Stressinpoistoläksy.

Sain maanantaina psykologilta kotitehtäväksi miettiä sellaisia stressinhallintakeinoja, jotka eivät perustu itsensä piiskaamiseen ja jotka tuottavat välitöntä mielihyvää. Yksi ongelman ytimistä nimittäin on se, että huomatessani rajojen tulevan vastaan, vaadin itseltäni kahta kauheammin.

En ole päässyt puusta pitkään. Työmäärä ja kuormitus eivät sinällään aiheuta stressiä, vaan stressaannun silloin, jos en saa asioita aikaiseksi tai suunnittelemani aikataulu ei ota toimiakseen. Stressini on aina, poikkeuksetta, huonon aikataulutuksen ja epäonnistuneen organisoinnin lopputulosta. Stressinhallintaa on sitten se, että organisoituu paremmin, tarttuu toimeen ja pistää töpinäksi. Toisinaan se menee hieman överiksi, mutta useimmiten menetelmä on varsin toimiva.

Mietin kotitehtävääni istuessani bussissa matkalla kotiin E:n luota. Menin kylään yhdentoista aikaan mukanani perjantain raamiksen ruokarippeet ja palasin kotiin puoli yhdeksän jälkeen. Istuimme ruokapöydän ääressä yhdeksän tuntia, ainoina taukoina vessatauot ja se, kun paahdoimme välipalaleipää alkuiltapäivästä. Ruuanlämmityskin hoitui niin, että E. touhusi keittiössä ja minä luin ääneen näkökulmia kärsivään Jumalaan. Kotimatkalla oli hyvinorganisoitunut olo, mutta myös fyysinen väsymys.

Tiedän, että kunnon rytke afrotanssitunnilla auttaisi unohtamaan kaiken, mutta tanssitunnit ovat minun osaltani historiaa. Toinen stressinhallinnan keino olisi lähteä reissuun, rentoudun välittömästi kotioven suljettuani. Kumpikaan ei ole mahdollista juuri nyt eivätkä varsinkaan aina stressin iskiessä, onneksi on vielä yli kaksi viikkoa aikaa miettiä jotain parempaa vastausta.

Ensi viikolla on taas kreikan välikoe ja systemaattisen teologian paniikkitentti. Viime viikon neljästä tentistä on palautettu vasta yksi, se sentään meni ihan odotusten mukaisesti.

Goodbye, Kyllikki.

Kirjailija, maailmanmatkaaja Kyllikki Villa on kuollut.

Vanhan rouvan lokikirja on edelleen yksi ehdottomia suosikkejani, muistan ikuisesti sen siilitukkaisen elämänjanoisen Tytin, joka kökötti rinkkansa kanssa autolautan tupakkapaikalla, koska muualla ei ollut tilaa ja kiirehti hitaasti Kyllikin kirjaa eteenpäin. Tuntui hyvältä lukea toisesta, jolla jano elää yksinkertaisesti ja vaivalloisesti, askeettisestikin, oli niin suuri, että matkaan kerta kaikkiaan oli päästävä.

Kuvittelin painaneeni unohduksiin sen matkakuumeen, joka tuntuu reisilihaksissa. Olen huomannut, että tunnen tietyt tunteet ja tilanteet konkreettisesti eri ruumiinosissa ja pakottava matkalle pääsyn tunne on taas palannut. Jonnekin olisi päästävä, ihan mihin tahansa. Ei auta ajatus siitä, että syksyllä pääsen varmasti, kun päästävä olisi nyt, heti, kertakaikkiaan tällä punaisella minuutilla. Tuntuu, että pakahdun.

Se tunne, kun junan ikkuna tarjoaa koko ajan uutta nähtävää. Kauniita, ränsistyneitä taloja puutarhoineen, perä perään. Ihmisten elämiä, sellaisten ihmisten, joita en koskaan tapaa, vaikka hengitämme samaa ilmaa joka hetki! Mahdollisuus jäädä millä tahansa asemalla, tavata koska tahansa ihminen, jonka kanssa puhua aamuyön tunnit läpeensä.

Elokuun illat saksalaisen Jugendherbergen pihalla puhumassa paremmasta tulevaisuudesta ja nähdä pimeässä vain muutaman metrin päässä olevan tupakan punainen hehku ja kuulla sitten äänen sanovan: "just like in 1968, just like then!".

Istua ystävän keittiössä ja osoitella ruokatarvikkeita eteläamerikkalaisen elämäntapaintiaanin kanssa: "Pepino!" "Kurkku!" "La suppa esta murrigo!"

Olla vieraalla asemalla, takuuvarmana siitä, ettei kukaan tulekaan ja nähdä lierihattu, hymyilevät kasvot ja ojentuva käsi: "I brought you a warm wafel, it's traditional!"

Unkarilaisen mummon hymystä ryppyiset silmäkulmat, kun ystäväni tekemä kukkaseppele putoaa kerta toisensa jälkeen kaulalle saakka.

Saksalaiset läksiäiset, nenäbileet, jossa vieraiden nenät noettiin ja kukin painoa nenänjälkensä eteisen seinään. Kuinka aamulla asunnon sopukoista kömpi esiin toisilleenkin vieraita ihmisiä, aamiaispöydässä oli tarjolla juhlien jämiä ja uunituoreita sämpylöitä ja sitten imuroitiin yhdessä tupakantumppeja ja naurettiin.

Miten minä haluaisinkaan taas olla matkalla, unohtaa kaiken tavaran taakseni ja pakata rinkan.

Kirkkokahvit, 2/1e.

Sivusinkin jo viikonloppua käsittelevässä postauksessa sitä pahaa mieltä ja kummastusta, minkä sunnuntaina Jyväskylän upouudessa Kuokkalan kirkossa sai aikaan maksulliset kirkkokahvit. Täydessä kirkossa oli kolmisensataa seurakuntalaista ja kahvituksen järjestivät eteläpohjalaiset, olihan heidän kirkkopyhänsä. Messun alussa kerrottiin käytännön asioita kuten ehtoollisen logistiikka, mikä oli hyvä, olihan kirkossa varmasti paljon ihmisiä, joille jumalanpalveluksessa käyminen ei ole jokaviikkoinen rutiini ja väenpaljoudessa muutenkin selkeää. Samaan syssyyn toivotettiin kaikki tervetulleiksi kirkkokahveille, joiden hinta on aikuisilta 2e ja lapsilta euron. Leukani loksahti, vatvoin asiaa lähes koko messun ajan ja eilen kirjoitin asiasta palautetta aluekappalaiselle, joka sattui olemaan minut vuonna 1987 kastanut pappi.

