Ripari 4. Päivä 1.

Rakas Päiväkirja,

elämä kansainvälisellä riparilla on jännittävää. Olemme törmänneet monenlaisiin asioihin, joita harvemmin seurakunnissa (tietääkseni) tavataan.

Miten suorittaa seurakuntaan tutustumiset, kun Kiinassa ei (etenkään protsku) kirkkojen kokoontumiset ole kovin tiheässä, edes kansainväliset seurakunnat eivät järjestä juurikaan englanninkielistä ohjelmaa ja länsimaalaisten asuinalueilta ei saa poistua?

Miten motivoida 15-vuotias, joka on kadettikersantti ja ollut viimeisen vuoden armeijassa? Täällä kuri on löyhää ja nuoret lapsellisia.

Kuka hoitaa isosen tehtäviä, kun viimeinen isonen lentää Australiasta paikalle vasta ensimmäisen päivän iltana?

Terveisin,
Tyttism

PS. Sain V:ltä ja B:ltä leirikalenterin tänään - paperikassillisen lahjapaketteja! Mukana oli kirje, jossa sanottiin että rankka riparikesä ansaitsee hyvän päätöksen ja leirikalenterin avulla voin paitsi iloita ja jakaa iloa, myös laskea päiviä pestin päättymiseen. Kiitos <33

Leiri 4. Päivä 0.

Leirin valmistelupäivä. Pastori tosiaan vaihtui eilen, onneksi saimme tutun ja turvallisen, loistotyypin. Hän menee perjantaina Turkuun toimittamaan messun, lauantaina Kauhajoelle ELYn juhliin ja sunnuntainakin jonnekin, mutta on kuitenkin paras mahdollinen pappi tälle leirille.

Vanha tuttu, operakennuksen aiheuttama päänsärky, vaivaa taas. Toivottavasti kroppa tottuu pian ja unohdan altistuvani ties mille. Seinissä vika ei ainakaan ole, ne on nimittäin uusittu talven aikana.

Isosporukka on hyvä, apuope on osoittautunut aivan loistavaksi jo nyt. Miten onkaan voinut ajatella nuoresta niin eri tavalla ja kuitenkin samalla tavalla? Jos. 1:9 (vai miten lie Joosua lyhennetään?).

Tämä paikka on kuin koti, johon on hyvä palata. Niin pienenä käsiisi jään, sun ihmeitäs ylistämään. Ja sitten toisaalta juuri se paikka, jossa uskaltaa ääneen sanoa, että silmä ja sokeus pelottaa nyt enemmän kuin koskaan.

Opeporukasta yhdelle unohdettiin kertoa valmistelupäivästä, tulee sitten vasta huomenna. Oli absurdia asemalla, kun kukaan ei tullutkaan.

Opet ovat erilaisia. On Pastori Eksegeetti, jonka sivistys on niin mieletön ja kannanotot niin samoilla linkoilla kanssani, että imen itseeni argumentteja ja inspiraatiota. On Rouva Apuamunperässäajaapoliisi alias Rouva Turvallisuusvastaava, joka kipuilee ja tasapainoilee samojen seurakuntatyö-järjestötyö -ajatusten kanssa kuin itse tasapainoilen. On Mr Muusikko, joka on tämän paikan leirin käynyt, mutta kasvanut eri suuntaan ja edustaa meistä sitä konservatiivisinta, tiukimman linjan Rtuntulkitsijaa. On Britti, joka tulee huomenna, mutta joka vaikuttaa lupaavalta. Sekä Abuobe, jonka omalla leirillä jo olin, mutta joka on kuitenkin kasvanut niin erilaiseksi kuin luulin, niin loistavaksi tapaukseksi.

Veljeni jakoi ehtoollista konfirmaatiomessussa, jossa kukaan ei laulanut paitsi kanttori joka lauloi väärällä kielellä ja jossa kaikki vain valokuvasivat missä sattuu. Ja sitten veljeni sanoi, että voisi harkita vaikka teologista.

What. A. Day.

Hetki Helsinkiä.

"Kotiuduin" Helsinkiin kymmenen jälkeen, tein pikaisen tilannearvion kodin katastrofaalisesta tilasta ja päätin lähteä asioille. Kumma juttu, että tosiaan sen, minkä taakseen jättää, poikkeuksetta edestään löytää... Karmaisevat määrät epämääräisiä myttyjä, muovikasseja, muuttolaatikoita (!) ja paperia, paperia, paperia.

Kaupungilla tavoitteena oli ahdistumatta löytää kaksi tiettyä trikoopaitaa, ruokaa ja piirakkavuoka ja mahdollisesti legginsit. Tavoite sekä täyttyi että ei.

Ahdistuin. Kesän aikana näkö mitä ilmeisimmin on taas hiljalleen heikennyt, minkä huomasi monista asioista, jotka teettivät vaikeuksia. Osa oli yhtä vaikeaa jo keväällä, mutta pikkukaupunkielämä oli painanut ne unholaan.
Raitiovaunun numerot ovat pääosin mahdottomia nähdä.
Liikennevaloja ei näe eikä kuule.
Ihmisiä on liikaa ja ihan joka paikassa.
Vaatteiden kokomerkinnät on pienellä sekä itse vaatteessa että pahvilapuissa.
Myyjien on vaikea ymmärtää, mitä kepittä liikkuvan "missä tässä kuitissa on se rivi jolle pitää kuitata?"-kysymystä.
Keppi olisi hyvä olla mukana, ihan vain viuhtomista varten, ei niinkään estämään törmäilemistä.
Hedelmä- ja vihannesosaston hinnat vielä näkee, vaakanumeroista on turha edes haaveilla.
Mistä hiivatista voi tietää, mistä mikäkin vaaka sylkee tarransa ulos? Etenkin jos se sylkee sen kuvapuoli sivulle päin, jolloin ylhäältä alaspäin katsoassa tuijottaa tarran mikrometrin ohutta sivua.
On vaikea arvata, menevätkö liukuportaat alaspäin vai nousevatko ne alemmasta kerroksesta ylöspäin.
Vaatekauppojen seinän kokoiset peilit on kauhu.
Hngh.

Ilonaihe: Sain tänään taksikortin! Tuskin tulen kaikkia 18 kuukausittaista matkaani käyttämään, mutta esimerkiksi tupareita varten voin nyt matkailla jonnekin isompaan kompleksiin ja houkutella saattajan mukaan!

Kauppareissun saldokin oli ihan mukava (tilin saldon sitten vähän vähemmän..), löysin kolme trikoopaitaa, yhden neuletakin, sahalaitaisen tomaattiveitsen, piirakkavuoan ja ruokaa. Legginsejä löytyi loppujen lopuksi kotoa ensi hätään.

Ensimmäinen paita on ihan perustasaraita Marimekolta. Oon vuosikaudet haaveillut mustavalko- ja punavalkoraitaisista paidoista, mutta aina on joku kausiväri ajanut ohitse. Käytän yleensä tosi värikkäitä vaatteita, nyt on ollut jo jonkin aikaa rauhoitavien perusvärien buumi. On myös ihanaa kävellä kauppaan, sanoa tädille "mustavalkoinen Tasaraita kokoa M, kiitos" ja maksaa ostoksensa sen suuremmin sovittelematta.


Loput ostokset ovat Polarn och Pyretistä, joka on lastenvaatteiden luvattu maa. Ikkunassaan oli nyt slogan "ei tyttöjen vaatteita, ei poikien vaatteita - me teemme vaatteita lapsille", mikä miellytti minua kovasti. Putiikista löytyy myös suppeahko, mutta sitäkin ihanampi aikuisten mallisto, tosin painottuen äitiysvaatteisiin. En anna asian häiritä, vaatteet istuvat kivasti - tätä vatsaa kun on siunaantunut ihan ilman vauvaakin...


Tätä turkoosihtavaa himoitsin jo toukokuussa, mutta päätin odottaa. Odotus kannatti sikäli, että paita oli -30% alennuksessa, mutta oikeat koot olivat loppuneet. Ostin sitten sen pienemmän jäljelläolevista, XL:n, eikä sekään pahalta vaikuta. Päinvastoin. Ennustanpa, että tässä on tulevan leirin lempparivaate!


Sininen pitkähihainen ihastutta hyvällä istuvuudellaan ja neppareilla, myös hihansuut ovat kivat. Painiskelin M:n ja L:n välillä, päädyin M:ään. Niinikään -30%.

