Spring Awakening

Kuva Googlesta, Amerikan versio.

Tänään otimme V:n kanssa suunnan jo marraskuussa varaamaani musikaaliin, Spring Awakeningiin. Itse näytelmä on kirjoitettu jo 1891, mutta varsin epäsovinnaisen juonen takia sen esittäminen kiellettiin silloin. Sittemmin musikaali on ollut hitti Broadwaylla ja nyt sitä esittää Helsingin Kaupunginteatteri. Musikaali on jännittävä yhdistelmä tuota 1800-luvun arvomaailmaa, nuorten sisäistä tiedonjanoa ja aikuisuuteen heräämistä ja rock-henkistä musiikkia.

Erikoista esityksessä on se, että opiskelijoille on myyty istumapaikkoja myös lavalta ja sinnehän suunta oli myös minulla ja V:llä. Käytännössä siis näyttämön molemmissa sivuissa oli kolmiriviset katsomot, joissa paikkoja yhteensä kolmisenkymmentä. Olimme hieman ihmetelleet "vain opiskelijoille"-rajoitusta, mutta siihenkin selvisi syy. Ensimmäiset rivit sivukatsomoissa oli esiintyjille, minun edessäni istui vuoroin Smakin Kalle Lindroth, vuoroin Mariko Pajalahti ja muutamia muita näyttelijöitä. Suureksi säikähdyksekseni kävi ilmi, että myös vieressäni istunut, siviiliasuinen hyväntuoksuinen (!) poika kuului esitykseen. Tyyppi ponkaisi aivan yllättäen seisomaan ja alkoi laulaa ja minäkin hyppäsin säikähdyksestä ainakin puoli metriä... Samassa katsomossa oli vielä kaksi muutakin laulajaa, jotka kyllä onnistuivat säikyttämään useamman kerran. Oli myös todella hienoa kuunnella laulua aivan korvan juuresta, ihailen taitavia laulajia, joiden ääni kantaa.

Pidin juonesta, sen syvällisyydestä, ajattomuudesta ja toisaalta taas aikakautta uskollisesti noudattavasta meiningistä, uskonnon läsnäolosta ja kivasta musiikista. Ehkä eniten sain kuitenkin irti siitä, että olimme intensiivisesti osa musikaalia ihan vain istumalla siellä lavalla. Esiintyjät hakivat katsekontaktia, esiintyivät meille, näimme harha-askelet ja haparoinnit ja ihania teknisiä yksityiskohtia, jotka lämmittivät insinöörimieltäni kovasti.

Suosittelen ehdottomasti kokemusta kenelle tahansa, erityisesti sitä lavalla istumista. Sokkona näytelmän seuraamisesta en mitään tiedä, mutta nyt noin läheltä seuraaminen helpotti huomattavasti. Etenkin musikaalin miehillä puvustus oli hyvin yhtenäinen, jopa identtinen, joten kauempaa olisi ollut lähes mahdotonta seurata, kuka oli kukin. Kiinnitin huomiota siihen, että näytelmässä puhuteltiin toisia huomattavan paljon nimillä, mikä teki seuraamisesta helpompaa. Lavasteet koostuivat lähes pelkästään tuoleista ja yhdestä kirjoituspöydästä, jota tarpeen mukaan siirreltiin, siitä pidin myös. Läheltä katsottuna oivalsin myös ensi kertaa, miten voimakkaasti näyttelijöiden on ilmehdittävä ja elehdittävä ja mielestäni on ihme, ettei sitä lavan ryminää ja pauketta mitä ilmeisimmin siirtynyt katsomoon ainakaan siinä mittakaavassa kuin mitä se meille kuului. Loppuhuipennus oli kolmansia aplodeja seuranneen ulosmarssin jäkeiset orkesterin jutustelut:
*viimeinen kumarrus* "Noniin, mä tästä meenkin, hyviä viikonloppuja sitten vaan..." ja sinne sekin setä hävisi..

Kuva Googlesta, iki-ihana Kalle <3.

Ihanaa kulttuuria, jonka päätteeksi kävimme intialaisessa ravintolassa ja löysimme Bulevardilta "Hei sinä Bulevardilla kulkija, tule puhkomaan talouden kuplia"-kosketusnäyttöpelin WSOYn kirjakaupan ikkunasta, siinä piti puhkoa kuplamuovia tietyssä ajassa ja innokkuutemme kiinnitti myös ohikulkijoiden huomion. Tätä siis vaadittiin, että helsinkiläiset puhuvat tuntemattomille kadulla...

Minulla on myös uusi koti Helsingissä ja olen surullinen, on outoa ajatella että jätän Tampereen ystävät, naapurin tytöt.