Toin viestissäni ilmi harmini ja sen, että varmasti moni muukin kirkkovieras oli hämmästynyt ja harmissaan. Mielestäni kaiken seurakunnan toiminnan ei tarvitse olla ilmaista, mutta sunnuntaijumalanpalveluksen ja siihen kuuluvien kahvien kylläkin. Seurakunnan toiminnassa kuitenkin on aina se mahdollisuus, että taloudellisesti piinallisessa tilanteessa elävä voi olla seurakuntaan yhteydessä ja neuvotella alennuksesta. Missä kirkkokahvien alennuksesta neuvotellaan? Kahvinkaatajan kanssa koko seurakunnan nähden? Sakastissa? Palautteessani perustelin harmistustani sillä, että kirkkovieraiden joukossa varmasti herää närää siitä, ettei kirkollisverolle saa vastineeksi edes ilmaisia kahveja. Oudointa tilanteessa oli se, että seurakunnan ennakkoilmoittautumisissa maksullisuudesta ei mainittu mitään eikä messun aluksi myöskään kerrottu, mihin rahat menevät. Seurakunnalle? Eteläpohjalaisille?

Sain tänään vastauksen, jossa kerrottiin, että maksulliset kirkkokahvit ovat alueseurakunnan uusi keksintö, sillä vapaaehtoinen kahvimaksu ei tuottanut juuri koskaan mitään. (Mainittakoon, että Kuokkalassa asuu paljon opiskelijoita, pienten lasten perheitä sekä vanhuksia.) Viime sunnuntaina kahvivieraita oli ollut satakunta ja kahvitulot olivat hieman yli 100e, josta seurakunta maksaa vielä arvonlisäveron, 22%. Toisin sanoen sunnuntaikahvien loppusummaksi saadaan noin 80 euron potti. Sadasta kahvittelijasta noin puolet ovat siis jättäneet maksamatta - hyväntahtoiset ovat maksaneet, mutta kirkkokahveille haluavat vähävaraisemmat ovat jättäneet maksamatta ja poteneet huonoa omaatuntoa. Tai jättäneet kapinahenkisesti maksamatta, kuten minä, joka tosin äänestin jaloillani. Jumalanpalvelusvieraista siis kaksi kolmannesta poistui kahveitta ja kahveille jääneistä puolet jättivät syystä tai toisesta maksamatta. Oliko aiheutettu kummastus ja mielipaha todella 80 euron arvoinen? Kuinka moni harvemmin kirkossa käyvä seurakuntalainen veti herneen nenäonteloonsa asti ja totesi, ettei tule kyllä enää kirkkoon, kun ei edes kahveja saa veroilleen vastineeksi?

Palaute oli joka tapauksessa luettu työntekijäkokouksessa kaikille läsnäoleville. Toivon, että asia herätti keskustelua. Toivon myös, että muutkin asiasta närkästyneet ottavat seurakuntaan yhteyttä.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kansalliskirjastolla nauttimani yliopistolounas kustantaa 2,3 euroa. Erikoiskahvi Jyväskylän keskustassa kustantaa edullisimmillaan 2e. Kahdella eurolla kaupasta saa jo yli puolet kahvipaketista. Kappalaisen mielestä kirkkokahvin hinta oli kuitenkin halpa.

Popsi popsi porkkanaa, sinä vihreä stalinisti!

Tällä hetkellä en lue lehtiä, koska paperilehden lukeminen on hidasta ja hankalaa ja sähköinen lukuohjelma on hetken verran ollut päivittämättä. Niinpä minulta on mennyt ohi eräs ilmiö, johon törmäsin tänään ensi kertaa. Olkaa hyvät, tässä illan viihdepläjäys:



Ensin nauratti, sitten itketti, sitten kaivettiin esiin Jeesus ja sitten en meinannut saada henkeä, kun nauratti niin. Voi Her-ran piek-sut rou-van ja-las-sa, nämä ihmisetkö meidän asioista päättää?

Kyse on siis siitä, että Helsingin kaupunginvaltuusto on päättänyt, että kouluissa on tästä lähtien yksi kasvisruokapäivä viikossa. Mielestäni päätös on lähinnä symbolinen, sillä kuukaudessa kasvisruokapäiviä on minun matematiikallani neljä tai viisi ja ainakin omina kouluaikoinani puuroa, velliä, kasvissosekeittoa, pinaattikeittoa tai -lettuja vähintäänkin sen verran. Päätös on erinomainen, osoittaa halua huolehtia ympäristöstä, asennekasvattaa lapsia ja ennen kaikkea - aikuisia.

Mitä tulee niihin vasta-argumentteihin, niin melko hataralta vaikuttaa, jos kasvisruoka on sekä syy ylipainoon että anoreksiaan, ilmastonmuutokseen kuin lasten nälkiintymiseen. Viime aikoina olen pohtinut myös vegaanista ruokavaliota, mutta pidän kananmunista ja maitotuotteista, joten jos arvon valtuutettu tulisi kertomaan minulle lakto-ovo-vegaanisesta ruokavaliosta, voisin tarjota kahvin kanssa vaikka kaalipiirakkaa!

Aiheesta on tänään kirjoittanut myös Pia Arkipäivän aktivistissa, Ranna Helmi otsalla:ssa sekä nei Green Fashion Freakissa.

Mitä mieltä te mahdatte olla? Mikä kommenteista on ratkiriemukkain?

Kenestä uusi arkkipiispa?

Muistelin viime viikolla lukeneeni useita arkkipiispan vaaliin liittyviä statuspäivityksiä Facebookista, ja ihmettelin eilen, kun seuraamani YLE ei ole asiaa kommentoinut millään tavalla. Hetken surffailun jälkeen selvisi, että ensimmäinen kierros on nyt käyty ja toiselle kierrokselle ovat selvinneet Kari Mäkinen ja Miikka Ruokanen, josta ensimmäinen sai satakuntaääntä enemmän kuin toinen.

Itse toivoisin Mäkisestä uutta arkkipiispaa, mutta jännityksellä odotan tulosta. Vaalissa kolmanneksi jääneen Seppo Häkkisen kannattajien siirtyminen edelleen jomman kumman ehdokkaan taakse lienee valintaan suurimmin vaikuttava tekijä.

Arkkipiispahan on kirkon keulakuva, vaikkei hänellä sen enempää muodollista valtaa olekaan kuin muillakaan piispoilla. Millaisen keulakuvan me kirkkoon haluamme?

Ruotsi-Suomi-maito-ottelu.

Siihen nähden, miten neuroottisia suomalaiset ovat vastakkain asettelusta länsinaapuria kohtaan, on hämmästyttävää, että ruotsalainen maito maistuu yhä useammalle. Jääkiekkotuloksia manataan kuin suurempaakin onnettomuutta ja yleisurheilumaaottelua mainostetaan lausein, jotka poikisivat takuuvarmasti rasismisyytöksiä, jos niissä vastapuolena olisi jokin muu maa kuin Ruotsi (äh, en löytänyt kuvaa, mutta viittaan taannoiseen "Tärkeintä ei ole se, että Suomi voittaa, vaan se että Ruotsi häviää"-banneriin).

