Kuva Googlesta.Paikka: Temppeliaukion kirkko, Lutherinkatu 3
Aika: 13.9.2009 klo 10
Kesto: 1h 10min
Messun toimittivat: Jari Leinonen (liturgi, saarna), kaksi miekkosta ehtoollisavustajina, yksi nainen luki tekstit ja kanttoripariskunta soitti ja lauloi.
Päivän aiheena: Kiitollisuus
Kirkko: Tänä vuonna 40-vuotisjuhliaan viettävä Temppeliaukion kirkko on yksi Helsingin suurimmista turistinähtävyyksistä. Kallioon louhittua kirkkoa alettiin suunnitella jo 1906, mutta erinäisten suunnittelukilpailujen ja maailmansotien jälkeen sen rakentaminen aloitettiin vasta 1960-luvulla. Ajan hengen mukaisesti kirkon tarpeellisuutta kyseenalaistettiin, rakennusrahoja toivottiin lähetettävän mm. maailman nälkäongelman ratkaisemiseen ja säästösyistä kirkko rakennettiin lopulta noin neljännestä aiottua pienempänä. Tästä huolimatta kirkkosaliin mahtuu 750 henkeä. Kirkko on konserttipaikkana suosittu ja seurakunta järjestää siellä aktiivisesti mm. viikoittaisia Raamattu-luentoja. Kirkossa ei ole kelloja, vaan kellonsoitto tulee kaiuttista. Alttari näkyy lasiovien läpi aina kadulle saakka.
Väkeä: ehtoollisella kävijöiden määrästä arvioiden n. 7o, nuoria aikuisia toista kymmentä.
Numeroita: Kaksi kastettua.
Saarna: Alkoi lupaavasti - pastori kertoi edesmenneestä naapurin sedästä, joka tahtoi käydä keskusteluja Raamatun kansoista, mm. nurisijalaisista, joiden jälkeläisiä on tänne Pohjolaan periytynyt. Sitten siirryttiin Elämä pelissä -televisiosarjaan ja siihen, miten onnellisuus määrittyy pitkälti perintötekijöiden ohjaamana. Lopusta en sitten muistakaan mitään, onnellisuuteen, tyytyväisyyteen ja erilaisiin ihmistyyppeihin saarna eittämättä liittyi. (unohdin kotiin sen muistiinpanovihkon...)
Virret: 327, 328, 397, 330, 229, 329. (muistaakseni näin)
Hyvää ja huomioitavaa: Tutut virret, reippaasti alkava saarna, messu eteni sopivassa temmossa. Näkövammaiselle kirkko oli kuitenkin todella haastava - minne tahansa katsoi, häikäisi tai hämärsi, liturgi messukasukassaan sulautui kiviseinään ja alttarinkin erotti vain, mikäli onnistui näkemään kynttilät. Virsitaulun löytämisestä ei ollut toivoakaan - ylipäätään tila ei ollut ihan niin esteetön kuin olisin toivonut. Välillä myös häiritsi eteisessä turisteja varten ollut hyssyttelykyltti ja ajatus siitä, että messua saattoi seurailla bussilasteittain innokkaita turisteja. Olisin myös kaivannut opastetta osoittamaan suuntaa kirkon ovelle - yhdeltä sivulta johti hiekoitettu kävelytie kirkon ympäröivälle ja peittävälle kalliolle ja sitä sisäänkäynnin toivossa seurailtuani päädyin liukastelemaan epätasaisille kallioille...
Jäin kaipaamaan: Esirukousta kastettujen, avioliittoon kuulutettujen ja poisnukkuneiden puolesta, nyt kastetut mainittiin kirkollisissa tiedotuksissa ja muista ei puhuttu mitään. (tai sitten vain missasin sen kohdan esirukousta) Messun jälkeen oli kirkkokahvit seurakuntasalissa, jonne en koskaan löytänyt. Kun kahveista kerrottiin messun aikana, olisin toivonut myös tietoa siitä, missä tuo eri rakennuksessa sijaitseva seurakuntasali on. Muuta väkijoukkoa seuraamalla en päässyt perille, kun väkijoukko ei mennytkään kahville ja kirkolle oli harharetken aikana jo pesiytynyt niitä turisteja. Kaipaan myös jotakuta toivottamaan tervetulleeksi messuun, jotta voisin kysyä vaikkapa isotekstisen virsikirjan perään. Jos suntio messuvieraiden saapuessa vasta kaivelee virsikirjoja esiin ja vieraat saavat katsella vain tämän selkää, on vähän vaikeaa pysähtyä kysymään.
Bonus: Tekstinlukija oli maallikkoavustaja. Nuoria aikuisiakin näkyi.
Tuomio: Kerta riitti, monen asian summana kokemus jäi hieman valjuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti