Hei kaikki,
on aika hiljaa kiittää.
Tämä blogi alkaa tulla tiensä päähän, mutta minä jatkan toisaalla.
Jutut säilyvät kyllä täällä, mutta eivät päivity enää.
Törmäämme epäilemättä uusin kuvioin toisaalla!
Uuden osoitteen saa myös suoraan kysymällä, sähköpostitse esimerkiksi osoitteesta ekoelamaa@hotmail.com.
Hyvää joulun aikaa ja uutta vuotta 2011.
lauantai 25. joulukuuta 2010
perjantai 3. joulukuuta 2010
Kansainvälinen vammaisten päivä.
Suosittelen lämpimästi kaikkia lukemaan tämän selkokielisen köyhyyden vastaisen ohjelman. Olen viime viikkoina miettinyt paljon sitä, miten tässä yhteiskunnassa kaikki perustuu siihen, että terveet tekevät töitä ja sairaat eivät. Mutta kuka sen terveyden määrittelee? Ja miksei suurin osa vammaisista saa tehdä töitä, vammahan ei ole sairaus? Minun tuttavapiirissäni on paljon eläkeläisiä, setäni on sitä mieltä, että myös minun pitäisi hakea Kelalta työkyvyttömyyseläke nyt kun niitä vielä voi saada. Minulla on tulevaisuudessa kaksi korkeakoulututkintoa ja edessä hirveä rumba, jos haluan töihin mihinkään. Miten tämä voi olla mahdollista? Miten yhteiskunnalla on varaa tällaiseen?
tiistai 30. marraskuuta 2010
Latinaa!
Meidän ope on huippu. Perusilmeitä on yksi (1), äänensävyjä yksi (1). Niillä ilmeillä ja äänensävyillä tulee sitten kaikki asiat. Tässä sattumus rinnakkaisryhmästä.
Latinan ope: "Aktiivin persoonapäätteet ovat -o/-m, -s, -t, -mus, -tis,-nt. Yksi opiskelija teki joskus muistisäännön: Osta mustis nyt." Latinan opiskelija: "Mutta mustista ei tehdä enää!" Latinan ope: "Ei se mitään. Tää kielikin on kuollut."
maanantai 29. marraskuuta 2010
Kullekin viikolle sen omat murheet.
Ihmissuhdeihmetyksen lisäksi on ollut liiankin kanssa opiskeltavaa.
Olen omaksunut osavuosiajattelun ja jakanut jäljellä olevan vuoden viikon mittaisiin katsauksiin.
Viime viikolla (joka tosin päättyi vasta tänään aamulla) tentin neljän vuorokauden sisällä 19,5 op edestä tenttejä. Vertailuksi kerrottakoon, että koko vuoden tavoitteena on normaalisti 60op.
Junaillessani takaisin Tampereen winter wonderlandista katsastin kalenteria ja totesin, että on sitä murhetta tällekin viikolle: kuusi palautettavaa esseetä tai oppimispäiväkirjaa, yksi ryhmätyö-esitelmä ja toinen harjoitustyö, joka ei suoraan sanoen voisi vähempää kiinnostaa.
Ensi viikon murhe on pistekirjoituskurssi ja sitä seuraavalla onkin sitten seuraava tenttirupeama ja sen jälkeen koittaa se, mikä ihmisellä on aina mielessä.
Keväästä tulee toivottavasti toisenlainen.
Olen omaksunut osavuosiajattelun ja jakanut jäljellä olevan vuoden viikon mittaisiin katsauksiin.
Viime viikolla (joka tosin päättyi vasta tänään aamulla) tentin neljän vuorokauden sisällä 19,5 op edestä tenttejä. Vertailuksi kerrottakoon, että koko vuoden tavoitteena on normaalisti 60op.
Junaillessani takaisin Tampereen winter wonderlandista katsastin kalenteria ja totesin, että on sitä murhetta tällekin viikolle: kuusi palautettavaa esseetä tai oppimispäiväkirjaa, yksi ryhmätyö-esitelmä ja toinen harjoitustyö, joka ei suoraan sanoen voisi vähempää kiinnostaa.
Ensi viikon murhe on pistekirjoituskurssi ja sitä seuraavalla onkin sitten seuraava tenttirupeama ja sen jälkeen koittaa se, mikä ihmisellä on aina mielessä.
Keväästä tulee toivottavasti toisenlainen.
torstai 25. marraskuuta 2010
Kevät tuli, nimittäin Pariisin sellainen.
Kuulin päivällä M:ltä, että on menossa katsomaan Pariisin Kevättä Tavastialle. Minä puhkuin tenttikirjojeni keskellä, luulin bändin olevan keikkatauolla kevääseen. Sitten meni muutama tunti ja Apteekintätikin päivitti statukseensa samansuuntaisen viestin. Voi elämäni kevät, minäkö muka homentuisin nenä ruotsinkielisen diakonian parissa!