Mutta maito sen kun maistuu ja ihmiset ostavat surutta, vaikka seuraukset ovat varmasti kaikkien tiedossa. YLE uutisoi tänään, että Valio on joutunut supistamaan tuotantoaan ja ruotsalaisen maidon kittaaminen aiheuttaa jo ihan konkreettisesti työttömyyttä kotimaassa. Mikä suomalaisia oikein riivaa?

Maidonjuonti on kokonaisuudessaan melko epäekologista puuhaa ja ihminen onkin ainoa nisäkäs, joka aikuisenakin juo - eikä edes omaa maitoaan, vaan toisen nisäkkään. Lehmähän tunnetusti päästelee ilmoille yhtä sun toista kasvihuonekaasua ja maidon kuljettamisesta tilalta meijeriin ja edelleen marketin kautta kotiin aiheutuu vain lisää päästöjä ilmakehään. Vielä enemmän päästöjä kuitenkin aiheutuu, kun maitoa rahdataan meren yli.

Omaan, melko vähäiseen maidonkulutukseen ruotsalainen maito ei ole vaikuttanut missään määrin, juonhan luomumaitoa. Sen sijaan isäni perheessä juodaan ruotsalaista, sillä kun säästää 50 euroa kuukaudessa. Niinpä niin ja hohhoijaa.

***

Kreikan läksyt vie nykyisellään aivan hullun paljon aikaa, n. 45min/lause.

Illalla otan suunnan Kallioon ja Cafe Mascotiin mainiossa seurassa, luvassa mainiota musiikkia.

Maailman uskontojen kurssilla oli ylimielinen täti, joka puhui buddhalaisuudesta ja hypoteettisista tyttöystävistä.

Mainiohko maanantai.

Eilen illalla kilahti hermo rastakuontaloon, joten näytin sille Fiskarsia. Puoli kahdelta yöllä vihdoin tuli uni ja aamulla surauttelin yli kaksi vuotta laatikossaan olleella vekottimella loputkin haivenet siiliksi. Kerta kaikkiaan, nyt tunnen olevani taas minä!

Kävin aamulla kaupassa ja löysin halvennuslaatikosta paljon tuoretta leipää puoleen hintaan. Kaupassa ei ollut jonoakaan, olin kovin ilahtunut.

Kreikan tunnilla tunsin tipahtaneeni kärryiltä totaalisesti, mutta onneksi välikertaukseen on viikko aikaa, ehdin vielä tehdä asialle jotain. Nauratti, kun E. oli pukenut päälleen Amnestyn hupparin, jonka pukemista itse aamulla harkitsin. Vietetäänköhän me liikaa aikaa keskenämme? :)

Luentojen jälkeen luovin tieni HUSin kuntoutusklinikalle, jonka käytävällä oli paljon ruotsinkielisiä mummoja ja vaareja, mikä oli hämmentävää. Suhtauduin skeptisesti koko psykologikäyntiin, en saanut palautettua mieleeni mitään niistä huonoista ja ahdistuneista mietteistä, joita tännekin olen kirjoitellut. Yli puolitoista tuntia kuitenkin rupateltiin ihan yleisesti kaikesta, oli tosi mukavaa! Löydettiin myös ongelma, johon ensi kerralla pureudutaan ja sain kotitehtäväksi miettiä rentouttavia ja välitöntä mielihyvää tuottavia keinoja stressin hallintaan ja helpottamiseen. Toistaiseksi ei ole tullut mieleen yhtään, mutta onneksi on vielä aikaa miettiä.

Kuorossa treenattiin Wähäväkisten juhlaveisuuta, jota mennään 14.3. laulamaan Viikin kirkkoon. Meillä oli mukavaa, tykkään kuoron väestä niin kovasti, etten tiedä miten asian pukisin oikein sanalliseen muotoon! Maanantai-illat on aina yksi viikon kohokohdista.

Kuoron jälkeen tein vielä visiitin kaverin luo. Sain teetä ja keksiä ja vähän sympatiaakin, oli mukava käydä. En vielä ihan tiedä, onko tämä ystävyys muna vai kana, mutta ehkä aika näyttää.

Odotan kevättä, märkiä asvalttikatuja ja sitä, kun saan kuljeskella vihreissä, topatuissa nahka-flanelliconverseissani ja nauttia häikäisevästä auringosta. Vappukin on jo ihan pian.

Hyvää viikonloppua sitten vaan.

Tällainen pikatilitys ennen sänkyyn kaatumista.

Perjantaina
... uskontotieteen tentti aamulla Helsingissä 9.15-9.45
... junalla Tampereelle klo 10.06
... vähän myöhässä olleesta junasta pikaisesti bussiin ja Hervantaan, jossa sämpylä napaan
... kaksi tenttiä samaan aikaan klo 13-14.30
... harjoitustyön viimeistely ja esseen palautus

Lauantaina
... puolihieronta, jossa teki mieli itkeä, kun olin niin jumissa
... ystävän uuden, kivan kodin laittelua
... herkullinen salaattilounas ranskalaishenkiksessä sisustuskauppa-kahvilassa, jossa soi mukava Amelie-soundtrack
... nukkumaan klo 20.15, kolmen vartin palelun jälkeen toinen peitto kehiin
... unta klo 21-09 lihassäryn ja kuumeisen olon siivittämänä

Sunnuntaina
... näin sen ihmeen, että Kuokkalaan oli rakennettu uusi kirkko, joka oli hämmästyttävän onnistunut, todella kaunis, voisin kirjoittaa siitä erikseen
... näin senkin ihmeen, etteivät kirkon penkit riittäneet jumalanpalvelukseen tulijoille
... ärsyynnyin siitä, että virsiä oli valittu paljon ja ne olivat kahta lukuunottamatta vieraita (-> kirkkoväki ei laulanut juurikaan), kanttori pimputti pianolla messua nopeuttaakseen sellaisella nopeudella, ettei mukana oikein voinut laulaa
... ärsyynnyin siitä, ettei mikrofoneja ollut säädetty tarpeeksi kovalle tai niitä käytetty oikein, lukijat ja liturgi puhuivat liian nopeasti enkä minä, saati mummini (82v.) saaneet selvää, saarna oli sentään sopivalla volyymilla
... pöyristyin siitä, että kirkkokahvi oli maksullinen
... surin sitä, miten moni ensi kertaa kirkkoon kenties vuosikausiin löytäneistä oli yhtä äimistynyt ja pettynyt kuin minä eikä enää tule takaisin
... koin kulutin melkein 6h erinäisissä junissa päästäkseni Jyväskylästä Helsinkiin.

Konsultit valtaan vaan!

Meinasin tiputtaa silmät päästäni luennolla, kun surffasin Ylen uutissivuilla ja silmiini osui tämä. Siis voi taivahan talikynttilät, Suomen politiikan kahvassa on se konsulttiyritys, jonka kosteahkossa illanvietossa olen itsekin yrityksen toimintaan tutustunut. Hyvissä käsissäpä on terveydenhuolto, kun mm. tuotantotalouden diplomi-insinöörit pääsevät vähän ehdottelemaan uusia linjauksia. Kaikki kunnioitukseni tutalaisille, mutta suutari pysyköön lestissään!

Tässä asiassa on useampikin jokseenkin outo asia:
1. Hallitus on tilannut ideoita seuraavan kauden hallitusohjelmaa varten. Eikö tässä maassa kuitenkin toimi demokratia siten, että kukin puolue tekee oman ohjelmansa ja vaalien jälkeen muodostetaan uusi hallitus, joka sitten muotoilee oman ohjelmansa?
2. Miksi suunnittelutyö on annettu täysin ulkopuoliselle yritykselle, kun on olemassa valtion omia asiantuntijaorganisaatioita kuten esimerkiksi VTT?
3. Eikö ole demokratian perusajatusten vastaista, että konsultti, joka ei ole ollut vaaleissa ehdolla ja josta kukaan ei ole koskaan kuullut (koska nimeä tuskin annetaan julkisuuteen) pääsee tekemään ehdotuksia hallitusohjelmaan? Ja jos konsultti ei olekaan suomalainen, niin kuinka perillä hän on tämän maan historiallisesta kontekstista ja esimerkiksi sosiaalipolitiikasta?
4. Miksi tämä asia tuli julkiseksi vasta jälkikäteen, ikään kuin vahingossa?

Hieman nyt ihmetyttää!

Minne katosi päivä(t)?

Päivät hupenee ihan hurjan nopeasti, viikot vain vilahtelee ohi.

Kävin aamulla taas YTHS:llä painonhallintaterkkarilla ja käytävällä odotellessani vieressäni oli tyttö, joka ähelsi verenpainemittarin kanssa ja kyseli minultakin neuvoa. Mittari antoi erinäisiä erilaisia tuloksia, joista tyttö sitten valitsi satunnaisen, jonka kiikutti eteenpäin todeten, että on meno kyllä hullua, kun e-pillerit saa lääkäriä näkemättä, kun käy ensin itse mittaamassa verenpaineensa. Yhtä kuorokaveriani siteeraten voisinkin sanoa, että tyttö mahtoi tuntea olevansa oman elämänsä valelääkäri.

Terkkarin kanssa tutkailtiin ruokapäiväkirjaa, joka oli kyllä taas melkoinen. Remontteerattavaa riittää! Koska allergioideni vuoksi pitäisi papuja tai linssejä syödä päivittäin, olen päättänyt yrittää toisen lämpimän ruuan ujuttamista ruokavaliooni - näin voisi syödä kerran päivässä myös jotain pavutonta. Otan mielelläni vastaan soijattomia ja pähkinättömiä kasvisruokavinkkejä ja etenkin sellaisia, joissa ei ole määrättömästi juustoa tai kermaa. Viime viikkoisen verenkuvan lopputuloksetkin kuulin, hemoglobiini 139 ja kaikki muutkin arvot mallillaan.

Paino oli kaikesta mässäämisestä ja laskiaisen juhlistamisesta huolimatta pysynyt suunnilleen samoissa lukemissa kuin terkkarin edellisellä mittauskerralla, +200g.

Kirkkohistorian luento oli hilpeä ja selvisi, että teologisessa opiskelee tyttö, joka ei puhu juurikaan suomea! Hatunnosto hänelle, kirjoittaa kuitenkin kurssitöinä suomenkielisiä esseitä ja luennoitsijoista monet puhuvat todella nopeasti.

Otin tunnin päiväunet ja herätessäni olin ihan totaalisen pihalla, luulin heränneeni aamulla ja olevani myöhässä, unet katkesivat aivan kesken ja olo oli kaikin puolin pöllämystynyt ja viluinen. Onneksi sain vedettyä vähän ruusukaalia ja papumuhennosta napaani, ehkä tämä tästä vielä käynnistyy.

Kuka pelkää Kelaa?

Minä!

Eilen tuli postissa pieni lääkärintodistus invaparkkeeraukseen tarvittavan läpyskän hakemista varten. Siitä tiedän, että todennäköisesti myös se laajempi lääkärintodistus on nyt kirjoitettavana - se, jolla minun pitäisi hakea Kelan kolmiosaiselle pistekirjoituskurssille ja jossa kuntoutuslääkäri myös suosittaa EVS-vapaaehtoistyötä Belgiassa, koska sen ohessa olisi mahdollista opiskella näkövammaistaitoja intensiivisesti yhdeksän kuukauden ajan.

Ensi viikolla minulla on treffit aluesihteerin kanssa ja silloin täytämme sen pistekurssihakemuksen. En alkuunkaan osaa arvioida omia mahdollisuuksiani, sillä enhän minä mikään vammainen ole, näenkin ihan vallan mainiosti! Minulle on tosin sanottu, että heikkonäköisten keskuudessa on ihan yllättävän yleistä tuntea olevansa huijari ja yhteiskunnan kuppaaja kaikkine muka-avuntarpeineen ja tuenruikutuksineen. Viime kesänä riparilla työkaveri ilmoitti, että maksaa ihan mielellään veroja, jotta minä saan 10 000 euron apuvälineeni, kun minulle tuli apuvälinepäätöksestä huono omatunto. Opin muuten tänään systemaattisen teologian luennolla, että suomen "omatunto"-sanan merkitys tulee suoraan Lutherilta, latinassa, englannissa, saksassa tai ruotsissa merkitykseltään täysin vastaavaa sanaa ei ole. Mahtaako olla samaa tunnettakaan?

Tenttiin lukemiselle on tunnetusti viljalti sijaistoimintoja, niistä uusimpana olen löytänyt Kelan kuntoutuskalenterin. Taisin jo mainitakin toissaviikkoisen oivalluksen siitä, että minäkin olen kelpo kuntoutukseen hakeutuja, vieläpä vaikeavamamisten kiintiössä, mutta nyt olen jo perehtynyt tarjontaankin. Täysi-ikäisille on kuntoutuskursseja, jotka koostuvat 1-3 lähijaksosta, joilla on hieman eri fokukset. Harmi vaan, että kukin jakso on 12 vuorokautta pitkä ja ajankohdat lähes mahdottomia opiskeluja ajatellen. Miten ihmeessä voisin olla kaksi viikkoa pois yliopistolta, kun jo parin päivän poissaolon jälkeen olen aivan ulapalla?

Miten tämä kaikki nyt liittyy Kela-pelkoon? Tänään Kela-kauhu nousi pintaan, kun ajattelin, että jos haen kuntoutuskurssille, se Belgiaa varten saamani lääkärintodistuksen "suosittelemme, koska tarjolla kuntoutusta, jota ei Suomessa ole tähän mennessä saanut" ei kyllä sitten pidä alkuunkaan paikkaansa. Koska aivoillani on viime aikoina ollut tapana ottaa ylikierroksia, looginen seuraus tälle päätelmälle oli, että sitten en ikimaailmassa saa Kelalta lupaa lähteä Belgiaan. Ja kuitenkin, jopa Kelan kuntoutushaku saa kurssit kuulostamaan hyviltä - sellaisilta, joilla voisi oppia hallitsemaan elämäänsä ja tätä tämänhetkistä turhautumista ja kiukkua sairautta kohtaan.

