En olisi arvannutkaan.

Viime hetken kiireessä kasasin eväät kauppakassiin, tilasin taksin sujauttaessani talvikenkiä jalkaan ja toivoin lujasti, että käänsin hellan nappulat pois päältä. Taksissakin vielä varmistin, mitä kello on ja samaan aikaan ihmettelin, miksi minua jännitti niin, että kotona oli vatsakin sekaisin. Asemalla postitin esseet ja kurssipalautteen, tarkistin lähtölaiturin ja katselin autovaunuja - noinko matalia ne ovatkin? Autovaunut seisoivat raiteilla yksinään, siniset pikajunan vaunut lähestyivät kaukaa. Ensimmäisen vaunun ovesta kurotteli mies ja mieleeni palasi kuva aivan toisaalta, aivan toinen asema ja aivan toinen mies. Tällä asemalla mies astui ulos liikkuvasta junasta ja luetteli radiopuhelimeen: "meeetri... puooooli... jaaa koskeee!" Vaunujen vielä lähestyessä toisiaan niiden väliin raiteille sujahtaa haalaripukeinen mies ja kuulen tuttua kilahtelua. Jälleen mieleeni nousee kuva, aivan toinen mies vaunujen välissä, mutta silloin en ollut yksin, vaan seuralaiseni tunsi tuon miehen, joka huuteli meille ja kertoi kiinnittävänsä vaunuja toisiinsa.

Kävelen eteenpäin, ohitan ravintolavaunun, tavallisen avovaunun ja astun makuuvaunuun päätyovesta. Ovenpielissä lukee petipaikkojen numerot ja käytävän värit näyttävät tutuilta, ne muistuttavat aivan toisesta matkasta, aivan toiseen paikkaan. 13 on minun numeroni, käännyn hytin ovesta sisään ja ymmärrän.

Minua jännitti ja minä pelkäsin myöhästyväni, koska minulla oli tapaaminen. Tapaaminen ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen, enkä tiennyt sopineeni sitä!Tapaaminen ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen, enkä tiennyt sopineeni sitä! Vaunussa minua odotti Ukki.

Kevättalvella matkustin mummini kanssa lomalle, vuosi oli kai 1992 tai 1993, olin noin viiden vanha. Muistan, miten seisoimme Tampereen asemalla puolen yön aikaan, muistan aution laiturin ja pitkän odotuksen, laiturin on täytynyt olla 2 tai 3. Juna ajaa laiturille ja jarruttaa, ulkona on pimeää, mutta valaistun junan käytävä hohtaa kellertävänä, lämpimän puun värisenä ja avoimen vaunun ovesta nojautuu ukki, sankariukki, konduktööriukki. Makuuvaunusta muistan oranssin lavuaarin, sen miten pöydän kantta nostamalla paljastuu pesuallas ja miten sinikantisessa muovipurkissa oli vettä, kun ukki avasi sen minulle. Nukuttiin mummin kanssa toisen kerroksen sängyssä ja meillä oli ahdasta. Kolmannessa kerroksessa oli joku vieras.

Nyt olen matkalla taas, ensi kertaa kotimaassa, vaunu on samanlainen, identtinen, sängyt samalla puolella kuin tuolloin. Ukki, olen matkalla siihen kaupunkiin, josta sinulle tarjottiin töitä, kun olitte vasta menneet naimisiin mummin kanssa. Olit pohjoisen poika, mutta työkaverit saivat sinut jäämään etelään, rannikolle. Olisiko elämäsi ollut erilainen, jos olisitte muuttaneet pohjoiseen? Tämäkin junanvaunu on vanha, sanoi se mukava ja lempeä konduktööri, joka tarkasti lippuni, tiesi minne olen menossa ja lupaili, että saan matkustaa yksin. Ukki, sinä olet varmasti kulkenut tätä käytävää, toivottanut hyvää matkaa tähänkin vaunuun ja komentanut asemalta kyytiin nousevaa pois makuuosaston käytävästä, kun hänellä ei ollut lippua.

Minun elämästäni ei ole lähtenyt muita, kenet haluaisin tavata niin kovin, että voisin maksaa hetken yhdessäolosta mitä tahansa. Nyt, ilman että edes ymmärsin asiaa, saan viettää kanssasi tämän yli 13 tunnin matkan niin pienellä summalla, että se tuntuu mitättömältä. Sinultako perin tämän levottomuuden, rauhoittumisen hankaluuden, jonka yritit hukuttaa pulloon, mutta sait taltutettua vain pohjoisen metsissä? Oliko sinun hyvä olla junassa töissä, aina matkalla jonnekin, puolitiessä jostain? Sinun elämäsi muuttui evakkomatkalla junissa, kun esikoisena juoksit äitisi puolesta asemilla leipäjonoon hakemaan äidille ja pienemmillesi syötävää. Sinun elämäsi muuttui, kun perhe kutsui sinua Hyötyläksi. Millainen elämäsi olisi ollut, jos se ei olisi muuttunut junassa Risto Uljaan elämästä Hyötyläksi? Olisiko äitiä, minua ja jatkuvaa kaipuuta junaan, raiteille, minne tahansa? Ukki, et tiedäkään, miten tärkeää oli tavata sinut taas. Ymmärtää, että kaikessa juurettomuudessani ainakin sinä ymmärrät matkan tuoman levon.

Jo ennen Pasilaa kurkkuani kuristi jälleennäkemisen tuoma ikävä ja helpotus, Tikkurilan jälkeen suljin oven ja annoin kyynelten valua. Nyt olemme Hämeenlinnassa ja mietin, jatkaako tämäkin juna matkaansa Tampereelta klo 23.52 niin kuin se juna, jonka ovesta roikuit ja vilkutit, kevättalvella 1992.

Kuka antoi Ismolle luvan sairastaa?

Viikon kohokohdista toinen, tiistain eksegetiikan luento, onkin peruttu luennoitsijan potiessa flunssaa. Julistin pettymystäni Facebookissa, sain osanottoja ja kehotuksen reklamoida rehtorille tällaisessa tilanteessa. No, ehkä selviydyn tästäkin iskusta ja käytän ajan vaikka hyödyllisesti eksegetiikan tenttikirjojen parissa.

Viime yönä toimin hostellina, kun pikkuveljeni tyttöystävänsä kanssa majaili luonani. E. on lähdössä Puolaan puoleksi vuodeksi tekemään EVS-vapaaehtoistyötä Krakovan slummialueen iltapäiväkerhoon eikä vielä tiedä käytännön asioista juuri mitään, esim. onko asuntoa tai milloin työt tarkalleen alkavat... Tuntuvat raukat vähän stressaantuneilta, K:n kirjoitukset ovat nyt ohi ja lakki toivottavasti tulee itsenäisyyspäivänä. Oivalsin asian eilen - en voikaan lähteä kuoron keikkamatkalle Ruotsiin, perherauha olisi vaarassa, jos jättäisin veljen juhlat väliin!

Ystäväni E., joka on Ranskassa vaihdossa, on päättänyt palata kotiin tammikuussa. Toisaalta harmi, mutta toisaalta onnekasta, että joku osaa myöntää itselleen, ettei alkuperäinen päätös ehkä ollutkaan se paras mahdollinen. Minä menen joka tapauksessa pikavisiitille marraskuussa, mukavaa kyllä piipahtaa.

Arki tuntuu aika kiireiseltä, mutta myös innostavalta ja motivoivalta. Sanitaatiokurssilla teemme Irlannissa vaihdossa olevan ystävän kanssa yhteistä harjoitustyötä vessaratkaisun suunnittelun merkeissä ja teologia on vain niin ihanaa. Heräsin aamulla seitsemältä tekemään kreikan läksyjä ja puolitoista tuntia hujahti taas oikein pikavauhdilla ohi. Kuoro on ihanaa. Toivon kovin kovasti, että ensi viikolla Helsinkiin työreissulla tuleva ystävä saisi pari lisävapaapäivää ja voisi tulla kylään, edes lounaalle tai kahville.

Ostin eilen hippideodoranttia, koska olin jo pitkään asiaa harkinnut ja viime viikolla joogaope valisti kurssilaisia siitä, että normidödöissä on alumiinia, jota sitten autuaasti sivelemme suoraan kainaloihin, joista sitten hikirauhasten kautta ne kemikaalit matkaavat ties minne. Olin haaveillut sellaisesta kristallikivestä, mutta joku muukin oli ilmeisesti tehnyt niin - ne oli eilen myyty Ruohonjuuresta loppuun! Ostin siis miedon tuoksuista, melko hintavaa nestemäistä dödöä ja elelen nyt toivossa, että ensi kerralla sitten tärppää.

Ripari 4. Konfis.

Eilen konfirmoitiin 48:sta riparilaisesta 46.