Sitten se Löytö, harmaa perusneule! Koko on M, koska L oli jo myyty loppuun. Kuvassa alla on tuo edellinen sininen paita ja hihat kinnaavat hieman, mutta sovittaessani hihattoman kanssa olin todella tyytyväinen. Kuluneet farkut, auringonkeltainen toppi ja tämä - näen jo syksyn luentoasun! Samainen alennus löytyi tästäkin.



Lopulliset hinnat olivat Marimekon osalta se perinteinen himpun alle 50e, muiden osalta lähtöhinnat 36,90-43,90e ja siitä sitten alennus.

Mitäs pidätte?

Suukeaa ja haamittaa...

... kuten työkaverin pieni sukulaispoika oli joskus todennut.

Joskus elämä mitä ilmeisimmin on, tosin tällä hetkellä enemmänkin haikeaa ja sulettaa. Aikaa täällä pikkukaupungissa on jäljellä kuutisen tuntia, huomenna aamubussi vie minut pääkaupungin hulinaan ja keskiviikkona suuntaan seuraavan leirin haasteisiin.

Tänään kuulin, että yksi työntekijä vaihtuu toiseen. Onneksi tilalle tulija on tuttu ja turvallinen, leiriväsymykseni tila on sellainen, että kovin suuria muutoksia on nyt aika vaikeaa sietää. Tilalletulijakaan ei ilmeisesti ole paikalla koko leiriä, saa nähdä kuinka meidän käy. Leirikeskuksessa on ollut tämän hetkisellä leirillä yksi possuflunssailija, ensi leirille tulee ainakin yksi taudin jo sairastanut.

Elämme jännittäviä aikoja.

Viimeinen työpäivä.

Tänään ilahdutti se, että matkalla Henkireiän kanssa markettiin moponuoret moikkasivat sekä mennen että tullen.

Tänään hykerrytti se, että kotimatkaa yksin taivaltaessani moponuori moikkasi - minut siis tunnetaan ja tunnistetaan ja lisäksi pidetään moikkaamisen arvoisena!

Ilahduin, kun kahvilareissulla nuoret moikkasivat ja ruokareissulla isoset tulivat samaan pöytään.

Tänään harmitti se, että yksi nuorista oli pahoittanut mielensä blogistani. Tuunasin kyseistä kirjoitusta hieman ja pohdin blogini rajanvetoa entistä enemmän. Jotain muutoksia varmasti tulee, olen miettinyt salasanallisuutta, toisen salasanallisen perustamista tai joidenkin aiheiden jättämistä käsittelemättä. En tahdo pahoittaa kenenkään mieltä enkä tahdo, että yksittäisiä nuoria teksteistä voidaan tunnistaa.

Tänään suretutti ohi vilahtanut kesäpesti, jäähyväiskahvittelu työkavereiden kanssa ja Suntion heippahalaus. Haikeaa on, vaikka kuinka tietää tapaavansa nämä ihmiset uudelleen.

Tänään rohkaistuin jumalanpalveluksessa. Kuuntelin kesän ensimmäiseltä leiriltä tutun pastorin sanailua ja hykertelin iloissani. Kirkkokahveilla puhe ajautui keskimmäiseen leiriin ja sain rohkaisevan kehotuksen ilmoittaa iltaohjelmasta kirjallisesti. Sen teinkin heti saman tien, työkaverikin piti tekstiäni hyvänä keskustelun avauksena.

Tänään päätin, että suuntaan Helsinkiin tiistaiaamulla ennen kukonlaulua.

Tänään suunnittelin opintojani syksyä varten ja kouristuksenomainen ahdistus hellitti hieman. Kyllä tästä varmasti tulee hyvä vuosi.

Kovin on monimutkaista tämä elämä, uutta odottaa, vanhasta surettaa luopua. Ehkäpä nämä asiat Kirkastussunnuntain kunniaksi alkavat kirkastua minullekin.

Sataa sataa ropisee.

Tule meille vaan, meillä juhlitaan!/Tällaisena kesäyönä

Tänään oli kesän toisen riparini konfirmaatio, jossa oli vieraita ylenpalttisesti, ehtoolliselta jäi yli vain neljä pikaria. Kaikkea jännittävää sattui: kanttorin oli kiiruhdettava toisaalle, joten loppuvirsi jäi vt. nuorisotyönohjaajan harteille ja Tule kanssani, Herra Jeesusta hoilasi sitten innokastakin innokkaampi teinipoikajoukko eritahtisella kitarasäestyksellä tahtien välissä taiteilevan kirkkoväen kanssa. Minulle myös paljastui, että ainakin täällä päin kirkkokansalla on konfiksessa todella suuria vaikeuksia istua hiljaa ja toisaalta matkamuistoja, tässä tapauksessa ehtoollispikareita, poimitaan mukaan. Mitä ihmiset niilläkin tekevät, laittavat takanreunalle vai?! "Tässä meidän Miro-Pietarin konfirmatiosta pihistämäni pikari!"

Kesäkuussa juhlakutsuja satoi vain isosille. Tänään kuulimme, että kaksi nuorta ja yksi isonen (jonka velipuoli oli leiriläisiämme) oli kutsunut porukan juhliinsa. No, ensimmäisessä juhlapaikassa meillä oli logistinen hoppu, joten lauloimme pihamaalla epävireisen Kirkossa-kappaleen ja mennä hurautimme seuraaviin kemuihin. Joissa sitten paljastui, että "niin ei se meidän R tiennyt tuleeko muita kuin pari isosta..." ja isä tuumasi "taitaa jo lautasetkin loppua kesken". Meitä oli siis 13 hengen kööri. Jälkikäteen isäntämme yritti paikata tilannetta "mut kyllä mä kysyin siltä nuorelta, että koskeeko kutsu vain isosia vai tullaanko me muutkin", kuinka tökerösti voi asioita hoitaa?! No, opimme tästä, että A. opet noudattavat vain kutsuja jotka nuoren vanhemmat esitävät opettajalle ja B. etenkin näitä isosten välittämiä "no kyllä se sanoi että sinne voi varmaan kaikki tulla"-kutsuja tulee välttää. Kolmas paikka, jonne siis isonen oli meidät kutsunut, otti meidät ilolla vastaan ja oli selvästi jo tarjoiluissakin varautunut vierailuun. Olen aikaisemmin vain kuullut tästä perinteestä, oli kiva tutustuakin siihen ja nähdä sekä hyvät että huonot puolet. No, tulipahan esitettyä epävireinen Kirkossa myös pimeällä työväentalon lavalla koivukulisseihin törmäillen...

/

Emme grillanneet vielä tänäänkään. Toivon, että ensi sunnuntaina viimeisen työpäiväni kunniaksi saamme kolmikkomme kokoon ja grillin ääreen.

Kolmikostamme on tullut duo, työkaverin kanssa tulee vietettyä paljon vapaa-aikaa. Hauskaa ystävystyä melkein vanhempiensa ikäisen ihmisen kanssa, joka on todella erilainen ja toisaalta niin samanlainen. Nautin suuresti.

Yhden pastorin puoliso on oikea helmi, sellainen 70-luvun opiskelijaradikalismin ilmentymä, että voi Marimekko ja poliittiset puheenvuorot sentään! Mistä tällaisia miehiä nykypäivänä löytää? Kirkkoon sitoutunut vahvasti punavihreä, kuulostaako haasteelliselta? Joka tapauksessa hän oli esittänyt seuraavanlaisen määrittelyn: "olen törmännyt ihmisiin, jotka ovat kuin retiisejä: päältä punaisia ja sisältä aivan muuta; itse olen enemmänkin vesimeloni - päältä vihreä ja sisältä erittäin punainen". Voisin keskustella miekkosen kanssa maailman tappiin.

Olen taas ymmärtänyt rajallisuuteni. En osaa pyytää mummilta anteeksi kun huitelen yömyöhään ulkosalla ja huolestutan vaikken tarkoita. Kaupungilta kotiin käveleminen puskan ja paikkakunnan pahamaineisimman huudin läpi hirvittää, joten soitan aina joko N:lle tai kuten tänään kävi, työkaverille, kävellessäni noilla seuduilla. Pelkään pimeää, koska näkeminen on hankalaa eikä mukanani ole yleensä keppiä, tämä kaupunki kun on muuten niin ihanteellisen pieni, että kaikki on tuttua. Tahtoisin vaellusriparille, mutta A. tämä srk ei niitä järjestä ja B. se ei liene realismia tällä näkötilanteella.

Rakastan näitä pehmeän lämpimiä kesäöitä, joihin voisi kietoutua.

Mielessäni myllertää. N. ehdotti, että aloittaisin toisen blogin, "Suhteetonta angstailua", jonne voisin purkaa parisuhteettomuushöyryt. Ihastun kaikkiin kaksilahkeisiin, haaveilen ja surkuttelen. Pohdin kilojen merkitystä. Pohdin erilaisuutta. Mietin miksei minusta kiinnostuta. Ja luulen, että taas ensi vuonna vain opiskelen vimmatusti, jotta voisin unohtaa kaikki nämä pohdinnat.

Vapise apteekintäti N!

Kateus vie kalatkin vedestä, niin se vain on. Tämä kaupunki ja mummini sen mukana on läpeensä työläisidentiteetillä kyllästetty. Ilmeisesti kyseiseen identiteettiin kuuluu tietyn ylpeyden lisäksi myös tietynlainen kadehtiminen. Olen laskenut sataan mm. kun ystäväni vierailun jälkeen mummini palasi omasta reissustaan ja täysin vakavalla naamalla tiedusteli, "onkohan se sun ystäväsi koskaan nähnyt näin vaatimatonta kotia?". Siis häh?! Mun ystäväni on opiskellut melkein kymmenen vuotta, ollut sen jälkeen Afrikassa ja on monilapsisesta kodista, jossa tuskin on ainakaan leivällä leveilty. Mummi hei, sä asut sentään yksin 60 neliön kerrostaloasuntoa, jossa on uusi keittiö, kylppäri ja lasitettu parveke ja menet loppukesästä kymmenen päivän Euroopan turneelle. Toinen hetki koitti, kun eilen iltapalapöydässä päiviteltiin tuttavan tuttavan lasta - "se on niin rikas ihminen että sillä on kesämökki ja autokin!". Ai, en tiennytkään että valtaosa suomalaisista on siis aivan törkeen ökyrikasta väkeä! Mummin kanssa asuminen on tän kesän kannalta ollut järkevä ratkaisu, mutta mikäli seurakunta mut ensi kesäksi huolii, vuokraan kyllä oman luukun, ei epäilystäkään. Noin muuten viihdyn erinomaisesti, Hesellä oli jo tuttuja nuoria (tai no, yksi) pyörimässä tänään ja ylipäätään tuntuu siltä, että kuulun jo kalustoon.


Minun piti kuitenkin paljastaa jotain ihan muuta, jolla saan N:n vapisemaan! Viikonloppuleireillä N:n omaisuus on nimittäin kulkenut ihastuttavassa vanhanaikaisessa nahkalaukussa, jota olen salaa himoinnut jo vuosia. Tämä kaupunki on kirpputorien luvattu maa ja varsinaisia vanhan tavaran liikkeitäkin löytyy ainakin kaksi. Nyt sitten tärppäsi! Vanhoja laukkuja oli useita, mutta mukaani lähti parhaimman näköinen ja melko vähähajuinen yksilö, viidellä eurolla. Mitäs pidätte?

Huomenna alkaakin sitten ripariputki ja R. jo himoitsi samanlaista leiriraportointia kuin mitä suoritin alkukesästä. Sitä lienee luvassa, joten palatkaahan linjoille!

Tämä on kaupunki...

... jossa vapaapäivänä löydän itseni aina notkumasta työpaikalta.
... jossa käyn kahviloissa päivittäin.
... jossa latte maksaa 3,50e, parempi latte 2,50e.
... herkullisen ja täyttävän lounaan juomineen kaupungin parhaassa ravintolassa saa 10 eurolla.
... jossa lasten ikäluokat ovat noin 200 henkeä, nuorten 150 ja nuorten aikuisten satakunta, jopa alle.
... jossa seurakunta on särkyneiden majatalo, ja kaikkien ihmisten taustalta löytyy monimutkaisia tarinoita.
... jossa lähiöni kadulla on maanantaina neljän aikaan viisi setää, joiden housuntakapuoli roikkuu ja kädessä raahautuu mäyräkoira tai kaksi.
... jossa tapahtuu viikoittain mopo-, kevari- ja mopoautokolareita.
... josta ei saa falafelpyöryköitä.
... jossa kirkkoherran vesa joutuu yöllä poliisien hampaisiin kantaessaan särkynyttä polkupyöräänsä kotiin.
... jossa roska-auton nähdessään on 50% mahdollisuus nähdä myös serkkupoika.
... jossa ainoaan yökerhoon maksaa 10-12e sisään.
... jossa 68 neliön kerrostaloasunnon lasitetulla parvekkeella ja uudella kylppärillä ja keittiöllä voi saada 30 000 eurolla.
... jossa 279 euroa (sis. vesi, sähkö) on ylihinnoiteltu vuokra 30 neliön yksiöstä.
... jonka maailmankaupassa käy asiakkaita lähinnä joulun alla.