Viime viikon Kela-pelko puski pintaan siitä, kun kuulin unelmieni työpaikan olevan haussa, mutta totesin, etten uskalla edes hakea, koska Kela ei varmasti ymmärrä, että näinkin rajallinen yksilö yrittää kahden yliopiston ohella revetä vielä töihinkin. No, lopulta ihan hyvä näin, äitikin vakuutti, että lienee järkevä keskittyä nyt vain opintoihin.

Kaikkivaltias Kelan pelkoni on kovin todellista, välillä ahdistun asiasta suunnattomasti. Tavallaan se on vähän hassua, sillä ainoastaan vammaistukihakuprosessini on ollut hankala ja sekin lopulta kääntyi parhain päin, vaikka vaatikin aika paljon hikeä ja kyyneliä, vertakin ehkä sormiin saatujen paperihaavojen muodossa.

Että tässäpä päivän rutkutukset, nyt kutsuu Koneääni Esa ja Uskonnon paikka!

Tässä viikossa on kaikki ainekset.

Nimittäin katastrofiin tai menestykseen.

***

Eilen oli ihana päivä. Laulettiin kuoron kanssa Oulunkylän messussa ja sen jälkeen seuroissa, ihmeteltiin inkiväärijuuren näköistä alttaritaulua (-veistosta?) ja syötiin sitruunan makuista pullaa. Seurapuheissa sivuttiin piispojen viime viikkoista lausuntoa ja koin jälleen vahvasti kuuluvani heränneisyyden piiriin.
Yksi puhujista, ehkä Oulunkylän kirkkoherra?, sivusi puheessaan aikuisiällä sokeutunutta australialaista teologia ja tämän näkemystä sokeuden vaikutuksesta teologiaan ja ihmisen olemiseen. Vaikutuin ja sain vielä illalla sähköpostitse lisää tietoa tästä teologista. Suomesta en ilmeisesti pääse käsiksi hänen teoksiinsa, mutta mies on vielä elossa, voin aina lähettää sähköpostia.
Seurojen jälkeen sain ihanan yllätyksen, kun M. kutsui luokseen syömään. Niin harvoin yllättäen kutsutaan, että ihan häkellyin ja sisälläni kipristeli ilosta! Joku kutsuu minut luokseen, vieraakseen! Käytiin kaupassa ja tehtiin M:n, T:n ja S:n kanssa leivitettyjä punajuuria, kasvisgratiinia ja perunamuusia, jälkiruuaksi ystävänpäiväkoristeltuja runebergintorttuja, nam! T. neuloi keskittyneenä elämänsä ensimmäistä patalappua, M. ruuvasi rullaverhoa ja minä ja S. katselimme valokuvia. Naurettiin ja hymyiltiin ja viihdyttiin kovasti. Kiitoksia vielä, tästä on iloa pitkäksi aikaa!

***

Tänään nuokuin paikallisjunalla Tampereelle tenttiin, heräsin aina kun koneääni-Esa kajautti tenttikirjan sivunvaihdon. Syötiin E:n kanssa lohilounas ja tenttikin meni lopulta hyvin, vaikka ensin sähköisiä kysymyksiä ei löytynytkään mistään. Tentin jälkeen join kahvit ja myöhästyin paikallisjunasta alle minuutin, söin kiukkuuni suklaata ja palasin Helsinkiin kalliimmalla kyydillä.

Onneksi kuorossa oli mukavaa, miten voikaan virret kuulostaa niin hyvältä!

***

Tämän viikon ohjelmassa on yksi harjoitustyö, yksi essee ja perjantaina kolme tenttiä. Aamutentti on Helsingissä ja iltapäivällä on kaksi samaan aikaan Tampereella, toivon ettei VR petä tällä kertaa, sillä se aiheuttaisi jokseenkin katastrofaalisen dominoefektin.

***

Torstaina olisi S:n luona seurat, joihin kovasti kutsuttiin ja yliopistolla luennoi Martti Ahtisaari kirkkojen roolista rauhantyössä. Kiirettä pitää. Taidan nipistää unista hieman ja nukkua sitten viikonloppuna. Ei kauhean kestävä saatika terveellinen vaihtoehto, mutta hätä ei lue lakia.

***

Yhden ihmisen kanssa kommunikointi on ollut vähän kinaa ja nokittelua, vaikka molemmat osataan olla ihan fiksuja ja mukaviakin ja yleensä kierre alkaa vitsailun merkeissä. Tänään vihdoin sain laitettua viestin muutaman tunnin muhimisen jälkeen, että jäi vähän paha mieli ja toisessa on onneksi sen verran potkua, että uskalsi sitten soittaa takaisin ja selvittää asian. Ja sitten puhuttiin hyvin ja kivasti ja jäi ihan hyvä mieli. Voi kun osaisikin sanoa aina heti, että voidaanko lopettaa jooko, kun en pidä siitä, että pilkataan asioita, jotka on mulle tärkeitä, enkä mäkään tarkoita niitä nokituksia mitä mun suustani tulee. Ehkä vielä opin, tahdon oppia!

***

Eilen Oulunkylässä punnitsin Läskillä lukutaitoa. Ken ei kampanjasta vielä ole kuullut, googlatkoon kiireen vilkkaa, sillä vielä ehtii puntarille! Kerrottakoon nyt, että kiloja on tässä varressa 90,7 (!) ja pitkän aikavälin tavoite on jättää taakse enemmänkin, mutta toivon, että toukokuuhun mennessä taakse on jäänyt edes yksi taikka kaksi.

Täyden palvelun päivä.

On niitä päiviä, jolloin mitkään asiat eivät suju ja niitä päiviä, jolloin kaikki "kulkee kuin juna rasvatuilla kiskoilla", kuten kreikan opettajani siteerasi ylioppilasaineessa ollutta kielikuvaa.

Aamulla käynnistyin hieman hitaasti, mutta ovesta ulos päästyäni ja muutamia askeleita otettuani luokseni riensi nuori, mukavaääninen ja hyvähauiksinen (nämä näkövammaisen mittarit...) huoltomies: "Hei sori, me tiputetaan katolta lunta, mut mä voin opastaa sut tosta ohi!", otti oikeaoppisen opastusotteen ja hyvästeli: "Nyt vaan meet hei sit suoraan, ei ole enää mitään vaaraa."Miekkonen oli niin reipas ja kohtelias, etten kehdannut tunnustaa, että olisin ehkä selvinnyt itsekin.

Raitiovaunun kuljettaja pysäytti etuoven kohdalleni. Kuulemma kepin kanssa liikkuessa näin pitäisi käydä aina, mutta kyllä se useammin on vain poikkeus.