Messu oli tukalan hikinen, kirkossa veitsellä leikattava ilma. Ulkona 30 asteen helle, meillä villaiset albat. Tunsin hikinorojen valuvan pitkin kroppaa, yök. Onnea vain alban seuraavalle käyttäjälle...

Kanttorikin oli lähestulkoon kartalla. Ainoastaan yhden aamenen unohti soittaa, jolloin pappi hetken odoteltuaan sanoi sen ääneen, jolloin kanttori muistikin että se pitää soittaa ja tajusi jo aloitettuaan että pappi sen aamenen jo sanoi ja lopetti soittonsa lyhyeen, jolloin pappi tuumasi, että no soita vaan se aamen, mutta kanttoripa ei soittanutkaan ja 700-800 kirkossa olijaa nauratti. :)

Olen kyllä tiennyt, ettei ihmisillä ole kovin selvää tajua siitä, miten kirkossa ollaan ja eletään. Bilemekon tyylisiä lyhyitä ja olkapäistä avoimia luomuksia olen nähnyt lukuisia kertoja, mutta eilen näin ensimmäistä kertaa sen, kun keski-ikäinen setä järjestelmäkameroineen tahtoo kkuvata perheensä ehtoollisella ja painelee alttarikaiteen sisäpuolelle ottamaan valokuvaa. Voi pälleistä pällein, kuinka tyhmä voi ihminen olla!

Nukuin hyvät 9,5h yöunet, vaikka jouduinkin heräämään jo 6.30 ehtiäkseni äidin kyytiin ja mummolaan.

Mummin kanssa etsittiin liinavaatekaapista sopiva liina perjantaiseen kodinsiunaukseen. Päädyin lopulta pellavaiseen damastipyyheliinaan, joka on ollut käyttämätömänä kaapissa kymmeniä vuosia. Isäni ja setieni kastejuhlassa käytettyä liinaakin mummi tarjosi, mutten uskaltanut ottaa. Jälleen kerran rakastuin niihin pedantisti järjestettyihin, kauniisiin pyyhkeisiin, pöytäliinoihin, lakanoihin ja käsitöihin, joita tuo mummin "sekamelska, joutais heittää pois kaikki tyynni" sisältää. Esitin vienoja joululahjatoivieta, kun roskiksen ja kierrätyksen uhka näytti taas häälyvän useamman liinavaatteen yllä. Miten kauniita asioita ennen onkaan valmistettu!

Tänään ohjelmassa vielä ristiretki Vilaan ja vanhan tavaran kauppaan sekä iskän luo, huomenna paluu Helsinkiin. Jälleen on henkilöauton perä ja kaadetut takapenkit täynnä laukkuja, kasseja, tavaraa ja nyssäköitä. Mistä kummasta sitä tavaraa tuleekaan tuollaisia määriä?!

Meidän mummi.

Meidän mummi on mainio, etenkin kun siitä nauttii muutaman päivän kerrallaan, pakenee välillä Hesaan ja välillä leirille. Tänään iltapalapöydässä keskusteltiin jostain, en muista mistä:

Mummi: "... ja aina se nousee niinkuin se Felix-kissa!"
Minä: "Ai siis fenix-lintu?"
Mummi: "Niin, just se."

Mummi oli myös käynyt ostoksilla "Lirlissä", tuossa saitojen ihmisten luvatussa marketissa ja kohdannut pullonpalautusjonossa kirkkoherran. Mummi oli ylpeänä esittäytynyt "sen kesä-Tytin isoäitinä", johon kirkkoherra oli yllättyneenä todennut, ettei olisi osannut ollenkaan päätellä kyseistä sukulaisuussuhdetta. Tarina ei kerro koko keskustelun sisältöä, mutta kovasti kirkkoherra toivoi minun viihtyvän.

Viime kesänä ensimmäinen ihastukseni (siis vuodelta -92 tai -93) myi kehotuksestani mummille uuden pyörän ja hienon, hyvin istuvan ja hengittävän kypärän. Eilen mummi tahtoi saattaa minut töihin, mutta kun ilmoitin käveleväni, päätti tulla pyörällä. Sillä vanhalla, ilman kypärää.

Mummi myös tahtoisi viedä minut töihin autolla (matkaa 2km), saattaa mut ruokakaupalta ainakin puolimatkaan ja sen jälkeen osoittaa suunnan, mihin kävellä (kaupalta seurakuntakeskukselle suora tie, kävelyaika 3-4min) ja syöttää mut tainnoksiin.

Hyvä veli.

Veljeni K. leikattiin eilen, kahden tunnin leikkaus, jossa silmän ympärille laitettiin silikonivyö, silmästä poistettiin lasiainen ja silmä täytettiin kaasulla. Kotiin pääsee tänään, sairaslomaa sai ja kirjoitukset siirtyvät ensi syksyyn.

Mahtaa miekkosen mielessä myllertää, oli niin täynnä suunnitelmia ja iloa siitä, että syksyllä voi muuttaa omaan kotiin. Pohtipa jopa sitäkin, että seuraisi tyttöystäväänsä, joka lähtee syksyllä vuodeksi pois maasta. Nyt on edessä etäsuhde kaiken muun kukkuraksi.

Sisarkateutta?

Liekö johtuu viime kuukausina saamastani huomion määrästä, mutta soitin juuri veljelleni yksistä nettisivuista ja tämä vastasi puhelimeensa, että "Moi, oon silmäpolilla, mun silmästä on verkkokalvo irtoamassa."

Hohhoijaa.

Perhe on pahin. Tai suku on sairas.

Ukki on nyt edelleen sairaalassa, tänään kolmatta kertaa valmisteltu leikkaukseen, johon ei edelleenkään päässyt. Huomiselle ei ole enää päivystystapauksena, vaan on laitettu jo ihan listalle, onneksi - kohta melkein viikko ilman ruokaa! Tänään rakas, viisas, aina niin poliittisesti korrekti ukkini oli tuumannut lääkärille kierron aikana, että "Kun tulin tänne sairaalaan, sanottiin että voin joko jäädä tänne leikattavaksi tai mennä kotiin odottamaan leikkausta myöhemmin. Taisin tehdä väärän valinnan." Lääkäri oli mennyt sanattomaksi.

Tänään oli äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskoe ja perheessäni kaksi ylioppilasta, veli ja veli, ja jos veljen tyttöystävä lasketaan mukaan, heitä on kolme. Aamukolmelta bioveljeni heräsi oksentamaan, oksensi ahkerasti kuuteen saakka, jolloin iskä vei miekkosen sairaalalle (josta onneksi ymmärrettiin päivän merkitys) pahoinvoinnin estopiikille. Ei vät olleet sitten kukaan enää kolmen jälkeen nukkuneet, mitä nyt veikkanen siellä kokeessa ensimmäisen tunnin.

Tänään oli se kandintyön tutkimussuunnitelman ruodintatilaisuus, josta myöhästyin hieman, kun se ei ollutkaan siellä missä se on ihan aina aiemmin ollut! Onneksi meidän ryhmä on ihan mukava ja ilmeisesti joku muukin oli ollut hukkateillä. Esitin työni, mielestäni vähän sekavasti, mutta ehkä se kuvastaa vain sitä, että kahden päivän todella tiiviin kirjoittamisen seurauksena kokonaiskuvaa työstä ei oikein ollut muodostunut. Joka tapauksessa opponenttini, jota pelkäsin vähän etukäteen, antoikin oikein mukavaa palautetta. Sain taas yhden hyvän oivalluksen ja sydäntä lämmitti Jo:n kommentti tunnin lopuksi: "Ei mulla J. ole tästä sun työstä oikeestaan muuta kuin että olen aika kateellinen sekä sulle että Tytille siitä, että nämä teidän työt on vain asettuneet tällä tavalla hyvin". No, ei se nyt ihan itsestään ole kyllä asettunut, mutta ilmeisesti työ on ihan kokonaisuudeksi hahmotettava.

Kommenttilaatikoissa tuntuu usein viriävän varsin hyviä keskusteluita ja ajatuksia, joten mieluummin jatkan aina keskustelua tässä seuraavassa bloggauksessa, harva tulee selanneeksi vanhoja kommentteja, luulen. Riikka kertoi kommentissaan lukeneensa Eckhart Tollea, "joka puhui siitä, että kun ihminen sairastuu, hän joko katkeroituu tai löytää jostain järjenvastaista voimaa ja rauhaa. Hänen mukaansa se johtuu siitä, että ihmisen samastuminen muotoon (ruumiiseen) ei enää onnistu. Jos siitä ei romahda, niin on pakko päätyä siihen, että Minä olen jotain muuta kuin vaikkapa silmäni. Näkö on mennyt, mutta minä olen jäljellä. Minä olen kokonainen, vaikka minun ruumiini ei toimi kunnolla ja siksi minulla on vajaita kokemuksia ja hankaluuksia. Ei se vika minussa ole vaan tässä ruumiissa. Ehkä tämä on sitä Jumalan rautalankaa." Tämä on varmastikin juuri näin! Tulee mieleen myös sarjakuvapiirtäjä Kaisa Lekan albumi "I am not these feet", joissa kivulloista reumaa sairastanut Leka käsittääkseni peilaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan siitä, kuinka hän päätti amputoida kipeät jalat elääkseen normaalisti proteesien kanssa. Muistan lukeneeni haastattelusta joskus yläaste-lukioaikoinani ja vaikuttuneeni siitä, miten rationaalisesti ja toisaalta oman ulkokuoren ja minuuden erottavasti Leka puhui. Muistan myös kommentin, jonka hänen miehensä oli joutunut kuulemaan: "Miksi olet valinnut tuon naisen, kun on saatavana kokonaisia?" En löytänyt sarjakuvaa koskaan, vieläkin toisinaan katselen kirjakaupoissa sillä silmällä.

Nyt suuntaan unten maille, huomenna on töitä ja työhaastattelu, joka on ryhmähaastattelu!

Uudeh vuoden juhlinnasta ja aika paljon muustakin.

Illalla oli mukavaa kuunnella uusinta Maria Kalliota, potea tautia ja neuloa vimmatusti. Ulkona poksahtelivat raketit, joita oli taas ilo katsella, pään päällä römisi kattopellit, joita epäilen väärin rakennetuiksi. (Äidin kodissa ei myöskään ole äänieristystä joka paikassa, olkkarin lattian läpi kuuluu jos alakerran naapurin puhelin soi ja jos se puhuu jotain.)

Pohdin, että kuinkahan ilmastoepäystävällisiä nuo raketit ovatkaan. Varmaan niistä irtoaa jos vaikka mitä kaasuja ja itseäni surettaa sekin, että ne vihdoin saadut valkoiset hanget muuttuivat hetkessä harmaiksi ja roskaisiksi. Ja jos raketteja voi käyttää lamamittarina, niin ei tässä maassa vielä hireää nälänhätää ole, kun on varaa pamautella taivaan tuuliin aika isoja summia rahaa. Sitä olen pohtinut myös, että onko kaupunkien ja kuntien ilotulituksissa järkeä. Toisaalta hetkessä pamahtaa ilmaan huomattava summa verorahoja samalla kun kouluissa kärsitään materiaalipulaa ja henkilökunnasta on pulaa julkisella sektorilla. Toisaalta taas ne ihmiset, jotka tulevat katsomaan kaupungin järjestämää show'ta, eivät ehkä sitten paukuttele omia rahojaan ilmaan ja päästä valtavia määriä kasvihuonekaasuja.

Tässä päivänä muutamana on ollut aikaa ajatella paljon. Olen ajatellut sitä, miten akateemisesti koulutetut naiset useimmiten ovat ne yhteiskunnan valveutuneimmat, jotka syövät lisävitamiineja samalla kun popsivat terveellisintä ravintoa koko väestöstä. Akateemiset naiset kierrättävät, ovat luomuja ja reiluja. Millä ne kaikki muut, miehet ja epäakateemiset voidaan tavoittaa?

Äidille on helppo perustella reilua kauppaa ihan perusargumentein: lasten koulutus, vanhempien kohtuullinen palkkaus, yhteisöprojektit. Samoin luomua, jonka hyödyt erityisesti maitotuotteissa ovat kiistattomat - luomu ei pieretä äiti, tavallinen pierettää ja hyla maistuu pahemmalta. Kuitenkin välillä tuntuu, että on minun tehtäväni tarjoilla kaikki uudet eko- ja eettisjutut tässä perheessä. Onko kyse vain kaavoihin kangistuneista keski-ikäisistä? Pitkäaikaistavoitteenani on, että äiti vaihtaisi kesämökkinsä sähkön vihreäksi. Mökki on vastahankittu, remontin tarpeessa ja remontin jälkeenkin vain kesäkäytössä, joten sähköä kulutetaan vähän eikä vihreästä siis tulisi suuriakaan kustannuksia. Viime aikoina meillä on käyty tomaattisotaa. Äitini suosii espanjalaista muovirasiaan ja sen jälkeen muovikuoreen pakattua, jotka saa mut vääntelemään käsiäni ja voihkimaan kuin oopperalaulajatar. Oih ja voih! Perusteluna hyvin toimeentuleva äitini (äidin kuukausipalkan arvelen olevan mun kuuden kuukauden kaikki tulot...) argumentti kun on se kuuluisa kilohinta. Jos mulla on varaa ostaa suomalaisia tomaatteja, niin miksei sillä olisi?! Itse luulen, että suurin syy on se, että ne espanjalaiset nyt vaan on jo niin kivasti paketissa. Tiedän kyllä, että suomalainen kasvihuonetomaatti on kaikkea muuta kuin ekoteko ja voisin vielä niellä sen, jos äiti ostaisi espanjalaisia irtoyksilöitä, mutta miksi kantaa kotiin muovikääreitä, jotka joutuu sittemmin omin käsin kantamaan roskiin? Itselleni suomalainen tomaatti on myös "suosi suomalaista"-kysymys, enkä halua tukea laittomien työläisten orjaleirejä Espanjassa.

