja minulle epätyypillinen kamala aamuhitaus ja -väsymys sittenkin väistymässä! Koska lounaaseen ei ole enää valtavan pitkä aika, aloitin aamuni V:n tapaan. Banaani, purkki ananasta, kourallinen leseitä ja hulaus maustamatonta jugurttia, jolle esittelin hieman sauvasekoitinta ja avot!

Tämä viikko on alkanut mukavasti, toisin kuin naapurissa ja luulenkin, että saan tsempattua itseni olemaan reipas ja aikaansaava. Toivotaan!

Pistä pösöön porkkanoita. Biopolttoaineista.

Tekeillä on lyhyt referaatti biopolttoaineista kouluun. Tieto tuntuu olevan kiven alla, joten mikäli jollakulla on osoittaa taho, josta voisin nyhtää tietoa biopolttoaineiden päästöistä, vinkkejä otetaan vastaan.

Biopolttoaineilla tarkoitetaan yleisesti orgaanista materiaa, josta saadaan energiaa erinäisin keinoin. Maailmanlaajuisesti suurimmat biopolttoaineen raaka-aineet ovat maissi, sokeri ja sokeriruoko sekä erilaiset öljykasvit (öljypalmu, rapsi). Pikavilkaisulla listasta voi todeta, että nehän on kaikki ruokaa! Biopolttoaineista etsitään vaihtoehtoa fossiilisille polttoaineille erityisesti liikenteeseen. Alkuinnostuksen jälkeen on kuitenkin hiljalleen palattu realiteetteihin.

1. Biopolttoaineita viljellään pitkälti kehittyvissä maissa ja koska energiasta maksetaan enemmän kuin ruuasta, sadot menevät energiaksi ja ihmiset näkevät nälkää. Viime kevään ruokakriisin yhdeksi syyksi on arvioitu biopolttoaineita - niiden vaikutusten arvioidaan olevan 3-75%. Valtava ero arvioissa on tyypillinen biopolttoaineille: Yhdysvalloissa tutkimusta tuetaan ja biopolttoaineet nähdään mahdollisuutena irtautua tuontoöljystä ja siksi niiden merkitystä vähätellään. Suomalaisen Kepan arvio biopolttoaineiden vaikutuksesta ruokakriisiin liikkuu 10-15%:ssa.

2. Biopolttoainepeltojen tieltä raivataan ja poltetaan sademetsää. Sademetsä sitoisi valtavat määrät hiilidioksidia ja onkin laskettu, että sademetsän kaatamisesta vapautuva ja sitoutumatta jäävä hiilidioksidi on kompensoitu biopolttoaineen poltosta saatavilla säästöillä vasta 300 vuotta sademetsän kaatamisen jälkeen.

3. Biopolttoaineet viljellään pääosin vähintään yhtä kaukana kuin mistä öljy ja muut fossiiliset polttoaineet tuodaan. Kuljetuksesta aiheutuu siis vähintään yhtä paljon päästöjä. Kotimaasta olisi saatavilla paperiteollisuuden ja elintarviketuotannon sivutuotteena syntyvää biopolttoaineeksi sopivaa materiaalia, josta ainakin osa menee tällä hetkellä hukkaan.

4. Biopolttoaineesta vapautuu hyvin lähelle samanverran ja yhtä pahoja päästöjä kuin fossiilisistakin polttoaineista.

Jälleen kerran hoidetaan siis syiden sijaan seurauksia ja oireita. Paras ratkaisu olisi varmasti vähentää liikenteen tarvitseman polttoaineen määrää ja siirtyä enenevissä määrin hybridi- ja sähkötekniikkaan ja tuottaa sähköä kestävästi.

Tuunaus- ja tuumauspäivä.

Olin ajatellut blogata penkkareista, siitä miten siskonsa varjosta vapautuminen ja oma tila on ollut veljelleni tärkeää, miten nopeasti aika menee ja miten ahdistavaa on kasvaa aikuiseksi. Mutta penkkarikuvat ovat edelleen äitini kamerassa, joten ehkä bloggaus tulee joskus myöhemmin.

