Ulkoilutin likapyykkiä Harlemin yössä.

Likapyykkivuori kasvaa, viimeisiä alusvaatteita viedään. Pesulaan ei enää päässyt kuin hakemaan jo pestyjä pyykkejä, joten käytimme kalsaripyykkiä kävelyllä Harlemin pimeässä illassa.

Kymmenen aikaan ikkunaan koputettiin, vuokraisäntä tuli tervehtimään ja hauskuttamaan meitä jutuillaan. Mukanaan oli komea veljenpoika. Kaksi mustaa miestä muistelivat Kemin lumilinnaa ja keskustelivat siitä, minkä väriset seinät sedän uusimpaan sijoitusasuntoon laitetaan.

Voin suositella tätä majapaikkaa lämpimästi teille kaikille.

Meillä on astianpesukonekin.

Kävimme Brooklynin trendialueilla, söimme kivasti ulkona ja seikkailimme metrolla toista tuntia. Auringonlaskun aikaan olimme Empire State Buildingin lähellä kattoterassilla, jossa sai lämmintä omenasiideriä. Fleecehuopiin kääriytyneinä meitä ei palellut juurikaan.

Huomenna on ohjelmassa Abyssinian Baptist Church, Macy's, Forever 21, jokin pikaruokaketjupäivällinen, Empire State Building, Halloween-paraati ja iltapalaksi donitsit. Olemme viettäneet aikataulutonta aikaa, mutta nyt päätimme ryhtyä tuumasta toimeen, jotta ehdimme kaikki must seet.

Tässä sivussa yritän hoitaa ajan tasalle opiskeluasioita. Tai hoitaa niitä siten, että kotiinpaluun yhteydessä ei odota katastrofi. Tänä yönä pitää lukea 20 sivua Water Risk Managementia ja aamulla tehdä aiheeseen liittyvä tehtävä verkossa, muut työt eivät ole niin akuutisti niskassa vielä.

Ihmisten erilaiset temperamentit mietityttävät, näin reissussa ne korostuvat. Mietityttää myös se, ettei uudesta tuttavuudesta ole kuulunut viikkoon mitään ja että jotkut ihmiset vain toimivat niin. Onneksi olen matkoilla, ei ole aikaa märehtiä. Asiat menee omalla painollaan.

Täällä on kauniita ihmisiä. Löysin kirpputorilta maailman kauneimman vintageolkalaukun, jollaista olen etsinyt vuosia. Onneksi dollarin kurssi on tällä hetkellä mitä on.

Koti Harlemissa.

Boston, day 2!

Say yes to Boston.

Tässä teille maistiaisia.

Tout est bien.

Takana viikko mieltään osoittavassa Ranskassa.
Kurssi oli hyvä ja intensiivinen, vetäjäporukka tuttu ja rakas, uusi ja rakastettava.
Euroopan neuvosto, voisiko sinne mennä töihin?
Eteläeurooppalainen flirttikulttuuri.
Edellämainittuun tottumattomat suomalaisteinit.
Mellakat ja mielenosoitukset.
Croissantit ja syksyiset lehdet.
Onnistumisen kokemukset, kun ranskaksi kommunikointi oli pääosin rohkaisevaa.
Melkein-kummitytölle viime vuonna aloitettu neulemekko tuli valmiiksi, jätin sen N:n pikkutytölle tulevaisuutta varten.
Rakastan Ranskaa.
Rakastan mun ystäviä - ne ei katoa, vaikka nähdään satunnaisesti. Ne on Ukrainassa, Tanskassa, Islannissa, Liettuassa, Portugalissa, Pohjois-Irlannissa.
Tahtoisin vetää tyttöjen vertaisryhmää.
Paljon on ajatuksia viikon jälkeen.
Maailmassa ja elämässä on niin paljon hyvää.


Ilmassa on uutta ystävyyttä.
Tutustumista ja jutustelua.
Syväluotausta ja huumoria.
Hämmennystä ja pohdintaa.
Hyviä asioita, hyvä mieli.