Jari ja Hanna-Mari, siinä vasta pari!

Palasin 50 tunnin leiriltä 36 intoa puhkuvan 7-9-vuotiaan kanssa. Leiri oli aika raskasta sarjaa verrattuna ripareihin, lapsissa virtaa kuin suuremmassakin metropolissa ja desibelit jatkuvasti pilvissä. Onneksi säät suosivat, eilen uitiin nelisen tuntia useissa pätkissä- Sen kunniaksi kuulinkin iltapalajonossa, että "Hei T! Sulla on tosi hienot rusketusraidat, mut muuten ootkin ihan tooooosi punainen!". Tervetuloa ihosyöpä...

Otsikossa mainittua laulua lapset hoilailivat sen minkä osasivat ja sehän oli käytännössä vain tuo ensimmäinen virke, sekä kohdat, joissa laulettiin "tissit" tai "pissit". Suurta hupia uimahypyissä olivat pieruhypyt, kuinkas muutenkaan. Oli muuten mielenkiintoista huomata, että nämä pienet piiperöt uivat (ja saivat luvan kanssa uida!) vastarannalle asti, toisen työntekijän mukaan ikänsä rannikolla asuneet mukulat eivät pelkää, sillä tietävät meren olevan syvä. Minua hirvitti ja pitelin tiukasti kiinni lötköpötköstäni. Kesäisäntä piti minulle jopa uimakoulua!

Romantiikannälkäiset kolmasluokkalaiset olivat täysin vakuuttuneita siitä, että minä ja kesäisäntä (18v) ollaan pari. Ensimmäisenä iltana huudeltiin "Hei T, ootteko te A:n kanssa yhdessä kun ihan vaikuttaa siltä?", toisena päivänä A:lta kyseltiin vastaavaa ja tänään nähtiin kaiken huippu, kun loppusiivouksen jälkeen puhuttiin pääsykokeista ruokasalissa, jossa mekasti toistakymmentä mukulaa: "Hei, taas te ootte täällä kahdestaan!". Liekö lapsella kuulonäkövamma, kun ei huomannut niitä muita? Ja ei, meillä ei siis tosiaan ole mitään muuta yhteistä kuin yksi yhdessä vietetty ripari alkukesästä.

Kaulakoruni on kuulemma kaunis ja silmäsairauteni, samoin kuin suurennuslasini olivat kovin kiinnostavia. Leirillä puhuttiin myös toisten tavaroiden ottamisesta ja siitä, onko pikkareiden piilottaminen kiusaamista. Onhan se, kun toinen itkien etsii hädissään pikkareita saunasta tullessaan ja toinen niitä kiikuttaa pitkin leirikeskusta.

Yksi koti-ikäväinen palautettiin jo eilen ja lasten linnunpoikasen annoksia ihmeteltiin. Isosten ja A:n kanssa uitiin yömyöhään peilityynessä meressä tehtaan valoja ihaillen. Toisinaan kurkistelin saunan portaan alle pallogrilliä ja haikailin kesän parasta iltaa.

Lasten suusta kuultiin monia juttuja.
"T, ootsää 19 vai 32?" (noo, näistä vaihtoehdoista ehkä mieluummin toi eka)
"Voit vahtii meitä vaikka koko yön, mut me ei nukuta kskaan!" (mun veljeni tuumasi samaa ollessaan viiden vanha)
"Onko pakko ottaa kaikkia eri salaatteja?" (pöydässä kolmea eri sorttia)
"Pitääks syödä puuroo, jugurttia ja muroja kaikkia vaikkei haluu?" (no ei, ei tosiaan tarvitse)
"Haluutko hattaraa?" (lapsi työntää kaislaan kieputettua leväklönttiä nenän alle)
"Nyt mä tiedän, miks isi haisee aina niin hyvälle!" (pikkutyttö, joka saunassa pesi hiuksensa vahingossa kesäisännän axella)