Tule meille vaan, meillä juhlitaan!/Tällaisena kesäyönä

Tänään oli kesän toisen riparini konfirmaatio, jossa oli vieraita ylenpalttisesti, ehtoolliselta jäi yli vain neljä pikaria. Kaikkea jännittävää sattui: kanttorin oli kiiruhdettava toisaalle, joten loppuvirsi jäi vt. nuorisotyönohjaajan harteille ja Tule kanssani, Herra Jeesusta hoilasi sitten innokastakin innokkaampi teinipoikajoukko eritahtisella kitarasäestyksellä tahtien välissä taiteilevan kirkkoväen kanssa. Minulle myös paljastui, että ainakin täällä päin kirkkokansalla on konfiksessa todella suuria vaikeuksia istua hiljaa ja toisaalta matkamuistoja, tässä tapauksessa ehtoollispikareita, poimitaan mukaan. Mitä ihmiset niilläkin tekevät, laittavat takanreunalle vai?! "Tässä meidän Miro-Pietarin konfirmatiosta pihistämäni pikari!"

Kesäkuussa juhlakutsuja satoi vain isosille. Tänään kuulimme, että kaksi nuorta ja yksi isonen (jonka velipuoli oli leiriläisiämme) oli kutsunut porukan juhliinsa. No, ensimmäisessä juhlapaikassa meillä oli logistinen hoppu, joten lauloimme pihamaalla epävireisen Kirkossa-kappaleen ja mennä hurautimme seuraaviin kemuihin. Joissa sitten paljastui, että "niin ei se meidän R tiennyt tuleeko muita kuin pari isosta..." ja isä tuumasi "taitaa jo lautasetkin loppua kesken". Meitä oli siis 13 hengen kööri. Jälkikäteen isäntämme yritti paikata tilannetta "mut kyllä mä kysyin siltä nuorelta, että koskeeko kutsu vain isosia vai tullaanko me muutkin", kuinka tökerösti voi asioita hoitaa?! No, opimme tästä, että A. opet noudattavat vain kutsuja jotka nuoren vanhemmat esitävät opettajalle ja B. etenkin näitä isosten välittämiä "no kyllä se sanoi että sinne voi varmaan kaikki tulla"-kutsuja tulee välttää. Kolmas paikka, jonne siis isonen oli meidät kutsunut, otti meidät ilolla vastaan ja oli selvästi jo tarjoiluissakin varautunut vierailuun. Olen aikaisemmin vain kuullut tästä perinteestä, oli kiva tutustuakin siihen ja nähdä sekä hyvät että huonot puolet. No, tulipahan esitettyä epävireinen Kirkossa myös pimeällä työväentalon lavalla koivukulisseihin törmäillen...

/

Emme grillanneet vielä tänäänkään. Toivon, että ensi sunnuntaina viimeisen työpäiväni kunniaksi saamme kolmikkomme kokoon ja grillin ääreen.

Kolmikostamme on tullut duo, työkaverin kanssa tulee vietettyä paljon vapaa-aikaa. Hauskaa ystävystyä melkein vanhempiensa ikäisen ihmisen kanssa, joka on todella erilainen ja toisaalta niin samanlainen. Nautin suuresti.

Yhden pastorin puoliso on oikea helmi, sellainen 70-luvun opiskelijaradikalismin ilmentymä, että voi Marimekko ja poliittiset puheenvuorot sentään! Mistä tällaisia miehiä nykypäivänä löytää? Kirkkoon sitoutunut vahvasti punavihreä, kuulostaako haasteelliselta? Joka tapauksessa hän oli esittänyt seuraavanlaisen määrittelyn: "olen törmännyt ihmisiin, jotka ovat kuin retiisejä: päältä punaisia ja sisältä aivan muuta; itse olen enemmänkin vesimeloni - päältä vihreä ja sisältä erittäin punainen". Voisin keskustella miekkosen kanssa maailman tappiin.

Olen taas ymmärtänyt rajallisuuteni. En osaa pyytää mummilta anteeksi kun huitelen yömyöhään ulkosalla ja huolestutan vaikken tarkoita. Kaupungilta kotiin käveleminen puskan ja paikkakunnan pahamaineisimman huudin läpi hirvittää, joten soitan aina joko N:lle tai kuten tänään kävi, työkaverille, kävellessäni noilla seuduilla. Pelkään pimeää, koska näkeminen on hankalaa eikä mukanani ole yleensä keppiä, tämä kaupunki kun on muuten niin ihanteellisen pieni, että kaikki on tuttua. Tahtoisin vaellusriparille, mutta A. tämä srk ei niitä järjestä ja B. se ei liene realismia tällä näkötilanteella.

Rakastan näitä pehmeän lämpimiä kesäöitä, joihin voisi kietoutua.

Mielessäni myllertää. N. ehdotti, että aloittaisin toisen blogin, "Suhteetonta angstailua", jonne voisin purkaa parisuhteettomuushöyryt. Ihastun kaikkiin kaksilahkeisiin, haaveilen ja surkuttelen. Pohdin kilojen merkitystä. Pohdin erilaisuutta. Mietin miksei minusta kiinnostuta. Ja luulen, että taas ensi vuonna vain opiskelen vimmatusti, jotta voisin unohtaa kaikki nämä pohdinnat.