Olin koti-ikäväinen lapsi, joka haettiin kotiin kesken yökylän ja seurakunnan lastenleirin. Se arka ja ujo kotona nysvääjä ja vielä rippileirille mennessä olin parkkipaikalla sitä mieltä, että oikeastaan voitais lähteä sittenkin kotiin.
Se rippileiri muutti elämäni suunnan monessakin mielessä. Löysin jotain sellaista voimaa ja rohkeutta, josta itseni nykyään tunnistan.
Koti-ikävää en muista tunteneeni pitkiin aikoihin. Interraileilla ja pidemmillä Euroopan kiertomatkoillani maisemanvaihdos ja ympärillä vaihtuvat ystävät ovat pitäneet mielen matkassa. Matkaväsymys sinällään on tuttu ilmiö, reililläkin koomasin Lontoossa kolme päivää enkä käynyt missään.
Tällä reissulla olen ollut väsynyt, en ehtinyt levätä Strasbourgista paluun jälkeen lainkaan. Sen toisen, vähän kaihertavan ja ajoittain unohtuvan tunteen nimeäminen koti-ikäväksi olikin haastavaa siksi, etten enää tunnistanut, miltä koti-ikävä tuntuu.
Mutta koti-ikävä mulla on.
Ikävä omaa sänkyä, ruuanlaittoa, arkirutiineja, myöhästyviä ratikoita, viimaa Aleksanterinkadulla. Ainoastaan tiskejä ei ole ikävä.
Sunnuntain uutta tuttavuutta olen odottanut myös. Tuntematonta ei kai voi ikävöidä, joten olkoon tämä sitten uteliaisuutta ja kärsimättömyyttä, tahtoisin jo keskustella, hymyillä, nauraa. Virnistää ja pohdiskella. Olo on avoin ja arka, toisaalta luottavainen ja lämmin. Uusi ystävä!
lauantai 6. marraskuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti