Palkinto napsahti!

Sairasteluni aikana Emilia oli jättänyt blogilleni palkinnon, kiitos! Vajavaisella näölläni en ryhdy ihan kaikkea kopypasteamaan, mutta säännöt olivat siis ne perinteiset, eli postauksessa viitataan sihen, joka palkinnon myönsi sekä jaetaan se seitsemälle muulle.

Äkkiseltään jakaisin palkinnon seuraaville:

Herttaista
Kotiin kolmesta kolkasta
Kah kuhinaa
Mieli maailmalle
Ryytimaa
Viistolla pinnalla
Elämää

Noin muuten kuuluu ihan mukavaa, näkö tuntuu kirkastuvan päivä päivältä. Miinukset putosi kerralla - ennen leikkausta -13, nyt leikkauksen jälkeen arvoksi arvioitiin jotain -5 ja -7 väliltä. Aluksi kotona tuntui, etten mitään näe, mutta se johtuikin vain siitä, että yritin tihrustaa liian likeltä!

Viimeisestä viikosta voin todeta, että viikko sitten lauantaina siis näkökentässäni ollut varjo oli herätessäni väistynyt, mutta sen sijaan oikea yläkulma näytti siltä, kuin silmässä olisi ollut vettä. Illaksi kuitenkin menin ystäväni luokse Järvenpäähän ja juttelin TAYSin päivystävän silmälääkärin kanssa. Sunnuntaiaamuna H-V:n check-in -tiskillä iski pakokauhu ja päätin, TAYSin päivystävälle jälleen soitettuani, etten uskalla lähteä Strasbourgiin. Suuntasin sitten bussilla Keski-Suomeen, josta isäni lähti maanantaiaamuna kyytimieheksi Tampereelle. Päivystyspotilaana sai odottaa neljättä tuntia hoitoon pääsyä, mutta siitä, kun pääsin lääkärin penkkiin, ei mennut kuin kymmenisen minuttia, kun oli jo leikkaussali varattu. Itku oli herkässä, sekä isällä että minulla. Sain reseptiksi selin tai vasemmalla kyljellä makaamista keskiviikkoaamuun, jottei verkkokalvo irtoaisi enempää (oli siihan mennessä irronnut 180 astetta, ylhäältä alas nenän puolelta). Koska silmäni on jo pienenä todettu vaikeiksi, ei tilanne ollut sen kummempi nytkään. Tiistaina, kun naapurin T. kävi illalla paistamassa vohveleita, näin enää alimmalla kolmanneksella näkökenttää ja keskiviikkoaamuna vielä vähemmän. Onneksi vanhemmillani on työt, joista saivat sovittua poissaolot niin, ettei sairaalassa tarvinnut olla yksin.

Puolitoistatuntiseksi suunniteltu leikkaus venyi kolmeen tuntiin, verkkokalvon pinnasta oli pitänyt irroittaa arpikalvostoa. "Laita teippiä silkkipaperiin ja irrota sitten teippi repimättä sitä paperia", kuvasi lääkäri toimenpidettä seuraavana päivänä, kun isän ja M:n kanssa oltiin näyttämässä silmää. Torstaina en vielä paljon nähnyt, valon ja joitain hahmoja - perhe oli sitä mieltä, että sihteeri olisi pitänyt palkata vierailijoita ajastamaan. Oli kyllä kiva, kun sain seuraa; ensimmäisenä yönä huoneessani oli n. nelikymppinen perheenäiti ja 82- ja 87-vuotiaat rouvat, joista ensimmäinen pääsi torstaina aikaisin kotiin. Kotiin lähtiessä jaksoin jo kävellä itse autoon ja näin liikkua jonkin verran.

Nyt viikonlopun aikana silmä on lakannut vuotamasta, turvotus on laskenut laskemistaan ja tuntuu, että näkökin on varsin siedettävällä tasolla. Harmaanakin päivänä ulkona häikäisee sietämättömästi ja valkoiselta pohjalta on vaikea lukea samasta syystä. Kaukonäöstä on paha sanoa mitään, kun laseja ei ole vielä. Leikkauksen vuoksi silmään kehittyi ns. traumakaihi, joka saattaa omia aikojaan hälvetä tai sitten ei. Kovin huolissani en kuitenkaan ole, tänään saatiin näkkärien keskusliitosta jo asiantuntevaa neuvontaa ja onneksi apuvälineitä on nykyään jo monenlaisia, toisin kuin setäni sokeutuessa vuonna 1961.

Pahinta tässä on se, etten näe (eikä äiti anna) lukea itse, silmä ja minä itsekin väsyn helposti (lähes nelituntiset päikkärit eilen) ja se, etten voi opiskella. Ympäri vuorokauden hääräämiseen tottuneelle on kova paikka, kun lääkäri lätkäisee kyselemättä saikkua itsenäisyyspäivän korville.

Niin ja kepinkin sain.