Pääsiäinen, 2005.Kuva on R:n ottama.
Viime viikolla tuli M:n kanssa puhetta erilaisista elämänmuutoksista ja siitä, miten siirtymät on vaikeita itse kullekin. M. sivusi Yleltä tulevaa dokumenttia, jonka tänään vihdoin katsoin.
Pakomatkalla anoreksiasta oli vaikuttava, siinä supernopeasti maisteriksi valmistunut suomalainen Marja oli sairastunut anoreksiaan ja muuttanut takaisin vanhempiensa luokse. Dokumentti näytti äidin uupumuksen ja tyttären kahtiajakoisen olemuksen, vahvan tahdon parantua ja toisaalta anorektisten ajatusten pakottaman kontrollin. Dokumentin voi katsoa täältä vielä 14.2. asti.
Yläaste-lukioaikana lähipiirissä oli seka diagnosoituja syömishäiriöisiä että eri tavoin oirehtivia. Lukio oli psyykkisesti kuormittavaa aikaa, yksi meidänkin ikäluokasta muuttui harhaiseksi kirjoitusten lähetessä ja lukion toisella useat oirehtivat juuri painonsa kanssa, minä mukaan lukien. Kaivoin dokumentin katsottuani esiin muutamia valokuva-cd:itä, toinen on keväältä 2004 ja toinen vuotta myöhempi, 2005. Vanhojentanssikevät 2005 oli aika rankka, erinäisten sattumusten seurauksena ainoa elämänhallinnan keino tuntui olevan syömisten kontrollointi. 12 viikossa laihduin 14 kiloa, olin kalpea kuin mikä ja palelin jatkuvasti. Jälkimmäinen kuva on aurinkoisesta Romaniasta, joka oli ehkä jonkinlainen käännekohta. Koko reissusta muistan vain muutaman asian, sen että palelin ja sen, että söin pienen valkoisen suklaapatukan, ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Tämä kevät on rankkuudestaan huolimatta ollut myös onnekas kevät. Sain tammikuussa sen YTHS-herätyksen, jonka seurauksena ravaan Töölössä vähintään kerran viikossa. Viime viikolla oli ravintoterapeutti, joka katsoi syömisteni määrää ja laatua. Sain päiväkirjasta myös muutaman napakan katseen ja tulevaisuutta varten kiellon toistaa sellaisia päiviä enää. Se havahdutti itsenikin taas - en kai ole luisumassa samaan, hakemassa rutiinia ja rakennetta kaoottiseen arkeen syömisistä?
Loppuviikon kirjoitukseni poiki myös sen, että tapaan silmäklinikan psykologin parin viikon kuluttua. Oma jaksaminen, tai ennen kaikkea turhautuminen toki huolestuttaa ja ärsyttää, en haluaisi käyttää aikaani märehtimiseen. Tännekin kirjoittaminen on välillä hankalaa, kun voin vain aavistella, kuinka moni tuttava tätä lukee. Toisaalta tuntuu hyvältäkin, että voin purkaa ajatukseni jonnekin ja tiedän, että edes joku minut tunteva tietää, missä mennään, koska ääneenhän en asioitani puhu. On ristiriitaista kirjoittaa tänne, kun toisaalta pelkään sitä, että kaikki saavat tietää. Toisten ironiaa ja ivaa on vaikeaa kohdata, mutta pettymyksen aiheuttaminen on vielä kamalampaa.
2 kommenttia:
Mä olen aina pelännyt tota pettymyksen aiheuttamista myös. Mutta on hienoa, että ainakin kirjoitat rohkeasti asioista, joista sanot, ettet pysty puhumaan. Puhuminen on vaikeaa, olen kovasti yrittänyt opetella sitä viime vuosina, mutta vieläkin vaan on asioita, joita ei vain kykene sanomaan ääneen, vaikka kuinka haluaisi! Jaksamista kevääseen - ja onneksi on YTHS!
Niinpä, kiitos :)
Lähetä kommentti