Huomenna on New York ja Boston, jos kone on ehjä eikä kaipaa lakkoilevia korjaajia.
Minulla on matkaväsymys, jonka alla kuplii odotusta ja iloa.
Pyykki on pyörinyt, tiskit lionneet, matkalaukkua purettu ja pakattu.
Vielä pitää maksaa laskut ja siirtää rahaa.
Aamulla käydä postissa hakemassa Tekniikan kandidaatin paperit ja Amnestyn uusi trikoomekko postista ja viedä rahaa pankkiin.
Sitten vaihdan maisemaa.

Kun muuttaa, kaikki jää.

Päivitin eilen statukseeni, että olen reissunainen ja pidän siitä. Tarkoitin viihtyväni junassa, pitäväni ajatuksesta, että pian olen Ranskassa tapaamassa ystäviä, sen jälkeen Atlantin toisella puolella katsomassa kuuluisia kaupunkeja ja tammikuussa kaukana idässä vanhan ystävän luona.

Kaksi ystävääni Tampereen ajoilta kommentoivat statukseen minun olevan niin kiireinen, etten koskaan ehdi tavata. Että on varattava aika, jotta ehdin kohdata heidätkin. Vastasin, ettei todellakaan tarvitse. Että tervetuloa Etelä-Suomeen, täällä minä olen.

Pahoitin mieleni.

Tämä on ollut ikävän syksy. Olen ikävöinyt iltahetkiä ystävien keittiössä, kävelyretkiä ja kauppamatkoja, aamuisia luennolle laahustamisia ja yhteisiä tunteja harjoitustöiden parissa. Olen ikävöinyt ruokakauppaa, jossa kävelin hyllyjen välissä, ensin vihannekset, sitten leivät (sitten mustamakkara), sitten jugurtti ja maito, viimeisenä tee- ja karkkihoukutusten ohi. Olen ikävöinyt kaupassa soivaa musiikkia, töykeää kassatätiä ja Punnitse ja Säästä:ä.

Olen yrittänyt pitää ystäviin yhteyttä, sopinut treffit vähintään yhden kanssa joka kerta Tampereella ollessani. Mennyt aamulla aikaisin aamuteelle, lähtenyt myöhemmällä junalla. Yrittänyt olla tasapuolinen ja onnistunutkin tapaamaan kaikkia paitsi yhtä.

Helsingissä ei ole käynyt kukaan.
Arki-iltana ei kuulemma ehdi.
On liian kallista.
Ei ole aikaa.
Kukaan ei ole edes kysynyt, voiko tulla.

Yksi ystävä kerran sanoi ikävöineensä ja kertoi olevansa tulossa Helsinkiin ehkä juuri silloin, kun olen reissuillani.

Kuukausi sitten istuin norjalaisen kanssa junassa ja surin asioiden laitaa ääneen.
Eilen istuin bussissa matkalla kotiin Hervantaan ja itkin vähän.

On minun kalenterini täynnä ja elämäni kiireistä, en minä sitä.
Jollain se on täytettävä, kun muuton yhteydessä kaikki jäi.
Pitäisikö istua kotona ja odottaa, että joku joskus tulee, soittaa, laittaa viestin?

Tuntui kyllä aika pahalta.

Ehkä ensi vuonna olen toisessa maassa, saan etäisyyttä kaikkeen ja ikävöidäkin ihan luvan kanssa.

Minusta on tulossa pessimisti.

Kävin tänään Näkövammaisten Keskusliitossa katsastamassa vapaaehtoistyöhön liittyviä papereita. Saatiin itsenäisen elämän taitoja koskeva kysely täytettyä loppuun, olin täyttänyt sen hyvin ja huolellisesti myös sellaisilta osin, jotka olisin voinut sivuuttaa. Ne loputkin omituiset kohdat selvisivät, kyseessä oli vain ammattisanasto, jota en hallinnut.