Kun talvi sitten yllätti paikallisliikenteen niin, etten päässyt kuulemaan Antti Nylenin alustusta Agricolan kirkolle, päätin suunnata kotiin (ja jäin melkein ratikan alle, hups). Pari tuntia tiukkaa ruudun tuijottelua johti tuloksiin: klo 19.57 tenttikirja oli selätetty (ja monta muuta vielä pinossa). Päätin tehdä syöksyn Tavastian lippuluukulle ja olin paikalla hyvissä ajoin ennen ovien aukeamista - kuten myös M., joka odotteli ystäväänsä.
Lipun kanssa yhytin sitten Apteekintädin, kävin kahvilassa lämmittämässä kohmeisia jäseniäni ja vietin spontaanin vapaaillan. Vähän jäi sellainen olo, ettei oikislaisten pikkujouluväki oikein tiennyt, ketä kuunteli eikä bändiä liiemmin kiinnostanut, kenelle soitti, mutta kuulin ne kappaleet, jotka toivoinkin kuulevani, joten mikäs siinä! Taidan käydä keväälläkin kuuntelemassa ennen kuin toimitan laulajalle kurkkupastilleja, ressu lauloi ehkä kolmanneksen melodian mukaan ja loput sitten vähän sieltä, minne sattui osumaan :)
Vähän tuntuu, että sinkkuelämä jatkuu edelleen, tai sitten olen todella huono lukemaan ihmisiä.
Kun talvi sitten yllätti paikallisliikenteen niin, etten päässyt kuulemaan Antti Nylenin alustusta Agricolan kirkolle, päätin suunnata kotiin (ja jäin melkein ratikan alle, hups). Pari tuntia tiukkaa ruudun tuijottelua johti tuloksiin: klo 19.57 tenttikirja oli selätetty (ja monta muuta vielä pinossa). Päätin tehdä syöksyn Tavastian lippuluukulle ja olin paikalla hyvissä ajoin ennen ovien aukeamista - kuten myös M., joka odotteli ystäväänsä.
Lipun kanssa yhytin sitten Apteekintädin, kävin kahvilassa lämmittämässä kohmeisia jäseniäni ja vietin spontaanin vapaaillan. Vähän jäi sellainen olo, ettei oikislaisten pikkujouluväki oikein tiennyt, ketä kuunteli eikä bändiä liiemmin kiinnostanut, kenelle soitti, mutta kuulin ne kappaleet, jotka toivoinkin kuulevani, joten mikäs siinä! Taidan käydä keväälläkin kuuntelemassa ennen kuin toimitan laulajalle kurkkupastilleja, ressu lauloi ehkä kolmanneksen melodian mukaan ja loput sitten vähän sieltä, minne sattui osumaan :)
Vähän tuntuu, että sinkkuelämä jatkuu edelleen, tai sitten olen todella huono lukemaan ihmisiä.
tiistai 23. marraskuuta 2010
tiistai 16. marraskuuta 2010
85 ääntä.
Minut valittiin eilen seurakunnan luottamushenkilöksi.
Sain oman ääneni lisäksi 85 muuta ääntä seurakuntaneuvostoon ja 125 ääntä yhteiseen kirkkovaltuustoon.
Tiedän saaneeni äänen kolmelta ystävältäni, mutta on pysäyttävää, että kymmenet muutkin ovat kokeneet minut ehdokkaakseen ja edustajakseen.
Todennäköisesti kauteni jää superlyhyeksi, kun vuokrasopimus keväällä loppuu, mutta sellaista on opiskelijan elämä. Siihen asti toimitaan täysillä.
Silmä on ollut viime päivinä levoton.
Sain oman ääneni lisäksi 85 muuta ääntä seurakuntaneuvostoon ja 125 ääntä yhteiseen kirkkovaltuustoon.
Tiedän saaneeni äänen kolmelta ystävältäni, mutta on pysäyttävää, että kymmenet muutkin ovat kokeneet minut ehdokkaakseen ja edustajakseen.
Todennäköisesti kauteni jää superlyhyeksi, kun vuokrasopimus keväällä loppuu, mutta sellaista on opiskelijan elämä. Siihen asti toimitaan täysillä.
Silmä on ollut viime päivinä levoton.
lauantai 13. marraskuuta 2010
Siionin virsi 244a
2. Usein vaihtuu päivä yöhön,
matkanteko kyyneltyöhön,
tie on ahdas, uuvuttaa.
Usein peittyy täällä armo,
maahan painuu usko, tarmo,
toivo tyyten raukeaa.
Aika raskasta arkeen paluu, kun kaikkea on liikaa ja aikaa liian vähän.
Pimeä ja musta marraskuu, avuton marraskuu, kun keppi unohtuu kotiin ja yhtäkkiä onkin pimeää.
Jätin pois kursseja, pakollisiakin, vaikka tiedän joutuvani keväällä yliopiston opintoseurantaan.
Tätä virttä veisataan kuorossa, se on juuri nyt valtavan puhutteleva.
Sunnuntaina kahviteltiin, perjantaina lounastettiin.