Meilahden kampuskirjasto Terkossa asiakaspalveluhenkilö oli avulias ja lupasi hoitaa tietoihini merkinnän, että saan jatkossa aina apua kirjojen etsinnässä. Löysin sattumalta Helsingin yliopiston kirjaston sivuilta tiedon, että vamman tai esteen vuoksi voi sellaisen palvelun saada ja kirjat voidaan jopa etsiä valmiiksi ja postittaa kotiin saakka. Kirjastotäti oli kuullut asiasta, muttei osannut merkintää tehdä heti, sillä "olet kyllä ensimmäinen, joka tästä koskaan kysyy". No, saattaa johtua siitä, ettei näkövammainen voi Suomessa päästä lääketieteelliseen tiedekuntaan, jonka kirjasto tuo siis oli. Täti etsi kirjat ja kyseli opaskoirista, en osannut kertoa paljoakaan.

Taas raitiovaunu avasi oven kohdallani.

Opiskelijakirjastossa löysin kirjani ensiyrittämällä, yhden jopa niin, että poimin hyllystä satunnaisen opuksen nähdäkseni, mihin suuntaan hyllyssä olisi siirryttävä ja kirja sattuikin olemaan se, jota etsin! Lainausautomaatissa tekstit olivat niin suurella, että näin sitä käyttää aivan ongelmitta. Kaisaniemen metrotunnelissa kopisivat korot ja mies soitti haitaria, suljin silmäni ja kuvittelin Pariisin (enkä edes kävellyt päin seinää).

Kampin K-Marketissa löysin kaiken, Mustapekka-juustonkin sain, kun kysyin myyjältä. Tuli reipas olo. Kassajonossa kaksivuotias lapsi ei saanut äidiltään päivän sadatta purukumia ja mollasi äitiään viilipurkiksi, mikä huvitti sekä äitiä että muita.

Raitiovaunu avasi oven kohdalleni, olin kotona tasan kaksi tuntia myöhemmin kuin olin sieltä lähtenyt, uskomaton suoritus.

Istuimme iltaa Töölön William K:ssa, jossa musisoi tuttava Tampereelta. Tarjoilijasedillä oli aikaa maailman tappiin saakka, kärsivällisyyttä odottaa ja selittää ja avustaa ja järjestää pöytäpaikka. Myös S. nautti erinomaisesta palvelusta ja niinikään N. viihtyi. Tuli ihan Irlanti- ja Iso-Britannia -olo, pöydilläkin oli pöytäliinojen sijaan kokolattiamatto.

Mihinkäs sitä muualle jatkoille lähtisi kuin Töölön Yliopiston Apteekkiin. Inhoan apteekkeja, vuoronumeroita ja kaikkea säätöä, mutta tämä apteekkipa onkin aina auki ja öisin siellä pääsee vain eteiseen lasikopille, jonka kautta farmaseutti täyttää kaikki (lääkeaineisiin liittyvät ja reseptillä vahvistetut) toiveet! Loistavaa palvelua, nopeaa ja jonotusvapaata. Suosittelen lämpimästi.

Aina auki olevan Alepan kautta bussilla kotiin, kaikin puolin täyden palvelun päivä.

Palatkaa Pariisiin!

Pariisi.
Ameliemainen valo.
Jotain ihan muuta kuin koskaan kuvittelin.
Kiireinen, meluisa ja töykeä, tyly.

Nyt, kuvissa - sitä mitä aina Pariisista kuvittelin, kaunis, tunnelmallinen.
Voi, kunpa voisinkin palata!

Tässä teille päivä Pariisin marraskuuta, hidasta kuljeskelua yhdessä kaupunginosassa.

Kuvat on E:n ja minun ottamia.

Minä tahtoisin mennä taas.
Tämä oleminen on niin vaikeaa.
Ja joksikin tuleminen, se se vasta onkin.
Yksi ystävä oli kysynyt toiselta, miksi meistä pitää tulla jotain, miksei voida vain olla?
Kieroutunut yhteiskunta.

Dokumentti: Pakomatkalla anoreksiasta

Pääsiäinen, 2005.
Kuva on R:n ottama.

Viime viikolla tuli M:n kanssa puhetta erilaisista elämänmuutoksista ja siitä, miten siirtymät on vaikeita itse kullekin. M. sivusi Yleltä tulevaa dokumenttia, jonka tänään vihdoin katsoin.

Pakomatkalla anoreksiasta oli vaikuttava, siinä supernopeasti maisteriksi valmistunut suomalainen Marja oli sairastunut anoreksiaan ja muuttanut takaisin vanhempiensa luokse. Dokumentti näytti äidin uupumuksen ja tyttären kahtiajakoisen olemuksen, vahvan tahdon parantua ja toisaalta anorektisten ajatusten pakottaman kontrollin. Dokumentin voi katsoa täältä vielä 14.2. asti.

Yläaste-lukioaikana lähipiirissä oli seka diagnosoituja syömishäiriöisiä että eri tavoin oirehtivia. Lukio oli psyykkisesti kuormittavaa aikaa, yksi meidänkin ikäluokasta muuttui harhaiseksi kirjoitusten lähetessä ja lukion toisella useat oirehtivat juuri painonsa kanssa, minä mukaan lukien. Kaivoin dokumentin katsottuani esiin muutamia valokuva-cd:itä, toinen on keväältä 2004 ja toinen vuotta myöhempi, 2005. Vanhojentanssikevät 2005 oli aika rankka, erinäisten sattumusten seurauksena ainoa elämänhallinnan keino tuntui olevan syömisten kontrollointi. 12 viikossa laihduin 14 kiloa, olin kalpea kuin mikä ja palelin jatkuvasti. Jälkimmäinen kuva on aurinkoisesta Romaniasta, joka oli ehkä jonkinlainen käännekohta. Koko reissusta muistan vain muutaman asian, sen että palelin ja sen, että söin pienen valkoisen suklaapatukan, ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Tämä kevät on rankkuudestaan huolimatta ollut myös onnekas kevät. Sain tammikuussa sen YTHS-herätyksen, jonka seurauksena ravaan Töölössä vähintään kerran viikossa. Viime viikolla oli ravintoterapeutti, joka katsoi syömisteni määrää ja laatua. Sain päiväkirjasta myös muutaman napakan katseen ja tulevaisuutta varten kiellon toistaa sellaisia päiviä enää. Se havahdutti itsenikin taas - en kai ole luisumassa samaan, hakemassa rutiinia ja rakennetta kaoottiseen arkeen syömisistä?

Loppuviikon kirjoitukseni poiki myös sen, että tapaan silmäklinikan psykologin parin viikon kuluttua. Oma jaksaminen, tai ennen kaikkea turhautuminen toki huolestuttaa ja ärsyttää, en haluaisi käyttää aikaani märehtimiseen. Tännekin kirjoittaminen on välillä hankalaa, kun voin vain aavistella, kuinka moni tuttava tätä lukee. Toisaalta tuntuu hyvältäkin, että voin purkaa ajatukseni jonnekin ja tiedän, että edes joku minut tunteva tietää, missä mennään, koska ääneenhän en asioitani puhu. On ristiriitaista kirjoittaa tänne, kun toisaalta pelkään sitä, että kaikki saavat tietää. Toisten ironiaa ja ivaa on vaikeaa kohdata, mutta pettymyksen aiheuttaminen on vielä kamalampaa.