Ajattelin myös blogata mummin 70-vuotisbileistä, hassusta alkuasukkaasta joka pyöräili julkisesti sukellus- tai laskettelulasit päässään, serkustani joka ajaa työkseen roska-autoa ja viettää vapaa-ajan Yökinnun keikalla. Ajatuksesta, johon havahduin kahvipöydässä - jos viralliset pönötysjuhlat ovat piinaa, miksi ihmeessä haluan isona papiksi? Mutta nekin kuvat ovat äitini kamerassa, joten ehkä siitäkin myöhemmin.


Sen sijaan tarjoan teille vilauksen iltapalastani: vihreää uimahallin hajuista teetä ja vihreitä viinirypäleitä. Kupin ja kipon löysin Uudenkaupungin satama-altaan vieressä olevasta romukaupasta viime kesänä.

Ilta vierähti nopeaan, ensin tsemppasin J:tä naisasioissa ja sitten menin naapuriin ruotimaan miesasioita. Naapurin T:n sisko miekkosensa ja miekkosen kaverijampan kanssa olivat olleet kylässä viikonlopun ja teimme jampasta pika-analyysin. Mukavanoloinen jalat-maassa-tyyppi, jolla oli varsin potentiaalinen kädenpuristus. Olen taipumassa siihen kantaan, ettei miehen koulutustaustalla välttämättä ole väliä, elämänläheisyys ja mielenkiinto asioihin ja maailmaan riittää. Mitä ilmeisimmin amiksetkaan eivät ole yhden lokeron väkeä! Naapurin L. kaipasi sijaistoimintaa ja äidiltä perityn, ei-minkään-värisen villatakin kamalat muovinapit, joita lähdin naapuriin ompelemaan, tulivat ommelluksi ennen kuin ehdin tehdä mitään! Olen sitä mieltä, että neuletakki on jo paljon parempi, mutta komppaan edelleen T:a, joka tuumasi, että "ihan outoa nähdä sun päällä jotain noin neutraalia". Niin onkin! Tuunausideoita otetaan vastaan! Mielessä siintelee ajatuksia virkkailuista, napeista, taskuista, Nuuskamuikkus- tai Nyyti-printistä - en osaa päättää! Takissa on tätimäinen kaulus, joka on kuitenkin ihan kiva. Huppua ei ole, eikä tule. Vyö on lenkeillä sivusaumoissa, en ole varma onko se hyvä vai huono. Pituus on takapuolen yli. Ehdotuksia otetaan vastaan!


Paita on Osnabrück&Münster-reissulta syksyltä 2007. Hauska trikoopaita, jossa mäyräkoiria. Laatu ei kuitenkaan kauhean hyvä, vuoden vanhana jo vähän sellainen kotipaita, että roikkuu ja rempsottaa. Housut puolestaan Camden Townista Lontoosta viime pääsiäiseltä. Ehdottomasti maailman mainioimmat pökät! Ohutta vakosamettia, haaremihousut. Lahkeet saisi olla himpun pidemmät ja takapuoli (siis omani) hieman pienempi, mutta luulenpa, että kesällä mummin kanssa askarrellaan näistä kaavat ja aloitetaan sarjatuotanto.


Muutto Helsinkiin siintelee mielessä koko ajan enemmän. Kaappien tyhjennys niin ruuanlaiton kuin turhien kirjojen ja tavaroidenkin osalta on aloitettava. Siispä ensimmäisenä tarjoankin tätä kautta Mentalwearin Souvenir from lake Bodom -paitaa. Koko on M, malli melko lyhyt. Väri retrokeltainen, värimaailma muutenkin tosi kiva.

Kuvailua.

Blogini kuvattomuus on häirinnyt minua viime aikoina suunnattoman paljon. Muilla on ihania ja kauniita kuvia, jotka vangitsevat hetken sisäänsä paremmin kuin tuhat sanaa. Ehkä pitäisi pyytää lainaksi kameraa ystäviltä tai veljiltä, saisi ainakin välillä tänne jotain väriä.

Nyt taitaa alkaa taas Zen Cafe -kausi. En tiedä, johtuuko se yleishaikeasta fiiliksestä vai siitä, että tiedän Samuli Putron uusimman tuotoksen odottavan minua kotona. Tekisi mieli taas kirjoittaa kuten ennen, tavoitella putromaista nasevuutta, matkia ja löytää jotain omaa.

Tuntuu, että voimia ja reippautta arkeen löytyy kyllä. Jaksan tiirata ja tihrustaa biopolttoaineiden syntyä kunnes niskalihakset jumiutuvat ja kuunnella kristillisen uskon perusteita, trinitaarisia heresioita ja ties mitä yömyöhään. Huomaan jumiutumisen vaaran vaanivan kuitenkin nurkan takana. Tampereella arkeni pyörii alle neliökilometrin alueella.

Reissunainen sisälläni huutaa hukkuvan hätähuutoa, sisällä kutkuttaa halu tehdä vihdoin se matka ulkosaaristoon ja äsken törmättyäni Kolin lumisiin maisemiin, heräsi viime kesänä myllertänyt himotus päästä myös sinne. Kuitenkin hirvittää. Entä jos jotain käy, entä jos pitäisikin päästä silmälääkäriin, sairaalaan. Kuulostaa hullulta, mutta niin todelliselta ja juuri siltä, mistä silmälääkärini on varoitellut. Ei saa luopua elämisestä ja arjen pyörittämisestä, haaveista ja asioiden toteuttamisesta.

Bää! Ekolankaa metsästämässä.

Kuva osoitteesta http://www.taitopirkanmaa.fi/

Ajoittain päätään nostavan, pahalaatuisen käsityökuumeen kourissa kipristellessä sekä an että minä olemma pohtineet käsitöiden ja niiden materiaalien eettisyyttä ja ekologisuutta. Itse tekemällä voi tietysti olla varma itse tuotteen eettisyydestä, työajat kahvitaukoineen kun riippuvat ihan tasan omasta viitseliäisyydestä. Mutta mistä ne langat tulee? Missä ne lampaat elää, jolden villaan me pukeudumme?

Kun an on keskittynyt Novitan nyhtämiseen, minä piinasin Pirkanmaan Kotityötä, josta sainkin vastaukseni lankatiedusteluille todella nopeasti! Pirkanmaan Kotityö on siis 30-vuotias pirkanmaalainen langan- ja käsityötarvikkeiden valmistaja, jonka tuotteita myy ainakin TaitoShop. Toiminta on kuitenkin laajaa eikä voidakaan puhua varsinaisesta pienyrittäjästä.

Ihan ensimmäisenä sähköpostiini vastannut henkilö kertoi tuotteiden olevan suomalaisia, vaikkei raakavilla suomenlampaasta olekaan. Ristiriitaista! Kuulemma nikettä "suomalainen" saa käyttää, kun riittävän suuri osa jatkojalostuksesta ja tuotannosta on Suomessa. Pirkanmaan Kotityön tapauksessa suomenlampaan villaa ei kuulemma ole saatavilla tarpeeksi eikä se ole tarpeeksi tasalaatuista. Heidän villansa alkuperämaata/-maita ei voi liikesalaisuutena paljastaa, koska jokaisella kehräämöllä on kuulemma oma salainen reseptinsä, jonka mukaan erimaalaisia ja erirotuisista lampaista saatuja villoja lankoihin sekoitellaan. Pirkanmaan Kotityön tapauksessa itse raakavilla tulee siis ulkomailta, loppuosa tuotantoketjusta sijaitsee Tampereella. Värjäyksessä käytetään EUn sallimia väriaineita ja värjäysmenetelmiä ja toimintaa valvoo Tampereen kaupungin ympäristövirasto. Pirkanmaan Kotityöstä kerrottiin, että he pitävät tuotteitaan ekologisena vaihtoehtona. En ryhtynyt kyselemään sen tarkemmin, miltä mantereilta lankaa tuodaan, mutta toivoa sopii, että villat saapuisivat Euroopasta.

Toivoisin löytäväni suomalaisesta villasta Suomessa valmistetun lankatuotteen, mutta näitä valmistavat kuulemma lähinnä pienkehräämöt. Tutkintaa siis jatketaan, mutta olen luulen edelleen käyttäväni myös Pirkanmaan Kotityön tuotteita, ainakin ne työllistävät suomalaisia!

Byrokratian rattaissa.

Byrokratian rattailla matka tuntuu kestävän kauan. Kun kerran lähtee mukaan, ei poispääsystä olekaan tietoa. Eksyksiinkin voi joutua, tai ainakin harhateille.