Toinen on totinen, niin samanlainen ja kuitenkin niin erilainen.
Selkeneekö kaikki ajan kanssa, vai pitäisikö nyt jo tietää, osata lukea toista?
Tilanne tekee araksi, mietteliääksi.
On siinä virressä viimeinenkin säkeistö.
Pakko tämän marraskuun on joskus loppua.
Toisesta tullee joskus niin tuttu, että tietää onko totisuus ja tarkkailu vain tapa olla vai jotain, jota sovelletaan uusiin tuttavuuksiin.
(7. Mutta muista, Jeesus voitti.
Päivä jälleen yöstä koitti.
Sydämeesi kätke se.
Katso häneen tuskan alta,
Hänellä on voima, valta
viedä sinut perille.)
tiistai 9. marraskuuta 2010
Paluu arkeen...
... on sitä, kun villapipo pistelee ja kutittaa vanhan tutun, mutta uudelleen kuosiinsa palautetun siilitukan läpi.
... on sitä, että myöhästyy kaikilta luennoilta kuten aina ennenkin. Myös niiltä, joiden alkaessa on jo valmiiksi kampuksella.
... on sitä, että rästityöt ja stressi meinaa tulla uniin.
... on sitä, että näkee yliopistolla ystävän, kääntyy ympäri ja näkee toisen ystävän.
... on sitä, että jetlagista toettuaan muistaa taas, millainen olo ihmisellä kuuluu olla.
... on sitä, että on jetlagin kourissa niin kankea ajatuksissaan, ettei osaa sanoa kahviseuralle, kuinka riemastunut onkaan tämän kirkuvankeltaisista pillifarkuista.
... on sitä, että prosessoi taakse jäänyttä matkaa ja miettii, että jos ei amerikkalaiset muuta osaa, niin ainakin ne tekee hyviä yövaatteita ja muffinseja.
... on sitä, että myöhästyy kaikilta luennoilta kuten aina ennenkin. Myös niiltä, joiden alkaessa on jo valmiiksi kampuksella.
... on sitä, että rästityöt ja stressi meinaa tulla uniin.
... on sitä, että näkee yliopistolla ystävän, kääntyy ympäri ja näkee toisen ystävän.
... on sitä, että jetlagista toettuaan muistaa taas, millainen olo ihmisellä kuuluu olla.
... on sitä, että on jetlagin kourissa niin kankea ajatuksissaan, ettei osaa sanoa kahviseuralle, kuinka riemastunut onkaan tämän kirkuvankeltaisista pillifarkuista.
... on sitä, että prosessoi taakse jäänyttä matkaa ja miettii, että jos ei amerikkalaiset muuta osaa, niin ainakin ne tekee hyviä yövaatteita ja muffinseja.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Se olikin koti-ikävä!
Olin koti-ikäväinen lapsi, joka haettiin kotiin kesken yökylän ja seurakunnan lastenleirin. Se arka ja ujo kotona nysvääjä ja vielä rippileirille mennessä olin parkkipaikalla sitä mieltä, että oikeastaan voitais lähteä sittenkin kotiin.
Se rippileiri muutti elämäni suunnan monessakin mielessä. Löysin jotain sellaista voimaa ja rohkeutta, josta itseni nykyään tunnistan.
Koti-ikävää en muista tunteneeni pitkiin aikoihin. Interraileilla ja pidemmillä Euroopan kiertomatkoillani maisemanvaihdos ja ympärillä vaihtuvat ystävät ovat pitäneet mielen matkassa. Matkaväsymys sinällään on tuttu ilmiö, reililläkin koomasin Lontoossa kolme päivää enkä käynyt missään.
Tällä reissulla olen ollut väsynyt, en ehtinyt levätä Strasbourgista paluun jälkeen lainkaan. Sen toisen, vähän kaihertavan ja ajoittain unohtuvan tunteen nimeäminen koti-ikäväksi olikin haastavaa siksi, etten enää tunnistanut, miltä koti-ikävä tuntuu.
Mutta koti-ikävä mulla on.
Ikävä omaa sänkyä, ruuanlaittoa, arkirutiineja, myöhästyviä ratikoita, viimaa Aleksanterinkadulla. Ainoastaan tiskejä ei ole ikävä.
Sunnuntain uutta tuttavuutta olen odottanut myös. Tuntematonta ei kai voi ikävöidä, joten olkoon tämä sitten uteliaisuutta ja kärsimättömyyttä, tahtoisin jo keskustella, hymyillä, nauraa. Virnistää ja pohdiskella. Olo on avoin ja arka, toisaalta luottavainen ja lämmin. Uusi ystävä!
Se rippileiri muutti elämäni suunnan monessakin mielessä. Löysin jotain sellaista voimaa ja rohkeutta, josta itseni nykyään tunnistan.
