L'Épicerie

Tiedän, missä kaupungissa tahdon asua.

Olen löytänyt elämäni rakkauden.
Ja ei, en ole löytänyt miestä.

U2 ja Lufthansa.

Otsikon asiat eivät liity toisiinsa, mutta tähän päivään kylläkin. Paraikaa kuuntelen soundcheckiä, joka kuuluu tänne reilun 3km päähän oikein kirkkaana ja heleänä. Voin siis lohduttaa O:a, joka on jäämässä kotiin, että parvekkeella nököttäen saa kyllä elämyksen hänkin. En tiedä sitten, syökö mahdollinen sade kaiken äänen?

Postisetä ei viitsinyt edes sovitella pistekirjoja postiluukkuun saati sitten soittaa ovikelloa, joten minun on vielä luikittava postiin ennen keikalle suuntaamista.

Näin viime yönä kaameaa painajaista, jossa olin unohtanut keikan ja mennyt katsomaan huonoa elokuvaa. Olin myös unohtanut hakea lipun ystävältäni ja tajusin virheen vasta yön jo pimettyä, kun U2 soitti viimeistä kappalettaan. Lippuni oli ystäväni mukana Stadionilla ja minulla oli kauhea surku - minkä vuoksi ystäväni toi keikalta lohdutukseksi DVD:n bändin keikalta Rose Bowlilla... :D Ai miten niin mä vähän odotan tätä keikkaa?

Lufthansa taas liittyy siihen, että olen ensi viikolla menossa Strasbourgiin ja seuraavalla Puolaan ja EU:n lakien mukaan minun on turvallisuussyistä ilmoitettava lentoyhtiölle näkövammastani etukäteen. Olen tullut siihen tulokseen, että se on oikeasti ihan järkevää, mutta kyseenalaistan sen, että minun on soitettava kalliisiin palvelunumeroihin lähes lentoyhtiön kuin lentoyhtiön kohdalla voidakseni asiasta ilmoittaa. Ryanairilla asian voi ilmaista varausta tehdessään.

Tänään soitin ensin ensi viikon matkasta ja virkailija kertoi, että heillä olisi tarjota pyörätuolisaattaja. Hieman hyvittuneena hyväksyin tarjouksen, mutta virkailija ei voinutkaan sitä vahvistaa, sillä puolet Lufthansalta ostamastani matkasta sujuu linja-autolla lentokoneen sijaan eikä linja-autoon ole mahdollista saada avustajapalvelua. Lupasivat soittaa takaisin, mutta mitään ei kuulunut. Iltapäivällä soitin uudestaan ja hoidin ensin Puolan lennot ja palasin sitten ensi viikon matkoihin. Ongelmaksi paljastui se, että Strasbourgissa ei ole mahdollisuutta avustajaan ja se, että paluumatkalla kukaan ei noutaisi minua bussista check-iniin. Tämä on kuitenkin melko pieni ongelma, puhun kuitenkin sen verran saksaa. Nyt on sitten sovittu niin, että saattaja on niillä matkoilla, kuin lentoyhtiö pystyy sen tarjoamaan ja muuten hoidan asian itse. Sinällään tilanne on outo, koska EU:n säädösten mukaan lentoyhtiön on tarjottava saattajapalveluita vaikeavammaisille henkilöille kaikilla reiteillään.

Boston ja NewYork, 2,5kk enää!

N:n ja O:n kanssa pitkään suunnittelemamme Pohjois-Amerikan turnee lähenee. Suuntaamme lokakuun lopulla lentäen New Yorkiin, josta siirrymme muutamaksi päiväksi Bostoniin vain palataksemme jälleen Ison Omenan syövereihin. Koko matkalla on pituutta kutakuinkin 13 päivää, josta lentokoneessa istumme 17 tuntia ja linja-autossa ilmeisesti sen verran, että matkustamiseen menee kutakuinkin vuorokausi.

Majapaikat on varattu, niistä postailen matkan jälkeen tarkempia tietoja ja kokemuksia, mutta kerrottakoon, että Bostonissa majoitumme HI Hosteliin naisten makuusaliin ja New Yorkissa asustamme Harlemissa takapihalla varustetussa asunnossa, jossa on keittiö.

Nyt kaipailemmekin matkakokemuksia ja vinkkejä siitä, missä kannattaa piipahtaa. Mitkä ovat hyviä ruokakauppoja? Mitä on tarjolla ekoihmiselle? Mitkä nähtävyydet on nähtävä? Tiedätkö nähtävyyksiä, joista ei kerrota opaskirjoissa? Toivoisimme voivamme kävellä paljon ja katsella kaupunkien menoa, joten otamme mielellämme vastaan myös vinkkejä vierailun ja käyskentelemisen arvoisista lähiöistä, kaduista, puistoista jne.

Olemme ajatelleet ostaa New York City Passin, jolla pääsee Empire State Buildingiin, Metropolitan Museum of Artiin, Museum of Modern Artiin, Top of the Rockiin (Rockefeller Center), kahden tunnin risteilylle (tai Vapaudenpatsaaseen) ja luonnonhistorialliseen museoon. Muihin nähtävyyksiin ostanemme liput erikseen, mikäli haluamme niissä käydä.

Teatterikäynti on harkinnassa, hinnat ovat makuumme aika tyyriitä, etenkin kun yksi meistä on asunut Lontoossa ja nähnyt melko komeita musikaaleja tuon tuostakin.