Onnekseni olen näkövammainen ja onnekseni näkövammaisilla on takanaan iso pulju, jossa on töissä pätevää väkeä. Niinpä siis eilen illalla iskenyt "voi apua hukun näihin virallisiin papereihin enkä osaa hakea apua"-paniikki on nyt selätetty ja jonkinlainen sotasuunnitelma on laadittu. Tämän päivän neuvonpito kesti tunnin, huomenna soittelenkin taas TAYSin näkökeskukseen ja toivon saavani sieltä komppausta.

Lääkäreiden tehtävä on tietysti ensisijaisesti parantaa ihmisiä ja tutkia, missä on vika. Jossain vaiheessa armas valtio (tai ehkä se riivattu Kela) on päättänyt sälyttää lääkäreille myös erinäisen määrän paperinpyöritystä, mikä - ymmärrettävästi - vie aikaa itse lääkäröinniltä ja pääasialta. Kun muistelee sitä debattia, joka syntyi koulusurmien jälkeen aseenkantolupahakemusprosessin kanssa, voinette arvata, kuinka mielellään lääkärit niitä todistuksia kirjoittavat. Muistinvirkistykseksi kerrottakoon, että tätä nykyä aseenkantolupaa hakiessa tulee toimittaa lääkärintodistus täyspäisyydestään, minkä vuoksi lupia ei tätä nykyä juuri myönnetä.

Onnea vaan lääkärille ensi torstaina, sillä minun pitäisi nyt saada (pikavilkaisu muistilappuun) laskutavasta riippuen kuudesta kahdeksaan todistusta näkövammastani. Lisäksi tahtoisin päästä näkökenttätutkimukseen, sillä näkökentän suuruus vaikuttaa myös siihen, millaiseksi näkövamma luokitellaan. Ja näkövamman luokittelusta riippuu puolestaan kaikki mahdollinen.

Yksisilmäisyydestä saa haitta-asteeksi 20%, mistä ei ole mitään iloa missään. 30%:sta saa jo verohelpotuksia. 50-60% pääsee näkövammaisten paikallisyhdistyksen jäseneksi ja sen jälkeen elämä helpottuukin kovasti. Näkövammaiskortilla, ainakin jos haitta-aste on 65%, saa sitten jo ottaa saattajan mukaan vähän sinne sun tänne. Mielestäni on hieman nurinkurista, että voin olla melko näkövammainen ja arjessani jokseenkin toimintakyvytön olematta niin näkövammainen, että saisin apua.

Tänään myös selvisi, että apuvälineitä on todella vähän joka lähtöön ja ne myös vievät tilaa. Soluasunto ei siis ihan oikeasti ole enää kauhean realistinen vaihtoehto, jos tietokoneita on ainakin yksi, irtonäyttöjä niin ikään yksi, mahdollisesti lukutelevisio ja sitten kaikenlaiset pienapuvälineet päälle. Kaikki te, joilla on maagisia kytköksiä Helsingin yksiömarkkinoihin, viuhtokaa käpälillänne tähän suuntaan!

Nyt siis tarkotukseni on ilmaista myös kuntoutusohjaajalle, että lääkäriltä olisi todistusta riivittävä, koska muuten ei etene opinnot eikä mikään muukaan.

Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Kotiuduin lasaretista pikavauhtia, kaihi on poistettu ja leikkaus oli kaikin puolin normaali. Lääkäri kyllä kyseli ennen leikkausta, että minkälaisen linssin silmääni haluaisin (mistä minä sen voin tietää?), kuulemma keinolinssin ja silikonin yhteisvaikutusta ei koskaan voi tietää täysin, vaan pelataan arpapeliä.

No, lopputulos ainakin tällä hetkellä on roimasti huonompi näkö kuin ennen leikkausta, toivottavasti tämä tästä vielä kirkastuu.. Värit kyllä näkyy, kiitos kysymästä.

Olin osastolla oikea keski-ikäinen, en nähnyt mummon mummoa! Viime yönä osastolla oli kolme potilasta ja kaksi mieshoitsua, joista nuorempi oli reipas ja rempseä, tultiin oikein hyvin juttuun.

Nyt toivon, että ensi viikon kontrollissa saisin vihdoin näkövammaisstatuksen (virallisestihan näköni on ihan fine), kenties muutaman todistuksen erilaisilla kirjaimilla, esim. C ja pääsisin hakemaan kaikenlaisia tukimuotoja. Viime viikkoina esim. paikallisbussin numero on pitänyt arvata, ja olenkin seikkaillut muutaman kerran. Junilla tai busseillakin on mahdoton kulkea, ellei joku kerro mikä juna tai bussi on kyseessä. Luentosalissa en näe muistiinpanoja, saati taululle, myös tenttitilanteista on aivan turhaa haaveilla. Lääkärit vaan on tosi nihkeitä kirjoittelemaan todistuksia, kun siihen menee aikaa ja "tilanne voi vielä muuttua". Niinhän se voi, mutta pitäisi tässä silti elää myös sillä aikaa kun ne tilanteet muuttuu.

Arvontalaulu raikasi!

Kymppitonni on nyt täytetty, tosin laskurini ei ole aivan totuudenmukainen, sillä se kirjaa jokaisen päivitysklikkauksen uudeksi kävijäksi...

Kisaan osallistui yhdeksän henkeä, mikä oli mukavan kompakti määrä. Säälittää ne, joiden kisoihin osallistuu satoja ihmisiä ;) Toiveita alan toteuttaa pikku hiljaa sairaalasta kotiuduttuani.


Hyödynsin rakasta Ecolutionin lätsääni, joka on tehnyt katoamistempun jo kahdesti, mutta aina silti löytänyt tien kotiin. Onnettarena toimi äiti. Tulos on tässä:

N, näyttää uhkaavasti siltä, että nyt on tultava kylään jo pelkän palkinnon vuoksi! Palkinnon mukaan lähtee tämä kortti, mutta itse palkinto olkoon yllätys!

Arvonta suljettu :)

Nyt on siis maaginen raja saavutettu, arvon pikapuoliin!

Viimehetket.

Nyt alkaa olla viimeiset hetket saada koti kuntoon ennen äidin tuloa. Viime hetket on myös sairaalaan menoa ajatellen ja ukin sairaalassaoloa ajatellen, leikattu on vihdoin ja leikkaus meni hyvin. Kummallista, että ihmisessä on monta sellaista osaa, jotka voidaan huoletta poistaa ilman että syntyy mitään ongelmia! Ukista tuli siis sapeton mies, sille hihittelimme eilen puhelimessa:)

Savolaismiesasia on vireillä, an tarjosi hyvät naurut edellisen postaukseni kommenteissa!

Nyt on myös viime hetket osallistua arvontaan! Luulen, että 10 000 kävijän raja rikkoutuu tänään, arvonnankin suoritamme varmaan äidin kanssa, mutta palkinnonjako menee sairaalanjälkeiseen aikaan. Odotan jo innolla haasteisiin pureutumista!

Katselin tietokoneeni kuvakansioita tänään, tässä muutama maistiainen.

Khisineviläinen sillanpieli.

Kaappiprojekti, josta ehkä joskus lisää.

Viisi vuotta ja 20 kiloa sitten. Huomatkaa pipon ja betonirummin värit.

Glögin määrä jääkaapissa on vakio.

Tahdon savolaisen miehen. Hakemuksia otetaan vastaan.

Tämän päivän ryhmätyöhaastattelussa (siis ryhmä-työhaastattelussa, ei ryhmätyö-haastattelussa) oli hauska savolainen miekkonen. Tuntuu, että valtaosa savolaisista miehistä on potentiaalista poikaystäväainesta. Ne savolaiset, jotka eivät tätä ainesta ole, ovatkin sitten aivan kamalia. Sori iskä, en voi mitään sille että tunnen vetoa Kuopioon... Tarina kertoo, että kun asuin vuoden taaperoikäisenä kyseisessä kaupungissa, alkoi isäni valmistella lähtöä takaisin Keski-Suomeen, kun aamupuurotarjoukseen vastasin sujuvasti savoksi että "Ei ennee!" Hänellä on lapsuudessaan jäänyt jokin trauma. Sama miekkonen haastattelussa tuumasi, että pönttöjen määrä on vakio, 1/10 ihmisistä ja se ilmenee kaikissa tilanteissa.

Myös glögin määrä jääkaapissa tuntuu olevan vakio, 1l ympäri vuoden. Nyt uhmaan tätä luonnonlakia ja lipitän omaa litraani pois, sitä saa ensi jouluna lisää ilman että koko kesän ylitse säästelen kuten viimeksi...

Perhe on pahin. Tai suku on sairas.