Sitten katsottiin läpi toinen lomake, sain ohjeet sen täyttämiseen loppuun ja minulle kerrottiin, mitä kannattaa painottaa. Nyt illalla tein työtä käskettyä ja lähetin toisenkin lomakkeen Belgiaan äsken.

Kielikokeen tulokset venyvät vuoden vaihteeseen, joten lähetin sähköpostia vuosien taakse, lukion opettajalle. Hän vastasi melkein heti ja kertoi, että "kirjoitan puolestasi mitä tahansa!", se lämmitti mieltä.

Erityisesti, kun sain taas kuulla, miten olen niin akateeminen, aktiivinen ja elämässäni pärjäävä, että Suomen CIMOn kautta hakiessani minua ei ikimaailmassa valittaisi, vaikka saisinkin runsaasti säälipisteitä näkövammastani. Belgiassa hakemuksia on kuulemma paljon, toivon että siellä myös lahjakkailla vammaisilla on mahdollisuuksia. Tuntuisi huijaukselta täyttää paperit huolimattomasti, antaa itsestä sellainen kuva, mitä en todellisuudessa ole. Jos minä olen kirjotitanut kaksi kotimaista ja neljä vierasta kieltä, lukenut yliopistossa kolmea klassista kieltä ja tehnyt monenlaista vapaa-ajallani, pitääkö siitäkin nyt sitten rankaista?

Etenkin kun kuulin taas, miten 98% näkövammaisten opiskelijavaihdoista menee päin peetä. Vammainen opiskelija ei saa ulkomaan vaihto-opiskeluun minkäänlaista asumistukea. Ei yleistä eikä opiskelijan asumistukea. Avustajaa ei tipu, ei liioin liikkumistaidon ohjausta. On tämä EU niin tasapuolinen ja vapaata liikkuvuutta edistävä taho. **skan marjat!

Olen päättänyt asettua poikkiteloin joka ikisessä byrokratian rattaassa. Oikein levittää ketarat joka suuntaan ja kiljua mennessäni. Hakea joka ikiseen huippuvirkaan ja koulutukseen ihan vain siitä ilosta, että voin osoittaa, ettei näkövamma vaikuta aivojen toimintaan.

Pyörätuolissa istuva suomalainen ystävä varttui ulkomailla ja koki elämänsä kulttuurishokin Suomeen palattuaan, kun hänelle ehdotettiin erityiskoulua ja peruskoulun jälkeen varhaiseläkettä. Näin meillä ollaan Suomessa tasapuolisia!

The Day of Random Encounters.

Olin tänään ystäväni P:n luona Lahdessa. Matkalla takaisin juna-asemalle törmäsimme liikennevaloissa yhteiseen ystäväämme R:aan, joka on vasta muuttanut Lahteen. Mikä hauska sattuma!

Ehdin Z-junaan viime tingassa. Mäntsälän kohdalla viereisen loosin miehistä toinen jäi pois ja toinen nousi ja istuutui minua vastapäätä. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun.
Mies: "Moi, mikä sun nimi on?"
Minä: "Tytti?" (hämmentyneenä)
Mies: "Tytti Sukunimi?" (riemastuneena)

"Joo!", vastasin ja näytin ilmeisen häkeltyneeltä. "Siis teknologinen toimintaympäristö ja sen analysointi! Mä oon M.P.", mies jatkoi riemastuneena.

Kas näinkin voit tutustua harkkaryhmäläisiisi, joita et ole koskaan tavannut!

Ja miten M. mut sitten tunnisti? Oli lukenut vuosi sitten YTHSn hammaslääkärin odotushuoneessa lehtiartikkelia (musta/mun kitjoittamaa) ja harkkaryhmään päädyttyään googlannut, olenko sama tyttö kuin artikkelissa, nähnyt mun kuvan, josta sitten tunnisti lähijunassa. Että tällaista tänään. Ai niin, lahtelaisissa liikennevaloissa törmäsin sattumalta tuttuun myös.

Ja sitten soi puhelin.

