En olisi arvannutkaan.

Viime hetken kiireessä kasasin eväät kauppakassiin, tilasin taksin sujauttaessani talvikenkiä jalkaan ja toivoin lujasti, että käänsin hellan nappulat pois päältä. Taksissakin vielä varmistin, mitä kello on ja samaan aikaan ihmettelin, miksi minua jännitti niin, että kotona oli vatsakin sekaisin. Asemalla postitin esseet ja kurssipalautteen, tarkistin lähtölaiturin ja katselin autovaunuja - noinko matalia ne ovatkin? Autovaunut seisoivat raiteilla yksinään, siniset pikajunan vaunut lähestyivät kaukaa. Ensimmäisen vaunun ovesta kurotteli mies ja mieleeni palasi kuva aivan toisaalta, aivan toinen asema ja aivan toinen mies. Tällä asemalla mies astui ulos liikkuvasta junasta ja luetteli radiopuhelimeen: "meeetri... puooooli... jaaa koskeee!" Vaunujen vielä lähestyessä toisiaan niiden väliin raiteille sujahtaa haalaripukeinen mies ja kuulen tuttua kilahtelua. Jälleen mieleeni nousee kuva, aivan toinen mies vaunujen välissä, mutta silloin en ollut yksin, vaan seuralaiseni tunsi tuon miehen, joka huuteli meille ja kertoi kiinnittävänsä vaunuja toisiinsa.

Kävelen eteenpäin, ohitan ravintolavaunun, tavallisen avovaunun ja astun makuuvaunuun päätyovesta. Ovenpielissä lukee petipaikkojen numerot ja käytävän värit näyttävät tutuilta, ne muistuttavat aivan toisesta matkasta, aivan toiseen paikkaan. 13 on minun numeroni, käännyn hytin ovesta sisään ja ymmärrän.

Minua jännitti ja minä pelkäsin myöhästyväni, koska minulla oli tapaaminen. Tapaaminen ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen, enkä tiennyt sopineeni sitä!Tapaaminen ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen, enkä tiennyt sopineeni sitä! Vaunussa minua odotti Ukki.

Kevättalvella matkustin mummini kanssa lomalle, vuosi oli kai 1992 tai 1993, olin noin viiden vanha. Muistan, miten seisoimme Tampereen asemalla puolen yön aikaan, muistan aution laiturin ja pitkän odotuksen, laiturin on täytynyt olla 2 tai 3. Juna ajaa laiturille ja jarruttaa, ulkona on pimeää, mutta valaistun junan käytävä hohtaa kellertävänä, lämpimän puun värisenä ja avoimen vaunun ovesta nojautuu ukki, sankariukki, konduktööriukki. Makuuvaunusta muistan oranssin lavuaarin, sen miten pöydän kantta nostamalla paljastuu pesuallas ja miten sinikantisessa muovipurkissa oli vettä, kun ukki avasi sen minulle. Nukuttiin mummin kanssa toisen kerroksen sängyssä ja meillä oli ahdasta. Kolmannessa kerroksessa oli joku vieras.

Nyt olen matkalla taas, ensi kertaa kotimaassa, vaunu on samanlainen, identtinen, sängyt samalla puolella kuin tuolloin. Ukki, olen matkalla siihen kaupunkiin, josta sinulle tarjottiin töitä, kun olitte vasta menneet naimisiin mummin kanssa. Olit pohjoisen poika, mutta työkaverit saivat sinut jäämään etelään, rannikolle. Olisiko elämäsi ollut erilainen, jos olisitte muuttaneet pohjoiseen? Tämäkin junanvaunu on vanha, sanoi se mukava ja lempeä konduktööri, joka tarkasti lippuni, tiesi minne olen menossa ja lupaili, että saan matkustaa yksin. Ukki, sinä olet varmasti kulkenut tätä käytävää, toivottanut hyvää matkaa tähänkin vaunuun ja komentanut asemalta kyytiin nousevaa pois makuuosaston käytävästä, kun hänellä ei ollut lippua.

Minun elämästäni ei ole lähtenyt muita, kenet haluaisin tavata niin kovin, että voisin maksaa hetken yhdessäolosta mitä tahansa. Nyt, ilman että edes ymmärsin asiaa, saan viettää kanssasi tämän yli 13 tunnin matkan niin pienellä summalla, että se tuntuu mitättömältä. Sinultako perin tämän levottomuuden, rauhoittumisen hankaluuden, jonka yritit hukuttaa pulloon, mutta sait taltutettua vain pohjoisen metsissä? Oliko sinun hyvä olla junassa töissä, aina matkalla jonnekin, puolitiessä jostain? Sinun elämäsi muuttui evakkomatkalla junissa, kun esikoisena juoksit äitisi puolesta asemilla leipäjonoon hakemaan äidille ja pienemmillesi syötävää. Sinun elämäsi muuttui, kun perhe kutsui sinua Hyötyläksi. Millainen elämäsi olisi ollut, jos se ei olisi muuttunut junassa Risto Uljaan elämästä Hyötyläksi? Olisiko äitiä, minua ja jatkuvaa kaipuuta junaan, raiteille, minne tahansa? Ukki, et tiedäkään, miten tärkeää oli tavata sinut taas. Ymmärtää, että kaikessa juurettomuudessani ainakin sinä ymmärrät matkan tuoman levon.

Jo ennen Pasilaa kurkkuani kuristi jälleennäkemisen tuoma ikävä ja helpotus, Tikkurilan jälkeen suljin oven ja annoin kyynelten valua. Nyt olemme Hämeenlinnassa ja mietin, jatkaako tämäkin juna matkaansa Tampereelta klo 23.52 niin kuin se juna, jonka ovesta roikuit ja vilkutit, kevättalvella 1992.