Ukki on nyt edelleen sairaalassa, tänään kolmatta kertaa valmisteltu leikkaukseen, johon ei edelleenkään päässyt. Huomiselle ei ole enää päivystystapauksena, vaan on laitettu jo ihan listalle, onneksi - kohta melkein viikko ilman ruokaa! Tänään rakas, viisas, aina niin poliittisesti korrekti ukkini oli tuumannut lääkärille kierron aikana, että "Kun tulin tänne sairaalaan, sanottiin että voin joko jäädä tänne leikattavaksi tai mennä kotiin odottamaan leikkausta myöhemmin. Taisin tehdä väärän valinnan." Lääkäri oli mennyt sanattomaksi.

Tänään oli äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskoe ja perheessäni kaksi ylioppilasta, veli ja veli, ja jos veljen tyttöystävä lasketaan mukaan, heitä on kolme. Aamukolmelta bioveljeni heräsi oksentamaan, oksensi ahkerasti kuuteen saakka, jolloin iskä vei miekkosen sairaalalle (josta onneksi ymmärrettiin päivän merkitys) pahoinvoinnin estopiikille. Ei vät olleet sitten kukaan enää kolmen jälkeen nukkuneet, mitä nyt veikkanen siellä kokeessa ensimmäisen tunnin.

Tänään oli se kandintyön tutkimussuunnitelman ruodintatilaisuus, josta myöhästyin hieman, kun se ei ollutkaan siellä missä se on ihan aina aiemmin ollut! Onneksi meidän ryhmä on ihan mukava ja ilmeisesti joku muukin oli ollut hukkateillä. Esitin työni, mielestäni vähän sekavasti, mutta ehkä se kuvastaa vain sitä, että kahden päivän todella tiiviin kirjoittamisen seurauksena kokonaiskuvaa työstä ei oikein ollut muodostunut. Joka tapauksessa opponenttini, jota pelkäsin vähän etukäteen, antoikin oikein mukavaa palautetta. Sain taas yhden hyvän oivalluksen ja sydäntä lämmitti Jo:n kommentti tunnin lopuksi: "Ei mulla J. ole tästä sun työstä oikeestaan muuta kuin että olen aika kateellinen sekä sulle että Tytille siitä, että nämä teidän työt on vain asettuneet tällä tavalla hyvin". No, ei se nyt ihan itsestään ole kyllä asettunut, mutta ilmeisesti työ on ihan kokonaisuudeksi hahmotettava.

Kommenttilaatikoissa tuntuu usein viriävän varsin hyviä keskusteluita ja ajatuksia, joten mieluummin jatkan aina keskustelua tässä seuraavassa bloggauksessa, harva tulee selanneeksi vanhoja kommentteja, luulen. Riikka kertoi kommentissaan lukeneensa Eckhart Tollea, "joka puhui siitä, että kun ihminen sairastuu, hän joko katkeroituu tai löytää jostain järjenvastaista voimaa ja rauhaa. Hänen mukaansa se johtuu siitä, että ihmisen samastuminen muotoon (ruumiiseen) ei enää onnistu. Jos siitä ei romahda, niin on pakko päätyä siihen, että Minä olen jotain muuta kuin vaikkapa silmäni. Näkö on mennyt, mutta minä olen jäljellä. Minä olen kokonainen, vaikka minun ruumiini ei toimi kunnolla ja siksi minulla on vajaita kokemuksia ja hankaluuksia. Ei se vika minussa ole vaan tässä ruumiissa. Ehkä tämä on sitä Jumalan rautalankaa." Tämä on varmastikin juuri näin! Tulee mieleen myös sarjakuvapiirtäjä Kaisa Lekan albumi "I am not these feet", joissa kivulloista reumaa sairastanut Leka käsittääkseni peilaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan siitä, kuinka hän päätti amputoida kipeät jalat elääkseen normaalisti proteesien kanssa. Muistan lukeneeni haastattelusta joskus yläaste-lukioaikoinani ja vaikuttuneeni siitä, miten rationaalisesti ja toisaalta oman ulkokuoren ja minuuden erottavasti Leka puhui. Muistan myös kommentin, jonka hänen miehensä oli joutunut kuulemaan: "Miksi olet valinnut tuon naisen, kun on saatavana kokonaisia?" En löytänyt sarjakuvaa koskaan, vieläkin toisinaan katselen kirjakaupoissa sillä silmällä.