Isäni luona taistelu jatkuu. Joulupukki toi hänelle kaksi pulloa RKn punaviiniä. Toivon, että maku miellyttää ja että iskä sittemmin voisi ostaa kyseistä merkkiä jos nyt ei sen RKn takia, niin siksi että se on hyvää. Isäni on juristi ja kauppatieteilijä, hänelle yritän tarjota RKaa työntekijän oikeuksilla höystettynä. Samaa muovikäärepakkaussotaa käyn myös sillä rintamalla, luomun kanssa ei ole toivoa. Isäni argumentoi usein myös samaisella hinnalla, mikä on ymmärrettävämpää, sillä he rakentavat parhaillaan taloa ja kotona on kaksi täysi-ikäistä ja yksi kasvuikäinen poikalapsi, joiden ravinnontarve on hämmentävää katsottavaa. Iloitsen siitä, että isäni on kiinnostunut ledivaloista, joskin veljeni huoneen halogeenivalojen tilalle ostetut saivat sähkömiessetäni kiljumaan. Ne ovat kuulemma jotain muinaisleditekniikkaa, veljeni huoneessa vallitsee suorastaan yökerhomaisen sinisenkelmeä valaistus (mikä varmastikin saa hänen olonsa vain kotoisaksi).

Sairaslomatuotoksia ja häähumua.

Sain viimein pääteltyä pukinkonttiin nämä sukat, jotka ovat Made By Myselfin Tikrun ohjeella valmistetut. Lankana oli ihan tavallinen ruskea Nalle. Parempia kuvia mallista löytyy täältä
ja täältä.

Tänään myös naitettiin iskä ja M. :) Vihkipari ("nuori"pari) ja mummolan asukit lähtivät tavallisella taksilla, me taas odottelimme omaa tilataksiamme puolisen tuntia. Kotona syötiin siikatartaria, poroa, kaikenlaisia kasviksia ja jälkkäriksi Oulusta saakka tilattuja kakkuja. Sokerihumalassa innostuimme sitten ja vanhatkin nuortuivat. Esittelin ensin miten lusikan saa roikkumaan nenästään, jonka jälkeen ukki kertoi lapsuudenleikeistään. Kokeilkaapa kotona seuraavia! Tulitikkukisa. Kaikille osallistujille aski tikkuja, tarkoituksena saada kiinnitettyä mahdollisimman monta naamaansa. Kun tikun katkaisee ja katkaistua päätä painaa ihoon kiinni, se tosiaan tarttuu!

Reikä kädessä. A4-arkista tehdään putki, joka asetetaan kaukoputkeksi oikein silmän päälle. Otetaan kiintopiste. Vasen kämmen vasempaan silmään kiinni. Vie vasenta kättä putkea pitkin kauemmas silmästä, muista katsoa kiintopisteeseen koko ajan. Vasempaan käteen ilmestyy reikä. :) Tai näin minulle kerrottiin, itse en temppuun kykene.

Kunnes kuolema kaivaa meiltä silmät päästä.

Huomenna iskäni menee naimisiin ja tänään tahtoisin kaivella silmiäni hammastikulla, sillä ne tuntuvat todella kurjilta, kuivuvat päähän suorastaan. Onneksi tiistaina on taas tohtori, joka toivon mukaan keksii rohdon. Tänään aion olla vähän reipas ja tutkailla artikkelitietokantoja kandin työtä varten, mutta ehkäpä viikonloppuna putkautan tänne taas jotain vähän rikkaampaa sisältöä. :)

Ainiin, tutkimustulokset osoittivat, ettei silmiäni vaivaa mikään, edes se hyppykuppa. Pah! (Kupan poissaolo on tietysti positiivista, muttei nämä mun tuntemukset ja lääkärin omin silmin havaitsemat havumaiset muutokset sarveiskalvolla voi olla vain luulosairautta.)