Uutta luomua.

Palattuani kauppareissuihin olen löytänyt kaksi uutta luomutuotetta itse ja N:n vihjeen perusteella kolmannenkin. Valion valikoima on sekä laajentunut että supistunut; nyt on olemassa myös laktoositon luomumaito (kevyt) sekä uusi mansikka-vaniljajugurtti, joka on valitettavasti syrjäyttänyt tieltään mainion omena-kaurajugurtin. Uusimpana uutena on Pirkka Mainio -luomulevite! Luomulevitettä olenkin kaivannut ehkä eniten, kaikkea muuta arkikäytössäni kuluvaa on ollut saatavilla jo pidempään. Luomulevitteen ainoa miinus on sen valmistusmaa, Tanska. Sama ongelmahan on luomusokerissa, jonka kohdalla olen ratkaissut asian ostamalla toisinaan ulkomaista luomua, toisinaan kotimaista tavista ja toisinaan kaukaista Reilua Kauppaa, jota ei tosin levitemarkkinoilta löydy.

Joko te olette maistaneet?

***

Kävin tänään Popmessussa, jossa oli artistivieraana Ville Pusa. Mukava messu, mukava Ville ja mainio pikkuneiti, joka kirmaili laulavan isän luokse pitkin kirkon käytävää. Omat murheet ja vastoinkäymiset asettuivat taas paremmin uomiinsa ja reipas meininki kohensi oloa. Sana ja sakramentit, rukous ja rauha. Erityiskiitos siitä, että virsien numerot kerrotaan aina ääneen- ei siis tarvitse kiikaroida virsitaululle.

***

Olen miettinyt omaa viestintääni, sen kärkevyyttä ja tylyyttä ja toisaalta toisten viestintää, kärkevyyttä ja tylyyttä tulematta mihinkään lopputulokseen. Toisten huomioiminen ja rakentava keskusteleminen on yllättävän vaikea laji! En yleensä loukkaannu tai pahoita mieltäni herkästi, mutta jään vatvomaan asioita pitkiksikin ajoiksi.

***

Viikonlopun paperinmapitus on tuonut tulosta, enää yksi iso kulmalukkokansio täynnä sekalaista sälää on lajittelematta. Neljä mapillista tärkeitä asiakirjoja, melkoinen urakka! Insinöörimieltä lämmittää kaikki järjestys ja organisointi, olo on vähemmän kaoottinen.

Nyt unten maille ja aamulla kreikan käännöslauseiden pariin.
Kauniita unia!

Elämänhallintaharjoituksia.

Tammikuu oli aika raskas kokonaisuudessaan, elämään pukkasi uusia ihmisiä, joiden rooli ei oikein ollut selvä, eikä ehkä kaikilta osin ole vieläkään. Lomaltapaluu oli aika raskas, opinnot alkoivat molemmissa yliopistoissa kovalla rytinällä, apuvälineistä osa oli poissa pelissä ja monet syksyn aikana opitut vippaskonstit kadonneet kuin tuhka tuuleen. Hiljalleen kaikki kumuloitui ja meinasi tulla täysstoppi. Monet arkiset asiat, joista olen selvinnyt enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi, muuttuivat vaikeiksi ja vastentahtoisiksi - huolestuin itse, kun en enää saanut itseäni ruokakauppaan ja iltaisin ei maittanut uni.

Nyt on jo paremmin. Minulle on vakuutettu, että mieli menee elämänmuutoksen jälkeen selviytymistilaan, jossa asioita suorittaa rutiinilla, sisulla ja kikkailulla ja takapakki on aivan tavallista. Siltä nimittäin tuntuu nyt - se näön heikkenemiseen liittyvä ahdistus ja turhautuminen, jota odotin jo viime vuonna, puskee pintaan mitä ihmeellisimmissä tilanteissa.

Otin terveyteni hoitamisessa tehospurtin, varasin pika-ajan terveydenhoitajalle ja esittelin listan kaikkia vaivoja. Sain monta uutta aikaa, joista niistäkin on poikinut jo monta uutta aikaa. Painonhallintaterveydenhoitaja on ihana, menisin ilomielin rupattelemaan vaikka joka viikko! Huoleni olemattoman liikunnan ja säännöllisen syömisen yhteisvaikutuksista oli ollut osittain turhaa, sillä painoin lopulta 6,5kg vähemmän kuin luulin painavani. Nyt tilannetta seuraillaan, edessä on verenkuva ja ruokavalion tarkastus, jota varten kävin jo ravintoterapeutillakin. Asia oli niinkuin uumoilinkin, soija- ja pähkinäallergisena pääasiallisena kasvissyöjänä proteiinin saanti ei ole riittävää ja kalsiumiakin pitäisi saada lisää. Kaupassakäynti olisi muutokselle elinehto.

Myös Suuret Suunnitelmat etenevät, eilen päivitimme Jorvissa kuntoutussuunnitelmaa, edessä on hakeminen pistekurssille ja tapaaminen Kelan kanssa, jotta selviää, voinko lähteä vapaaehtoistyöhön. Sain uskonvahvistusta, kun sekä kuntoutusohjaaja että koulutussihteeri olivat sitä mieltä, että vuosi Keski-Euroopassa kehitysyhteistyön ja näkövammaistaitojen parissa olisi sekä hyödyllinen että tarpeellinen.

Tässä kuussa nostetaan avustaja-asiakin pöydälle, sillä nyt voin jo myöntää, että tarvetta todella olisi. Kepulikonsteihin ja kikkailuun väsyy, säännöllinen apu helpottaisi asiointia ja monia käytännön asioita. Olen huono pyytämään apua, enkä kuormita ystäviä mielelläni. Tällä viikolla ensi kertaa pyysin O:ta tuomaan kaupasta tavaraa ja suurimmalla turhautumisen hetkellä Facebookiin parkaistu "lähtisikö joku mun kanssani kauppaan" poiki reilussa tunnissa kaksi avuntarjousta. Ihmeelliset, siunatut ystävät! Toivossa on nyt siis hyvä elää, ehkä kesään mennessä saan avustajan. Sen kanssa voi mennä kauppaan, käydä lenkillä ja uimassa, lajitella papereita ja postia ja sen voi jopa ottaa mukaan luennolle kirjoittamaan sähköisiä muistiinpanoja, mikäli luennoitsija ei saa luennoistaan mitenkään saavutettavia! Ihmeellinen avustaja! Hakurumba ja hyvän löytäminen kyllä hirvittää.

