Terveisiä täältä kavereiden nurkista, olen ollut täällä koko viikon, tenttireissussa Tampereella. Viikolle jäi paljon tehtävää, jätevesiessee, neljän kandintyön kahlaaminen, tenttiinlukua. Koska olin sairaslomalla, sain korvaavaksi tehtäväksi lukea kandinryhmäni käsikirjoitukset ja tehdä niihin kirjalliset opponoinnit, noin sivu per työ. Nyt, kun olen tullut isihen tulokseen, että näyttöruudulta suurennuslasilla lukiessa nopeimmillaankin luen yhden työn neljässä-viidessä tunnissa ja sitten kirjoitan siihen arvostelut päälle, tuntuu turhalta. Kaiken lisäksi ryhmäläiseni ovat jo palauttaneet työnsä, joten arvioitani ei lue kukaan muu kuin ohjaaja, jos hänkään. Palautus on aamulla, vielä yksi työ kahlattavana. Ja juu, huomenna on myös matikan tentti, johon en ole vielä ehtinyt lukea yhtään.
Tuntuu turhalta, ihan kaikki.
Miksi opiskelen, kun maailma on täynnä näkeviä, jotka osaavat minua paremmin? Miksi opiskella, kun töistä ei ole mitään varmuutta, ja yhtä pätevälle näkevälle häviän kilpailussa aina. Miksi nähdä näin paljon vaivaa? Niin paljon, että pitää yömyöhällä pyhäpäivänä tuhertaa itkua kaverin keittiössä, kun toiset on elokuvissa tai kuhertelemassa peiton alla?
Kaikki on turhuutta, tuumasi Saarnaaja. Juuri siltä mustakin tuntuu.
torstai 21. toukokuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Moi!
En ookaan aikasemmin tänne mitään kommentoinu, koska olen blogiasi alkanut vasta viime aikoina seuraamaan. Nyt halusin kuitenkin lyhyen tsemppaavan viestin jättää: ei kannata luovuttaa! Tottahan se on, että työpaikoista käydään kovaa kisaa. On kuitenkin varmasti olemassa työpaikkoja, joissa sinä olet pätevämpi juuri näkövammasi vuoksi. Täällä Joensuussa on esimerkiksi erityisdiakonin työ, jota hoitaa henkilö, joka on kuuro. Tällä en nyt tarkoita, että et voisi saada ihan "tavallista" työpaikkaa, mutta juuri sinun kokemuksesi näkövamman asettamista rajoitteista voi olla kultaakin arvokkaampaa työelämässä. Ja itse olen täysin "vammaton" opiskelija, mutta silti olen yöllä itkua tuhertaen kirjoittanut koulutöitä. Minulle kirjoittaminen on välillä hirmu vaikeaa ja tuntuu, etten akateemista tekstiä osaa kirjoittaa, vaikka kirveellä uhattaisi. Kauhulla muistelen kandin työn kirjoittamista, siinä oli oma mielenterveys ja parisuhde kovilla! Mutta eihän miun itestäni pitäny alkaa selittelemään..
Voimia viimeisiin opiskeluponnistuksiin ja kiitos blogistasi, sitä on ilo seurata :)
Kevätterkuin, Unikko
Voih, eläydyn tähän niin täysin! Vaikka omat tappiofiilikset tulevat vähän toisista jutuista.
Itselleni olen yrittänyt kertoa, että yhteisössä tarvitaan paljon enemmän toimijoita, joilla on syvällistä käsitystä toiminnan esteistä ja niiden kans pärjäilystä! Mun mielestäni vammaisuudella on eräänlainen itseisarvo, mutta vielä paljon tärkeämpää on se, että jokainen voisi käyttää ainutlaatuista persoonaansa ja osaamistaan ja rakentaa maailmaa yhdessä muitten kanssa.
Hei Kaura ja Unikko (tervetuloa lukijaksi!),
kuten yleensä - aamulla asiat näyttää valoisammilta. Palautin kandiarvostelut keskellä yötä ja vuodatin oheen mailin ohjaajalle siitä, että arviot ovat alamittaisia, koska en koe mielekkäääksi keksiä tikusta asiaa, kun varsinaiset työt on jo palautettu eikä kirjallisista oppinoinneista ole kenellekään siis varsinaista hyötyä---
Tää vammaisuus, työllistyminen ja elämän rajoitukset ylipäätään on jotenkin sellainen aihe, että vellon siinä aika ajoin. Eilen illalla oli osittain samanlainen olo kuin viime syksynä, kun surin varmuuden vuoksi ihan kaikkea mikä ei onnistu eikä tule enää onnistumaan, nyt yritän taas ryhdistäytyä ja olla valoisin mielin.
Kiitos Tytti, kun aina niin rohkeasti vuodatat tuntojasi täällä - saan paljon voimaa kirjoituksistasi. Kaura, sinun ajatuksesi vammaisuuden itseisarvosta ja siitä, että kaikille ainutkertaisille meille kuuluu jokin tärkeä paikka tässä maailmassa, kolahti todella. Olen itse toisinaan surun syövereissä pulikoidessani leikitellyt ajatuksella siitä, että näkisinkin. Olen siis lähes täysin sokea, jäljellä pikkuisen valo- ja hahmoäköä. Ja aina olen tullut siihen samaan lopputulemaan. Jos menettäisin sokeuteni - niin sen siis koen - menettäisin samalla myösjotakin tosi olennaista omasta itsestäni, minusta tällaisena kuin olen syntyny ja - kuten uskon - kuin minut on ajateltu ja suunniteltu olevaksi. Ei. En halua luopua itsestäni, kaikista kamppailuista huolimatta rakastan itseäni juuri tällaisena, vaikka tuo tosiasia välillä hautaututukin kaikkien huonommuuden- jaturhautumistuntojen alle. Ja yksi asia lienee kuitenkin aika varma: näinpä tai en, olipa mulla yksi tai neljä raajaa, olimpa sisäisesti ja ulkoisesti millainen tahansa, helpolla ei elämä päästä.
Lähetä kommentti