Koti-ikävää en muista tunteneeni pitkiin aikoihin. Interraileilla ja pidemmillä Euroopan kiertomatkoillani maisemanvaihdos ja ympärillä vaihtuvat ystävät ovat pitäneet mielen matkassa. Matkaväsymys sinällään on tuttu ilmiö, reililläkin koomasin Lontoossa kolme päivää enkä käynyt missään.
Tällä reissulla olen ollut väsynyt, en ehtinyt levätä Strasbourgista paluun jälkeen lainkaan. Sen toisen, vähän kaihertavan ja ajoittain unohtuvan tunteen nimeäminen koti-ikäväksi olikin haastavaa siksi, etten enää tunnistanut, miltä koti-ikävä tuntuu.
Mutta koti-ikävä mulla on.
Ikävä omaa sänkyä, ruuanlaittoa, arkirutiineja, myöhästyviä ratikoita, viimaa Aleksanterinkadulla. Ainoastaan tiskejä ei ole ikävä.
Sunnuntain uutta tuttavuutta olen odottanut myös. Tuntematonta ei kai voi ikävöidä, joten olkoon tämä sitten uteliaisuutta ja kärsimättömyyttä, tahtoisin jo keskustella, hymyillä, nauraa. Virnistää ja pohdiskella. Olo on avoin ja arka, toisaalta luottavainen ja lämmin. Uusi ystävä!
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Matkaväsy.
Nyt se alkaa painaa, matkanteko. Olen ollut reissussa kolmatta viikkoa, nukkunut välissä omissa lakanoissa kai kaksi yötä.
Äänikirjahärveli ja nauhuri ovat hukassa, toivon jättäneeni ne Suomeen, muuten tulee kallis lasku.
Olen tottunut viettämään aikaa itsekseni, nyt olen ollut ihmisten seurassa 16. lokakuuta lähtien joka päivä ja joka yö. Kaipaan ilmaa ympärilleni.
Suurimmat nähtävyydet on koluttu, tänään luonnonhistoriallinen museo. Se oli ensimmäinen todella kiinnostava museo, josta oli valitettavasti kiinnostunut muutama tuhat lapsiperhettä. On taas kova motivaatio hankkiutua lääkäriin ja hommata resepti e-pillereille. Huhhuh. Lapsia hurjempia olivat kyllä ne vanhemmat, jotka silmät kiiluen selittivät jälkikasvulleen alkuperäiskansojen työkalujen valmistusta tai pelikaanin kalansaalistusta. Huhhuh!
Ostin kirjakaupasta kilokaupalla kirjoja, toivon niistä jonkun kiinnostavan myös sunnuntain kahviseuraa, koska omaan hyllyyni ne eivät kaikki mitenkään mahdu.
En yleensä haikaile suomalaisten juttujen perään, mutta nyt alkaa olla ruisleivän ja saunan kaipuu aika kovaa. Oma sänky olisi aika pop myös ja kieltämättä olisi mukava päästä käsiksi myös opintoihin.
Odotan sunnuntaita, pikapäikkäreitä omassa sängyssä ja kahveja uuden tuttavuuden kanssa. Jännittää jo, kaikki kivat vaatteet on tietty pesussa, mulla jää yöunet lennon takia väliin/vähiin, mutta haluan silti mennä. Jännittää, ilahduttaa (toinen on odottanut melkein kuukauden kahville pääsyä!) ja hirvittää. Onneksi EVS-papereista suurin osa on jo mennyt.
Anteeksi sekavuus, tämä oli tällaisia hajamietteitä 10h kaupungilla ja museossa kävelyn jälkeen.
Äänikirjahärveli ja nauhuri ovat hukassa, toivon jättäneeni ne Suomeen, muuten tulee kallis lasku.
Olen tottunut viettämään aikaa itsekseni, nyt olen ollut ihmisten seurassa 16. lokakuuta lähtien joka päivä ja joka yö. Kaipaan ilmaa ympärilleni.
Suurimmat nähtävyydet on koluttu, tänään luonnonhistoriallinen museo. Se oli ensimmäinen todella kiinnostava museo, josta oli valitettavasti kiinnostunut muutama tuhat lapsiperhettä. On taas kova motivaatio hankkiutua lääkäriin ja hommata resepti e-pillereille. Huhhuh. Lapsia hurjempia olivat kyllä ne vanhemmat, jotka silmät kiiluen selittivät jälkikasvulleen alkuperäiskansojen työkalujen valmistusta tai pelikaanin kalansaalistusta. Huhhuh!
Ostin kirjakaupasta kilokaupalla kirjoja, toivon niistä jonkun kiinnostavan myös sunnuntain kahviseuraa, koska omaan hyllyyni ne eivät kaikki mitenkään mahdu.
En yleensä haikaile suomalaisten juttujen perään, mutta nyt alkaa olla ruisleivän ja saunan kaipuu aika kovaa. Oma sänky olisi aika pop myös ja kieltämättä olisi mukava päästä käsiksi myös opintoihin.
Odotan sunnuntaita, pikapäikkäreitä omassa sängyssä ja kahveja uuden tuttavuuden kanssa. Jännittää jo, kaikki kivat vaatteet on tietty pesussa, mulla jää yöunet lennon takia väliin/vähiin, mutta haluan silti mennä. Jännittää, ilahduttaa (toinen on odottanut melkein kuukauden kahville pääsyä!) ja hirvittää. Onneksi EVS-papereista suurin osa on jo mennyt.
Anteeksi sekavuus, tämä oli tällaisia hajamietteitä 10h kaupungilla ja museossa kävelyn jälkeen.
maanantai 1. marraskuuta 2010
Sellainen sunnuntai.
Kotitalo.Jonotin aamulla 1,5 tuntia Abyssinian Baptist Churchin jumalanpalvelukseen ja pidin kuulemastani: saarnasta ja musiikista. Kaikki opetus ei ehkä ihan uppoa luterilaiseen, mutta hyviä ajatuksia oli paljon ja seurakunta oli todellakin kuin yhtä suurta perhettä. Kirkon ovimies piti minua brittinä, kun kyselin, mistä löydän jonon pään (kulman takaa).
Päivän ohjelmaan kuului Empire State Building, joka oli kyllä hintansa väärti. Hyvällä säällä huipulta näkyi koko Manhattan ja lisäksi Queensia, Brooklynia, Bronxia ja New Jersey. Huipulla tuuli niin, että meinasi tukka irrota ja olo oli kuin jääkaudella. Voin suositella.
Ensimmäinen varsinainen shoppailupäivä oli tänään, kun kollattiin Forever 21. Löysin itselleni yöpaidaksi pitkähihaisen t-paidan ja veljille joulupakettiin täytettä. Illalla kotona tosin erehdyin sovittamaan toista paitaa, joten sori vaan S., saatkin jouluna jotain muuta. Toisen paidan (mustavalkoinen raidallinen villahuppari) tulevaisuus on vielä auki, täytyy vähän mittailla, kenelle veljistä se sopisi parhaiten.
Illalla kävelimme yli 20 korttelia nähdäksemme Halloween-paraatin. Se oli aika laimea, mutta ihmisiä oli liikkeellä sitäkin enemmän. En erityisemmin pidä Halloweenista, olen perinteisemmän pyhäinpäivän ystävä.
Eiliset mietteet ovat saaneet taas uutta suuntaa, odotan jo ensi sunnuntaita ja kotiinpaluuta. Ja kyllä, nautin olostani täällä täysin siemauksian, älkää huoliko! On vaan kiva tulla kotiin, kun on mukavia asioita tiedossa.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Ulkoilutin likapyykkiä Harlemin yössä.
Likapyykkivuori kasvaa, viimeisiä alusvaatteita viedään. Pesulaan ei enää päässyt kuin hakemaan jo pestyjä pyykkejä, joten käytimme kalsaripyykkiä kävelyllä Harlemin pimeässä illassa.
Kymmenen aikaan ikkunaan koputettiin, vuokraisäntä tuli tervehtimään ja hauskuttamaan meitä jutuillaan. Mukanaan oli komea veljenpoika. Kaksi mustaa miestä muistelivat Kemin lumilinnaa ja keskustelivat siitä, minkä väriset seinät sedän uusimpaan sijoitusasuntoon laitetaan.
Voin suositella tätä majapaikkaa lämpimästi teille kaikille.
Meillä on astianpesukonekin.
Kävimme Brooklynin trendialueilla, söimme kivasti ulkona ja seikkailimme metrolla toista tuntia. Auringonlaskun aikaan olimme Empire State Buildingin lähellä kattoterassilla, jossa sai lämmintä omenasiideriä. Fleecehuopiin kääriytyneinä meitä ei palellut juurikaan.
Huomenna on ohjelmassa Abyssinian Baptist Church, Macy's, Forever 21, jokin pikaruokaketjupäivällinen, Empire State Building, Halloween-paraati ja iltapalaksi donitsit. Olemme viettäneet aikataulutonta aikaa, mutta nyt päätimme ryhtyä tuumasta toimeen, jotta ehdimme kaikki must seet.
Tässä sivussa yritän hoitaa ajan tasalle opiskeluasioita. Tai hoitaa niitä siten, että kotiinpaluun yhteydessä ei odota katastrofi. Tänä yönä pitää lukea 20 sivua Water Risk Managementia ja aamulla tehdä aiheeseen liittyvä tehtävä verkossa, muut työt eivät ole niin akuutisti niskassa vielä.
Ihmisten erilaiset temperamentit mietityttävät, näin reissussa ne korostuvat. Mietityttää myös se, ettei uudesta tuttavuudesta ole kuulunut viikkoon mitään ja että jotkut ihmiset vain toimivat niin. Onneksi olen matkoilla, ei ole aikaa märehtiä. Asiat menee omalla painollaan.
Täällä on kauniita ihmisiä. Löysin kirpputorilta maailman kauneimman vintageolkalaukun, jollaista olen etsinyt vuosia. Onneksi dollarin kurssi on tällä hetkellä mitä on.
perjantai 29. lokakuuta 2010
torstai 28. lokakuuta 2010
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Tout est bien.
Takana viikko mieltään osoittavassa Ranskassa.
Kurssi oli hyvä ja intensiivinen, vetäjäporukka tuttu ja rakas, uusi ja rakastettava.
Euroopan neuvosto, voisiko sinne mennä töihin?
Eteläeurooppalainen flirttikulttuuri.
Edellämainittuun tottumattomat suomalaisteinit.
Mellakat ja mielenosoitukset.
Croissantit ja syksyiset lehdet.
Onnistumisen kokemukset, kun ranskaksi kommunikointi oli pääosin rohkaisevaa.
Melkein-kummitytölle viime vuonna aloitettu neulemekko tuli valmiiksi, jätin sen N:n pikkutytölle tulevaisuutta varten.
Rakastan Ranskaa.
Rakastan mun ystäviä - ne ei katoa, vaikka nähdään satunnaisesti. Ne on Ukrainassa, Tanskassa, Islannissa, Liettuassa, Portugalissa, Pohjois-Irlannissa.
Tahtoisin vetää tyttöjen vertaisryhmää.
Paljon on ajatuksia viikon jälkeen.
Maailmassa ja elämässä on niin paljon hyvää.
Ilmassa on uutta ystävyyttä.
Tutustumista ja jutustelua.
Syväluotausta ja huumoria.
Hämmennystä ja pohdintaa.
Hyviä asioita, hyvä mieli.
Huomenna on New York ja Boston, jos kone on ehjä eikä kaipaa lakkoilevia korjaajia.
Minulla on matkaväsymys, jonka alla kuplii odotusta ja iloa.
Pyykki on pyörinyt, tiskit lionneet, matkalaukkua purettu ja pakattu.
Vielä pitää maksaa laskut ja siirtää rahaa.
Aamulla käydä postissa hakemassa Tekniikan kandidaatin paperit ja Amnestyn uusi trikoomekko postista ja viedä rahaa pankkiin.
Sitten vaihdan maisemaa.
Kurssi oli hyvä ja intensiivinen, vetäjäporukka tuttu ja rakas, uusi ja rakastettava.
Euroopan neuvosto, voisiko sinne mennä töihin?
Eteläeurooppalainen flirttikulttuuri.
Edellämainittuun tottumattomat suomalaisteinit.
Mellakat ja mielenosoitukset.
Croissantit ja syksyiset lehdet.
Onnistumisen kokemukset, kun ranskaksi kommunikointi oli pääosin rohkaisevaa.
Melkein-kummitytölle viime vuonna aloitettu neulemekko tuli valmiiksi, jätin sen N:n pikkutytölle tulevaisuutta varten.
Rakastan Ranskaa.
Rakastan mun ystäviä - ne ei katoa, vaikka nähdään satunnaisesti. Ne on Ukrainassa, Tanskassa, Islannissa, Liettuassa, Portugalissa, Pohjois-Irlannissa.
Tahtoisin vetää tyttöjen vertaisryhmää.
Paljon on ajatuksia viikon jälkeen.
Maailmassa ja elämässä on niin paljon hyvää.
Ilmassa on uutta ystävyyttä.
Tutustumista ja jutustelua.
Syväluotausta ja huumoria.
Hämmennystä ja pohdintaa.
Hyviä asioita, hyvä mieli.
Huomenna on New York ja Boston, jos kone on ehjä eikä kaipaa lakkoilevia korjaajia.
Minulla on matkaväsymys, jonka alla kuplii odotusta ja iloa.
Pyykki on pyörinyt, tiskit lionneet, matkalaukkua purettu ja pakattu.
Vielä pitää maksaa laskut ja siirtää rahaa.
Aamulla käydä postissa hakemassa Tekniikan kandidaatin paperit ja Amnestyn uusi trikoomekko postista ja viedä rahaa pankkiin.
Sitten vaihdan maisemaa.
torstai 14. lokakuuta 2010
Kun muuttaa, kaikki jää.
Päivitin eilen statukseeni, että olen reissunainen ja pidän siitä. Tarkoitin viihtyväni junassa, pitäväni ajatuksesta, että pian olen Ranskassa tapaamassa ystäviä, sen jälkeen Atlantin toisella puolella katsomassa kuuluisia kaupunkeja ja tammikuussa kaukana idässä vanhan ystävän luona.
Kaksi ystävääni Tampereen ajoilta kommentoivat statukseen minun olevan niin kiireinen, etten koskaan ehdi tavata. Että on varattava aika, jotta ehdin kohdata heidätkin. Vastasin, ettei todellakaan tarvitse. Että tervetuloa Etelä-Suomeen, täällä minä olen.
Pahoitin mieleni.
Tämä on ollut ikävän syksy. Olen ikävöinyt iltahetkiä ystävien keittiössä, kävelyretkiä ja kauppamatkoja, aamuisia luennolle laahustamisia ja yhteisiä tunteja harjoitustöiden parissa. Olen ikävöinyt ruokakauppaa, jossa kävelin hyllyjen välissä, ensin vihannekset, sitten leivät (sitten mustamakkara), sitten jugurtti ja maito, viimeisenä tee- ja karkkihoukutusten ohi. Olen ikävöinyt kaupassa soivaa musiikkia, töykeää kassatätiä ja Punnitse ja Säästä:ä.
Olen yrittänyt pitää ystäviin yhteyttä, sopinut treffit vähintään yhden kanssa joka kerta Tampereella ollessani. Mennyt aamulla aikaisin aamuteelle, lähtenyt myöhemmällä junalla. Yrittänyt olla tasapuolinen ja onnistunutkin tapaamaan kaikkia paitsi yhtä.
Helsingissä ei ole käynyt kukaan.
Arki-iltana ei kuulemma ehdi.
On liian kallista.
Ei ole aikaa.
Kukaan ei ole edes kysynyt, voiko tulla.
Yksi ystävä kerran sanoi ikävöineensä ja kertoi olevansa tulossa Helsinkiin ehkä juuri silloin, kun olen reissuillani.
Kuukausi sitten istuin norjalaisen kanssa junassa ja surin asioiden laitaa ääneen.
Eilen istuin bussissa matkalla kotiin Hervantaan ja itkin vähän.
On minun kalenterini täynnä ja elämäni kiireistä, en minä sitä.
Jollain se on täytettävä, kun muuton yhteydessä kaikki jäi.
Pitäisikö istua kotona ja odottaa, että joku joskus tulee, soittaa, laittaa viestin?
Tuntui kyllä aika pahalta.
Ehkä ensi vuonna olen toisessa maassa, saan etäisyyttä kaikkeen ja ikävöidäkin ihan luvan kanssa.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Minusta on tulossa pessimisti.
Kävin tänään Näkövammaisten Keskusliitossa katsastamassa vapaaehtoistyöhön liittyviä papereita. Saatiin itsenäisen elämän taitoja koskeva kysely täytettyä loppuun, olin täyttänyt sen hyvin ja huolellisesti myös sellaisilta osin, jotka olisin voinut sivuuttaa. Ne loputkin omituiset kohdat selvisivät, kyseessä oli vain ammattisanasto, jota en hallinnut.
Sitten katsottiin läpi toinen lomake, sain ohjeet sen täyttämiseen loppuun ja minulle kerrottiin, mitä kannattaa painottaa. Nyt illalla tein työtä käskettyä ja lähetin toisenkin lomakkeen Belgiaan äsken.
Kielikokeen tulokset venyvät vuoden vaihteeseen, joten lähetin sähköpostia vuosien taakse, lukion opettajalle. Hän vastasi melkein heti ja kertoi, että "kirjoitan puolestasi mitä tahansa!", se lämmitti mieltä.
Erityisesti, kun sain taas kuulla, miten olen niin akateeminen, aktiivinen ja elämässäni pärjäävä, että Suomen CIMOn kautta hakiessani minua ei ikimaailmassa valittaisi, vaikka saisinkin runsaasti säälipisteitä näkövammastani. Belgiassa hakemuksia on kuulemma paljon, toivon että siellä myös lahjakkailla vammaisilla on mahdollisuuksia. Tuntuisi huijaukselta täyttää paperit huolimattomasti, antaa itsestä sellainen kuva, mitä en todellisuudessa ole. Jos minä olen kirjotitanut kaksi kotimaista ja neljä vierasta kieltä, lukenut yliopistossa kolmea klassista kieltä ja tehnyt monenlaista vapaa-ajallani, pitääkö siitäkin nyt sitten rankaista?
Etenkin kun kuulin taas, miten 98% näkövammaisten opiskelijavaihdoista menee päin peetä. Vammainen opiskelija ei saa ulkomaan vaihto-opiskeluun minkäänlaista asumistukea. Ei yleistä eikä opiskelijan asumistukea. Avustajaa ei tipu, ei liioin liikkumistaidon ohjausta. On tämä EU niin tasapuolinen ja vapaata liikkuvuutta edistävä taho. **skan marjat!
Olen päättänyt asettua poikkiteloin joka ikisessä byrokratian rattaassa. Oikein levittää ketarat joka suuntaan ja kiljua mennessäni. Hakea joka ikiseen huippuvirkaan ja koulutukseen ihan vain siitä ilosta, että voin osoittaa, ettei näkövamma vaikuta aivojen toimintaan.
Pyörätuolissa istuva suomalainen ystävä varttui ulkomailla ja koki elämänsä kulttuurishokin Suomeen palattuaan, kun hänelle ehdotettiin erityiskoulua ja peruskoulun jälkeen varhaiseläkettä. Näin meillä ollaan Suomessa tasapuolisia!
Sitten katsottiin läpi toinen lomake, sain ohjeet sen täyttämiseen loppuun ja minulle kerrottiin, mitä kannattaa painottaa. Nyt illalla tein työtä käskettyä ja lähetin toisenkin lomakkeen Belgiaan äsken.
Kielikokeen tulokset venyvät vuoden vaihteeseen, joten lähetin sähköpostia vuosien taakse, lukion opettajalle. Hän vastasi melkein heti ja kertoi, että "kirjoitan puolestasi mitä tahansa!", se lämmitti mieltä.
Erityisesti, kun sain taas kuulla, miten olen niin akateeminen, aktiivinen ja elämässäni pärjäävä, että Suomen CIMOn kautta hakiessani minua ei ikimaailmassa valittaisi, vaikka saisinkin runsaasti säälipisteitä näkövammastani. Belgiassa hakemuksia on kuulemma paljon, toivon että siellä myös lahjakkailla vammaisilla on mahdollisuuksia. Tuntuisi huijaukselta täyttää paperit huolimattomasti, antaa itsestä sellainen kuva, mitä en todellisuudessa ole. Jos minä olen kirjotitanut kaksi kotimaista ja neljä vierasta kieltä, lukenut yliopistossa kolmea klassista kieltä ja tehnyt monenlaista vapaa-ajallani, pitääkö siitäkin nyt sitten rankaista?
Etenkin kun kuulin taas, miten 98% näkövammaisten opiskelijavaihdoista menee päin peetä. Vammainen opiskelija ei saa ulkomaan vaihto-opiskeluun minkäänlaista asumistukea. Ei yleistä eikä opiskelijan asumistukea. Avustajaa ei tipu, ei liioin liikkumistaidon ohjausta. On tämä EU niin tasapuolinen ja vapaata liikkuvuutta edistävä taho. **skan marjat!
Olen päättänyt asettua poikkiteloin joka ikisessä byrokratian rattaassa. Oikein levittää ketarat joka suuntaan ja kiljua mennessäni. Hakea joka ikiseen huippuvirkaan ja koulutukseen ihan vain siitä ilosta, että voin osoittaa, ettei näkövamma vaikuta aivojen toimintaan.
Pyörätuolissa istuva suomalainen ystävä varttui ulkomailla ja koki elämänsä kulttuurishokin Suomeen palattuaan, kun hänelle ehdotettiin erityiskoulua ja peruskoulun jälkeen varhaiseläkettä. Näin meillä ollaan Suomessa tasapuolisia!
lauantai 9. lokakuuta 2010
The Day of Random Encounters.
Olin tänään ystäväni P:n luona Lahdessa. Matkalla takaisin juna-asemalle törmäsimme liikennevaloissa yhteiseen ystäväämme R:aan, joka on vasta muuttanut Lahteen. Mikä hauska sattuma!
Ehdin Z-junaan viime tingassa. Mäntsälän kohdalla viereisen loosin miehistä toinen jäi pois ja toinen nousi ja istuutui minua vastapäätä. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun.
Mies: "Moi, mikä sun nimi on?"
Minä: "Tytti?" (hämmentyneenä)
Mies: "Tytti Sukunimi?" (riemastuneena)
"Joo!", vastasin ja näytin ilmeisen häkeltyneeltä. "Siis teknologinen toimintaympäristö ja sen analysointi! Mä oon M.P.", mies jatkoi riemastuneena.
Kas näinkin voit tutustua harkkaryhmäläisiisi, joita et ole koskaan tavannut!
Ja miten M. mut sitten tunnisti? Oli lukenut vuosi sitten YTHSn hammaslääkärin odotushuoneessa lehtiartikkelia (musta/mun kitjoittamaa) ja harkkaryhmään päädyttyään googlannut, olenko sama tyttö kuin artikkelissa, nähnyt mun kuvan, josta sitten tunnisti lähijunassa. Että tällaista tänään. Ai niin, lahtelaisissa liikennevaloissa törmäsin sattumalta tuttuun myös.
Ehdin Z-junaan viime tingassa. Mäntsälän kohdalla viereisen loosin miehistä toinen jäi pois ja toinen nousi ja istuutui minua vastapäätä. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun.
Mies: "Moi, mikä sun nimi on?"
Minä: "Tytti?" (hämmentyneenä)
Mies: "Tytti Sukunimi?" (riemastuneena)
"Joo!", vastasin ja näytin ilmeisen häkeltyneeltä. "Siis teknologinen toimintaympäristö ja sen analysointi! Mä oon M.P.", mies jatkoi riemastuneena.
Kas näinkin voit tutustua harkkaryhmäläisiisi, joita et ole koskaan tavannut!
Ja miten M. mut sitten tunnisti? Oli lukenut vuosi sitten YTHSn hammaslääkärin odotushuoneessa lehtiartikkelia (musta/mun kitjoittamaa) ja harkkaryhmään päädyttyään googlannut, olenko sama tyttö kuin artikkelissa, nähnyt mun kuvan, josta sitten tunnisti lähijunassa. Että tällaista tänään. Ai niin, lahtelaisissa liikennevaloissa törmäsin sattumalta tuttuun myös.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