Torstai-iltana oli lähes samanlainen kauhea tunne, kuin taannoin rautatieaseman liikennevaloissa. Etsin tärkeitä papereita kaikista paikoista useaan kertaa (löytyi tänään mapitustalkoissa) ja lopulta istuin ja itkin turhautumistani, sitä miten paljon paperia kotiini kannetaan, sitä miten en jaksa mitään enkä pärjää missään enkä voi enää lukeakaan, kun en näe ja äänikirjat ovat kamalia. Sorruin jopa siihen, mihin melko harvoin - ruikuttamaan ystävälle. Tässä tapauksessa kirjoitin pitkän sähköpostin Uudelle Ihmiselle ja selitin jokseenkin sekavasti kaiken. Sitten niistin, vedin henkeä ja kirosin ja lähetin viestin, jossa kehotin poistamaan ensimmäisen viestin sitä lukematta. Nukuin raskaasti ja näin levottomia unia, aamulla unenpöpperössä soitin äidille ja kerroin, etten menekään viikonlopuksi Keski-Suomeen. Myöhemmin perjantaina UI sitten soitti, rupatteli ensin, oli sitten hetken hiljaa ja puhui viisaita sanoja. Sanoi, että on ihan tavallista, että käy näin - ensin sitä jaksaa ja sitten ei pysty, ei kertakaikkiaan kykene. Inhoaa itseään ja vihaa sairautta, vammaa, sitä että on yhtäkkiä sellainen. Ja sanoi sen kaikkein tärkeimmän:

Sä olet kuitenkin se sama Tytti.
Sulla on tää vamma ja sä olet vaikeasti vammainen, mutta ei se, että olet vaikeasti vammainen, tarkoita sitä, ettetkö vois tehdä asioita.

Tiedän, että luet tätä UI, kiitos. Et tiedäkään, miten paljon merkitsee se, että yhtäkkiä nurkan takaa on ilmestynyt ihminen, joka osaa ja uskaltaa sanoa asiat niinkuin ne on. Joskus asiat vaatii sen, että ne sanotaan ääneen ja joskus tekisi mieli pyytää, että toistaisit asiat vielä kerran tai kahdesti, niin helpottavaa on kuulla ne jonkun toisen lausumana. "Toi kuuluu asiaan, se on ihan normaalia, no niinpä, ootko ajatellut asiaa näin." Kiitos.

Siitä tässä varmasti pohjimmiltaan on kyse, vammaisuudesta. Siitä, etten koe olevani se sana kaikissa lomakkeissa: vaikeavammainen, haitta-aste, haittaluokka, avuntarve. Koen olevani minä itse, jonka kuoret muuttuu, tällä hetkellä suuntaan, jota en itse ole valinnut. Oivalsin myös, että ne kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit, jotka on suunnattu näkövammaisille, joille sopeutuminen näkövamman aiheuttamaan elämäntilanteen muutokseen aiheuttaa päänvaivaa, on myös mulle! Joskus ne piuhat on vähän pitkät, mutta nyt vasta oivalsin, että tämä munkin muutokseni on ollut niin suuri, että se vaikuttaa elämäntilanteeseen. Olen pitänyt itseäni jotenkin vain vähän hankalampaan tilanteeseen joutuneena ja ajatellut, että tukitoimet on sitten niille, kenellä näkö muuttuu paljon ja elämä on hankalaa. No, oppia ikä kaikki.

Niin, sitä elämänhallintaa olen opetellut eilen ja tänään ihan vaan asioita järjestelemällä. M. teki kanssani kirja- ja ruokakauppakierroksen perjantaina, koko lystiin meni vajaa tunti ja sain ruokaa pitkäksi aikaa ja mappeja ensi hätään. Nyt on silmä-, Kela-, vero-, pankki- yms. papereita mappitolkulla ojennuksessa ja huomenna edessä enää loppurutistus. Mutta kertokaa mulle, miksi 22-vuotiaalla on useita kappaleita työeläkkeen kertymisestä kertovia papereita nurkissaan?

Kesäteologi tässä hei!

Varmistin tänään työpaikan, josta minulle eilen soitettiin. Menen kesä-heinäkuuksi aivan tuntemattomaan seurakuntaan, joka kuulostaa valtavan mukavalta ja hyvältä paikalta olla ja jossa työmäärä on sopiva kahdelle kuukaudelle. Tänään selviää ehkä myös elokuun osuus - saanko silloin mennä töihin toisaalle vaiko opiskella.

Olen helpottunut, iloinen ja odottavainen!

Hyvä päivä!

Tänään oli hyvä päivä.
Heräsin aamulla sopivaan aikaan, vaikka olin unohtanut laittaa kellon soimaan.
Luennot menivät sutjakasti.
Kotona leivoin pullaa, söin hyvin ja lähdin kylään.
Ensimmäisessä kylässä oli mukavaa, rupattelua ja yhden mukavan askarteluprojektin valmisteluja. Vein korvapuusteja ja niistä pidettiin.
Toisessa kylässäkin korvapuustini otettiin vastaan ja kyllä sellainen myös syötiin. Kuunneltiin musiikkia ja tehtiin maailmasta vähän parempi paikka kenties. Oli hyvä olla ja tuntui, että jotkin palaset loksahtelivat taas kohdilleen. Tämä on nyt se rooli, johon tämä ihminen on mun elämässäni tarkoitettu. Se oli hyvä oivallus se. Ja tuntui myös siltä, että juuri se paikka oli ihan oikea ottaa vastaan...
... se puhelu, jossa mulle tarjottiin juuri sopivan mittaista kesätyötä juuri sopivalla sisällöllä seurakunnasta, josta olen kuullut pelkkää hyvää ja joka kietoutuu omaan elämääni monien ihmisten kautta. Huomenna soitan vielä toisaalle ja varmista suunnitelmien yhteensopivuuden. Ensi vuoden talous on nyt kenties turvattu ja keväältä yksi stressaava vaihe ohi. Huomenna täytyy myös soittaa kahteen seurakuntaan ja ilmoittaa, etten nyt valitettavasti saavukaan haastatteluun.

Tänään on ollut hyvä olla.

Kyllä äiti!

Lauantai-iltana äiti soitti, olivat menossa kuuntelemaan jazzkonserttia miehensä kanssa.

Ä: No äiti tässä, mitäs puuhaat?
T: No just oon laittamassa kenkiä jalkaan, mennään V:n ja muutaman muun kanssa ulos.
Ä: Aijaa! Mutta mihin sä Tytti menet yöksi?
T: No - toivottavasti ihan omaan sänkyyni!
Ä: Siis ootko sä Helsingissä?
T: Oonhan mä asunut täällä jo viime vapusta saakka.

Ja kyllä, ihan kiltisti omaan sänkyyni tulin nukkumaan ja vieläpä ihan järkevään aikaan! Ilta oli varsin piristävä, kuultiin tarinoita jos jonkinmoisia ja kotimatkalla piponi jäätyi kyytiä odotellessa yhden talon seinään.