Soitin tänään Kelaan ja kysyin, missä rahani luuraavat, kun kaikki muut matkalle jääneet tulivat jo viime viikolla. Kuulemma tarvitsevat yhden kuitin, sitä epäilinkin, mutten ollut varma, olinko sen jo toimittanut. Hyvä kun selvisi, nyt pitäisi vain saada tulostin korjattua.

Sitten soitin Näkövammaisten Keskusliiton apuvälinelainaamoon ja kyselin, miksei pistekirjoituskoneesta ole kuulunut mitään, vaikka palautin lainaussopimuksen jo viikkoja sitten. Neuvoivat soittamaan maanantaina, kun lainaamon työntekijä olisi paikalla.

Seuraavaksi soitin verottajalle, sillä viime viikolla kuulin, ettei kuntoutusrahan 20% ennakkopidätystä tarvitse hyväksyä, vaan verottaja voi pyydettäessä toimittaa toisenlaisen verokortin suoraan Kelaan. Ihmeellistä! Miksei Kelan "ohjeita kuntoutukseen osallistuvalle"-lomakkeessa mainita tästä mitään, vaikka kaikkeen muuhun paperinpyöritykseen siinä on hyvät ja selkeät ohjeet? No, soitin sitten verottajalle ja puhelimeen vastaisi leppoisa savolaissetä. Pienen ynnälaskun jälkeen lopputulokseksi saatiin 1%. Loppuvuoden kuntoutusrahasta menee verokarhun taskuun siis vain 1%, mikä tarkoittaa sitä, että kuukausituloni kasvavat n. 100e! Valtava summa! Tämän vuoden ansiotuloni ovat jäämässä huomattavasti ennakoitua pienemmiksi, joten voi hyvinkin olla, että myös ensi vuonna saan veronpalautuksia.

Viimeisenä piti selvittää, mistä saan rikosrekisteriotteen, jotta voin työskennellä lasten ja nuorten kanssa. Ensi vuoden kesäsuunnitelmat ja -haut etenevät, kerron niistä lisää myöhemmin. Sain lomaketilauksen tehtyä sähköpostitse, todistus ja lasku toivottavasti tulevat piakkoin :)

Sitten soi puhelin.
"Koistinen kuljetusliike Schenkeriltä moi, oon tässä alhaalla."
"Ai, jaha."
"Kun teille oli tulossa jotain tavaraa."
"Ai, jaha. En kyllä tiedä, että olisi tulossa, mutta tervetuloa vaan."
"Joo, täällä on yksi kolli, kuusi kiloa!"

Ja pistekirjoituskonehan se sieltä tuli. Valurautainen, 1800-lukulainen, harmaa ja ruma Perkins.

Uimahallireittini varrelle osuu Meilahden englantilainen koulu, jonka edustalla huomasin tänään roskalavan. Lähempi tuttavuus lavan kanssa paljasti, että tavara oli pääasiassa paperia, vanhoja ja uusia oppikirjoja ja lasten ja nuorten kaunokirjallisuutta. Pääosin tavaraa, jonka paikka olisi paperin- ja pahvinkeräyksessä. Keräsin itselleni, kämppikselleni ja ystävälleni vinon pinon kirjoja ja marssin kotiin välittämään asiasta tietoa Facebookiin.

Sitten soitin koulun rehtorille ja tiedustelin, mistä moinen johtuu. Kuulemma koulun kellarissa on hometta, minkä vuoksi lääkäri on määrännyt kaiken siellä säilytetyn heitettäväksi pois. Ihan ymmärrettävää, mutta ei kai se, että kirjoissa on homeitiöitä (ei siis näkyvää hometta), estä kierrättämästä niitä?! Taas näytettiin lapsille esimerkkiä! Kierrätetään, kun on hyvä mieli, sitten kun tulee ongelma ja asiat täytyy hoitaa nopeasti, voidaan lyödä laimin kaikki hyvät käytännöt ja ympäristönormit.