Nyt suuntaan unten maille, huomenna on töitä ja työhaastattelu, joka on ryhmähaastattelu!

Life is what happens while you're busy doing other things.

Tämän viikon jälkeen annan itselleni kyllä luvan vain olla ja möllöttää, vietin taas vaihteeksi 12 tuntia yliopistolla.

Kotikin on villiintyneessä tilassa.

Olen ehtinyt myös ajatella silmää ja sitä, mitä haluan sille tehtävän - sillä uskoisin savani kuitenkin itse päättää, vaikka tohtorit kovin päättäväisiä ovatkin. Alan kallistua siihen, että koska vaihtoehdot, ainakin mikäli ne ovat ne mitä olen ymmärtänyt, ovat A. leikkauta silikoni pois, pysäytä näön heikkeneminen mutta ota riski siitä, että verkokalvo tippuu eikä korjausleikkauksella voiteta muuta kuin silikonilla heikkenevä näkö, jonka taso on heikompi kuin ennen ensimmäistä leikkausta ja B. anna asioiden olla niin kuin ne ovat ja katso näön heikentyvän.

Olen ehkä päätymässä tuohon jälkimmäiseen. Täytyy vielä kysyä lääkäriltä, millaisista ajoista me nyt puhumme - heikkeneekö näköni silikonin kanssa olemattomiin hetkessä, tippuuko verkkokalvoni ilman silikonia tänä keväänä vai eläkeiässä. Isoja päätöksiä, joilla on paljon vaikutuksia. Toisaalta tuntuu helpottavalta, että juuri minun on ne tehtävä, olenhan aikuinen. Isäni ja äitini on jo kerran täytynyt päättää, pelastetaanko yksi silmä ja annetaan toisen mennä vai yritetäänkö pelastaa heikompi ja riskeerataan toinenkin. Viime kädessä kai jokaisen on vastattava elämästään ja päätöksistään itse. Toisaalta juuri se tekee asioista vaikeita. Vaikka verkosto ympärillä ottaa kiinni, tukee ja auttaa, minä ja vain minä voin päättää. Iskä on ahdistunut, ehkä vielä ahdistuneempi kuin minä: "voi kulta, kun osaisinko sanoa mikä on oikein ja järkevää".

Viime viikolla kuuntelin Alistair E. McGraithin Kristillisen uskon perusteita, kurssikirjaa. Siinä puhuttiin teodikeoista, pahan ongelmasta ja eilen unta odotellessani vatvoin asiaa ja tunsin palanneeni rippikouluun. Niinkuin Stingkin laulaa, "if you love somebody, set them free". Osa pahasta on ihmisen aiheuttamaa, sillä ihmisellä on vapaus valita hyvien ja pahojen tekojen välillä. Entäpä se paha, mikä ei ole kenenkään ihmisen vika? Sairaudet ja kipu? Vai onko se ollenkaan pahaa? Onko se Jumalan tapa vääntää asioita rautalangasta?

Ukki odotti tänään kolmatta päivää ravinnotta sappikivileikkaukseen pääsyä, mutta Keski-Suomen keskussairaalalla on niin kiire, ettei ehditty leikata. Voihan ne verorahat noinkin käyttää, makuuttaa ihmistä osastohoidossa ruuatta ja odottaa että ehditäänlö leikata ennen nääntymistä...

Lopuksi "päivä elämääni"-demonstraatio: Peitä aamulla silmälasiesi vasen linssi, oikean linssin vasen alaneljännes ja oikeasta alanurkasta keskelle epämääräinen pitkulainen alue. Hampaiden pesun yhteydessä sylkäise tahnaa keskelle linssiä, anna kuivua hetki, laita lasit päähän ja vietä normaalia elämää. Huom! Älä anna ärsyttää, jos lehden lukeminen on hankalaa juuri rivin kohdalle osuvan töhnän takia, aina voit yrittää keskittyä ja hahmottaa ylemmän ja alemman rivin tekstiä katsomatta niihin suoraan. Mikäli hammastahnassasi on pinkkejä tai vihreitä raitoja, aina parempi - niitä minun silmässänikin näkyy...

Tutkin suunnitelmaa.

Phuuh. Eilen kandintyönohjaajan ehdotuksesta siirrettiin tutkimussuunnitelman esittelyä viikolla aikaisemmaksi. Sain toisin sanoen vajaat kaksi vuorokautta aikaa kirjoittaa tutkimussuunnitelman, eli tuplata siihen astisen sivumäärän. No, terveisiä vaan täältä yliopistolta. Olen ollut yllättävän tehokas ja kaiken lisäksi H. antoi kullanarvoisia neuvoja ja opetti minut piirtämään kaavioita powerpointilla! Hyvästi paint-söherrykset! Sivumäärästä varmaan tulee ihan sopiva, kun huomenna vielä uhraan touhulle pari-kolme tuntia.

Terveisiä vaan J.P.:lle, muistan kun fuksivuonna löysin hänet kirjoittamasta kandintyön tutkimussuunnitelmaa rättiväsyneenä joskus aamuluennoille mennessä, oli kuulemma istunut tietokoneluokassa koko yön. Silloin ihmettelin, nyt tiedän paremmin.

Tuossa naapuritilassa on kekkerit, ollaanhan sentään teekkareita. Äsken yritin vessaan, mutta sieltä kuului niin epämääräisiä ääniä että peräännyin. Nyt vielä vartin rutistus, sitten kohti kotia, toivottavasti N. vastaa puhelimeen ja pitää mulle seuraa luurin kautta pelottavan metsätaipaleen verran.

Köyhä ja kipee.

Soitin aamulla Tlle, joka oli mennyt kotikotiin sairastamaan. Iltapäivällä alkoi olla flunssainen olo itsellänikin. T oli juonut aamulla mehua mukista, josta oli juomisen loppuvaiheessa lukenut tekstin "On parempi olla rikas ja terve kuin köyhä ja kipee", niinpä niin.

Kandintyön tutkimussuunnitelma siirrettiin ensi viikon torstailta tälle viikolle, mikä tarkoittaa sitä, että minulla on puolitoista vuorokautta aikaa suoltaa melkoinen määrä tekstiä. Miten se tapahtuu, jos pukkaa flunssa, jää nähtäväksi.

Ukki oli saanut eilen kauheita pahoinvointikohtauksia ja on nyt sairaalassa sappikivien vuoksi. Tuntuu olevan kiva harrastus, viime viikolla reistasi sydän.

Nyt on nautittu Finrexiniä, taidan mennä hammaspesulle ja nukkumaan, ehkä tämä tauti menee ohi! Hirvittää, että jos tauti iskee, en pääse silmäleikkaukseen ja näkö ehtii heiketä lisää.

Kännykkälaatikoista.

Changemakerin tämän vuoden teema on Rauha ja kampanjoimme Kongoon liittyen.

Kongon konflikti juurineen koskee valtaosaa Afrikan maista ja sitä onkin sanottu Afrikan maailmansodaksi. Konfliktin juuret ovat myös syvällä ja läheistä sukua muille mantereen sodille, mutta tällä hetkellä Kongon konfliktia masinoi ja ylläpitää mineraalivarat. Kongosta löytyy koltaania ja tantaalia, joita käytetään kannettavien laitteiden (kännykät, kamerat, kannettavat, satnavit). Kongosta tuotavilla mineraaleilla on huomattava markkinaosuus akkubisneksessä ja käytännössä kaikki alueelta tuotavat mineraalit kulkevat konfliktin osapuolten käsien kautta. Kaivoksissa työskentelee orjuudessa niin muutaman vuoden vanhoja lapsia kuin aikuisiakin, eikä loppua näy.

Changemaker kampanjoi tänä vuonna juurikin tästä, tarkoituksenaan lisätä ihmisten tietoisuutta ja yritysten vastuullisuutta. Kun kerran yksittäiset kahvipaketitkin voidaan jäljittää valmistajatiloille saakka, luulisi vastaavan tuotantoketjun julkistamisen olevan mahdollista myös elektroniikkateollisuudessakin.

Kännykkälaatikot menevät siis Changemakerin tempaukseen, jossa kulutusvalintojemme seurauksia konkretisoidaan niin kuluttajille kuin päättäjillekin. Kampanja kiertää Changemakerin kesäkiertueen mukana ympäri Mahdollisuuksien Toreja ja kirkollisia kesätapahtumia.

EDIT. Mikäli haluatte laatikon lahjoittaa, pukatkaa mailia osoitteeseen ekoelamaa at hotmail.com!