Metsästin tänään kirkkohistorian toista esseetä varten materiaalia sekä teologisen tiedekunnan kirjastosta että opiskelijakirjastosta. Teologisessa oli mukava täti, joka neuvoi myös lukusalilainojen säilytyspaikan ja oli kaikin puolin avulias. Vähän minua hymyilytti, kun toinen oli niin stereotyyppinen kirjastonhoitaja. :) Opiskelijakirjastossa ensin etsin itse, mutten löytänyt ja sitten palasin pohjakerrokseen pyytääkseni apua. Onneksi henkilötiedoissani on merkintä, että näkövammaisena olen oikeutettu saamaan apua tiedonhakuun ja sainkin suuresti veljeäni muistuttavan miekkosen kirmailemaan kanssani portaita ja käytäviä. Kaksi kirjaa löytyi, kolmannen hän tilasi varastosta, kun olimme palanneet pohjakerrokseen. Koska hän teki varauksen työpisteessä, jonka edessä luki "Suljettu", päättelin viereisen tiskin olevan lainaustiski (toisella puolella on näet palautustiski) ja käännyin ja ojensin kirjojani ja opiskelijakorttiani tiskin takana istuvalle ja kysyin, voisiko hän lainata kirjat minulle. Sain vastaukseksi eleettömän "Lainaa tolla sun takanas olevalla koneella"-repliikin. Koska miehellä ei selvästikään ollut tiskillään mitään tehtävää, kysyin häneltä, eikö laitteen käyttö vaadi näkemistä. Mies jatkoi edellistä kommenttiaan minun päälleni puhuen: "Tää on kato itsepalvelukirjasto!" Siinä kohti minulla kiehahti, ja sanoin vähän kärkevästi, että näkövammaiselle kuitenkin on mahdollista saada erityispalveluja, jotta voi kirjoja lainata ja että siitä löytyy tieto mun sähköisistä tiedoistani. Sain vastaukseksi "Ai anteeksi, en tiennyt"-vastauksen, jonka jälkeen kirjani lainattiin ja ensimmäisen asiakaspalvelijan ja kivasti menneen tentin suoma mielihyvä tipotiessään, ratikalle mennessä itkeä tirautin vähän.
Totuushan on, että pystyn kyllä käyttämään sitä lainausautomaattia. Jos kirjaston aulassa kuitenkin on kaksi asiakaspalveluhenkilöä tiskeillään eikä minun lisäkseni yhtään asiakasta, niin minkä vuoksi ei voisi piristää toisen päivää tekemällä pientä poikkeusta palveluissa tai jos se on kertakaikkiaan mahdotonta, voisi asian ilmaista jotenkin muuten kuin näsäviisastelemalla.
**
Itsepalvelu on muutenkin ihan vihoviimeinen ilmiö!
Se invalidisoi ainakin näkövammaisia ja vieraskielisiä, luultavasti myös niitä, joille tekniikkaa on vaikea käyttää tai joilla tekniikkaa ei ole. Oletko koskaan miettinyt,
miten tehdä lähtöselvitys lentokentällä, jos ei näe käyttää sellaista check-in-pömpeliä?
miten käyttää verkkopankkia, jos avainlukulistaa ei ole saatavissa pisteillä tai jos verkkopankki on niin graafisesti toteutettu, ettei ruudunlukuohjelma siihen pysty?
miten ostat junalipun Helsingin rautatieasemalta, jos et näe vuoronumerojärjestelmää?
miten ostat sen junamaatin tarjouslipun, jos et voi junamaattia käyttää?
miten pyydän apua itsepalvelukirjastossa?
Suurimmassa osassa paikoista on onneksi vielä joku, jolta kysyä, pyytää tai ruikuttaa. Mutta kuinka kauan?
Sitä paitsi, jos Suomessa yhteiskuntarakenne on sellainen, että alkutuotannossa ja jalostuksessa työskentelee hyvin vähän ja palvelualoilla hyvin paljon ihmisiä, niin mihin kummaan kaikki ihmiset työllistyvät, jos palveluala muuttuu itsepalvelualaksi?
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Yhdessä Vantaan kaupungin kirjastossa kävin kerran hakemassa varaamani kirjan ja samalla lainasin toisen. Kysyin, voisivatko lainata sen toisen kirjan myös siinä samalla, ettei tarvitsisi viedä sitä sinne lainausautomaattiin, naputella tunnuslukuja jne. Virkailija sanoi, että eihän oikein voi, koska heidän tekemisensä ilmeisesti tilastoidaan ja jos osoitautuu, että kirjastohenkilökunnalla on aikaa lainailla ihmisille kirjoja, vaikka on ne koneetkin, niin se tarkoittaa, että heillä on liikaa henkilökuntaa ja sitä pitää karsia! Ei käy siis kateeksi kirjastohenkilökuntaakaan, ei ainakaan Vantaan kaupungin.
Mutta että sullekin sanotaan, että pitäisi itse lainata - ärsyttävää! Ja ilman näkövammaakin olen kanssa sitä mieltä, että asiakaspalvelua on liiaksi karsittu - voin vain yrittää kuvitella, miltä se ja varsinkin tulevaisuus susta kuulostaa....
Tiina Tee, no ei käy kyllä kateeksi! Kyllä mä tuollaisilla perusteluilla ymmärrän, vaikka on se kyllä kumma että on homma vedetty niin tiukalle, että se sitten jossain määrin heikentää sitä ihmisten kokemusta kirjaston palveluista.
Helsingin yliopiston kirjastolla suurin osa tiskeillä istuvista on käsittääkseni sivareita (tai sitten kirjastoalalla on menossa 20-30v miesten superbuumi!).
Mä mietin ihan jo tiedonhakuakin, että miten ihmeessä kukaan saa apua kirjojen etsintään, jos tossa kuusikerroksisessa kirjastossa on muutama hassu jamppa pohjakerroksen tiskillä?
Meidän kaupunginkirjastossa on aika nyreää henkilökuntaa, mutta silti hoidan lainaukset ja palautukset mieluiten kasvotusten kuin automaatilla. Muutenkin tykkään hoitaa asioita henkilön kanssa, niiltä kun voi helpommin kysyä neuvoa, kuin automaateilta. ;)
Toivottavasti ruokakaupat eivät siirry itsepalvelukassoihin kovinkaan pian...
Joo varmaan oikein mukava todeta kuudennessa kerroksessa, ettei löydä haluamaansa, suunnata pohjakerrokseen ja hyvällä lykyllä saada nuivaa palvelua sieltä...
Joo ja mä todella jäin miettimään kohtaamista sen kirjastotädin kanssa, musta tuntuu, että se olis oikeesti halunnut sen kirjan mulle lainata ja sille varmaan itelleki tuli turhauttava / tyhmä olo istua siinä sitten toimettomana kun mä marssin lainausautomaatille.
Nzqu, tervetuloa! Mäkin kannatan kyllä kaikkea palvelua. Englannissa on itsepalvelukassoja, se on hämmentävää.
Tiina Tee, mä en edes ole varma, että voiko sieltä saada apua vaikka jaksaisikin palata takaisin pohjakerrokseen... Toi on kyllä tyhmää, että koulutetaan ihmiset ja sitten kielletään niiltä töidensä tekeminen.
Asiakaspalvelun kanssa toki on usein niin ja näin, ja niinhän sen ei tietenkään pitäisi olla, mutta ensimmäinen reaktioni kuitenkin oli huoli mielentilastasi. Itse kullekin kun välillä äksyillään milloin miltäkin suunnalta ja mielestäni normaali reaktio ei ole ruveta itkemään! En missään tapauksessa kritisoi sinua, mutta jos ihan arkielämässäkin liikut noin lähellä kipurajaasi, kannattaisi ehkä todella pysähtyä miettimään. Elämässä kuitenkin tulee pahempiakin paikkoja vastaan, entä jos antaisit itsellesi (ja muillekin, jopa niille kirjastolaisille) vähän enemmän löysää? Anna tällaisten pikkujuttujen suhahtaa ohi ja koita kerätä itsellesi voimia ja vähän paksumpi nahka, muuten käypi hullusti!
Anonyymi, en jostain syystä saa kommenttiasi juuri nyt julkaistua, julkaisen sen kyllä myöhemmin, nyt on muidenkin juttujen kommenttilootissa takunnut. Kiitos kommentistasi, olen samaa mieltä - itku ei ole normaali reaktio arjen mielipahaan, mutta joskus asialle ei mahda mitään. Yleistä tämä ei suinkaan ole ja ymmärräthän sen, etten koe kohtuulliseksi tilannetta, jossa joudun apua saadakseni ja itseäni puolustaakseni kertomaan itsestäni melko henkilökohtaisia asioita - näkyvyydestään huolimatta näkövammani on minun vammani, ei suinkaan julkista omaisuutta.
Ja kyllä, olen tänä vuonna ollut väsynyt, mikä väistämättä heijastuu siten, että tietyissä tilanteissa reagoin herkemmin. Noin yleisesti pidän itseäni kuitenkin vähintään keskivertokansalaisena, ellen jopa tavallista sitkeämpänä tapauksena, en hätkähdä vähästä.
Puhuin tästä tänään seuroissa yli satapäiselle kuulijakunnalle: mielestäni jokaisella on oikeus saada apua silloin, kuin sitä pyytää. Sen, että saa avunpyynnön lausutuksi ääneen, pitäisi olla riittävä peruste avun saamiselle. Loppujen lopuksi on aika raskasta pyytää apua jatkuvasti, päivittäin avuntarve-tilanteita voi olla useita, jopa kymmeniä alkaen tuoteselosteiden, ruokalistojen, pakkausten päiväysten, ilmoitustaulujen, linja-autopysäkkien ja reittien, hissin nappuloiden, kadunnimien, luentotilanteiden jne jne jne kanssa. Mielestäni on ihan ymmärrettävää, ettei aina ihan kaikkea jaksa.
En tiedä, anonyymi, oletko lukenut blogiani pitkäänkin, mutta luulen, että selailu saattaa antaa uusia näkökulmia.
Arvostaisin myös sitä, jos kukin kommentoisi nimellään tai nimimerkillään, anonyyminä on helppo arvostella.
Olen itse työskennellyt pitkään asiakaspalvelualalla ja sanoisin tähän, että tapoja ja tapoja hoitaa asioita. Jos nuorukainen ei syystä tai toisesta halua opiskelijoita jonottamaan lainausta tiskilleen, olisi hän voinut todeta: "Anteeksi, mutta oletko tutustunut lainausautomaatteihimme. Opastan sinua mielelläni niiden käytössä." Näin etenkin, jos mailla halmeilla ei näkynyt ihmisiä. Asiakas huusi minulle aivan syyttä suotta tänään töissä, enkä silti kuittaillut takaisin. Työnsä voi hoitaa hyvin tai huonosti.
Anonyymille toteasin kieltämättä hiukan närkästyneenä muutamia asioita. Kannattaa ehkä aika visusti miettiä, ennen kuin alkaa opettamaan sokeutuvalle ihmiselle, millaiset reaktiot alati muuttuvan arjen hallinnassa ovat normaaleja. Voin blogistin tuntevana vakuuttaa, että nahka on kyllä paksu. Näkö on menossa, mutta silti suoritetaan kahta korkeakoulutuntutkintoa, ollaan menossa kesätöihin, puuhaillaan järjestössä, harrastetaan ja jopa huolehditaan toisista. Minulla ei ole mitään pysyvää vammaa, mutta saatan usein, varsinkin väsyneenä turhautua pikkujutuista itkun partaalle. Ehkä olen sitten hiukan epävakaa, kuten suurin osa tuntemistani ihmisistä. Voisi olla hyödyllista opetella asettumaan toisen asemaan hiukan. Tässä nyt ei kuitenkaan tainnut olla kyse mistään: "Mua ärsyttää se Alepan kassa, kun se aina jauhaa purkkaa eikä koskaa sano päivää." -jutusta.
Ugh. Olen puhunut.
Totta turiset!
Lähetä kommentti