Tahdomme mennä ruokakauppaan. Kuulemma kotimme lähellä Harlemissa sellainen onkin. Mahtavaa.

Arvaatteko, missä olen ollut?

Olen viilettänyt pitkin poikin. Tässä muutama kuva-arvoitus, ovat siis eri paikkoja:

1. Kesäinen piknik hyvässä seurassa.


2. Ensitutustumiseni lehmiin ja vasikoihin auton ikkunaa lähempää.


3. Ystävän kanssa toista ystävää katsomassa.

Utö IV - kauppa ja kuvia

Olen tainnut esitellä Utöstä kaiken, mitä olin ajatellutkin esitellä kauppaa lukuunottamatta. Utössä asiakkaita palvelee ympärivuotisesti Utö Handel, joka on kesäisin auki päivittäin 9-19 (su 11-19) ja muina vuodenaikoina muutamia tunteja lähes päivittäin. Kauppa on pieni, mutta valikoimaltaan yllättävän kattava. En tiedä, vaihteleeko valikoima vuodenajan mukaan, mutta nyt siellä oli myös iso hylly matkamuistoja ja aika paljon sipsien, karkkien ja leivonnaisten tapaista herkkua, jota turistit ja veneilijät tuntuivat ostavan paljon. Hintataso oli hieman mannerta korkeampi, mutta ihan hyvin ruokaostoksensa raaski kaupassa tehdä. Palvelu oli ystävällistä, kortit toimivat ja homma toimi molemmilla kotimaisilla.

Loppuun laitan kuvia mm. komeista auringonlaskuista.

Utö III - mitä siellä voi tehdä?

Pinta-alaansa nähden Utössä oli paljon tehtävää ja nähtävää, niin lapsille kuin aikuisille. Jos ei ole ulkoilmaihminen eikä ole vuokrannut alueelta lomamökkiä (se unohtui eilisestä postauksesta: mökkejä on kaksi, lisäksi vuokrattavissa on yksi talo), on tekemistä tarjolla vähemmän. Utössä voi:



1. Osallistua majakkakierrokselle, jonka hinta oli aikuiselta 7e. Melko tyyristä mielestäni, mutta antaa mahdollisuuden kuulla saaren historiasta ja nykypäivästä sekä uusimmista käänteistä (saarelle on muuttamassa neljä kotitaloutta, joista kolme lapsiperheitä, joista yksi kahdeksanlapsinen!). Majakassa on pohjakerroksessa matkamuistomyymälä, josta löytyy kortteja ja kirjoja, pienempiä matkamuistoja, vaatteita ja asusteita sekä varsin komeita julisteita. Toisessa kerroksessa on jylhä sali, jossa voi viettää esimerkiksi yksityistilaisuuksia. Majakan ehdoton huippu oli kuitenkin kolmannen kerroksen majakkakirkko, joka nykyisellään on lähinnä kesällä siellä vihittävien käytössä. Saarella käy pappi kahdesti vuodessa toimittamassa messun, jota kuitenkin vietetään saaren toisessa kirkossa. Majakan linssihuoneeseen pääsee vain elokuussa kansainvälisenä majakkapäivänä. Se lienee tänä vuonna 14.-15.8., kun koko saaren majoituskapasiteetti on varattu loppuun.


2. Tutustua kotiseutumuseoon, jonka pääsymaksu (3e/aikuinen, 1,5e/lapsi) takasi yhden hinta-laatusuhteiltaan parhaimmista museovierailuistani ikinä! Museo sijaitsee saaren vanhimmassa rakennuksessa, joka on vanhempi kuin Helsingin vanhin kivitalo, majakalta johtavan tien varressa. Se koostuu aulasta ja neljästä pienestä huoneesta, joihin on koottu saaren ja merenkulun historiaa aihealueittain: arkea, luotsitoimintaa, onnettomuuksia ja kalastusta. Erilaisia esineitä ja työkaluja oli runsaasti ja vain murto-osa niistä oli lasin takana kaapissa - uskoisinkin, että luvan kanssa niitä saisi näkövammainen tunnustella myös käsin. Museosta teki erityisen ja samalla näkövammaisystävällisen tarjolla oleva äänimateriaali. Saarelaisten elämästä kertovassa huoneessa oli yksi kuulokkeilla varustettu rasia, josta saattoi kuunnella 1970-luvulla talletettuna vanhan rouvan muisteluita saaren juhlaperinteistä ja hieman myöhemmin tallennetuna vanhan sedän kertomuksia siitä, miten hän oppikoulupoikana joutui taivaltamaan jalan mantereelle päästäkseen kouluun Turkuun. Onnettomuuksia käsitelleessä huoneessa oli toinen laatikko, jossa oli silminnäkijöiden muisteluita Park Victoryn ja jonkin toisen aluksen haaksirikoista ja pelastustöistä. Autenttiset nauhoitteet olivat ruotsiksi, mutta ne oli myös käännetty ja luettu äänitteelle suomeksi, mikä oli todella hieno ja esteetön tapa toimia sen sijaan, että suomenkielinen materiaali olisi ollut tarjolla vain kirjallisena. Kolmas audiovisuaalinen elämys oli pieni elokuvateatteri, jossa pyöri suomen- ja ruotsinkielisiä lyhyitä dokumentteja, joita saaresta ja sen asukkaista on vuosikymmenten aikana tehty. Aulassa oli vielä kaksi valokuva-albumia saarelaisten kotialbumeista koostettuna. Niistä toinen sykähdytti aivan erityisesti, niin huolellisesti alkuperäisen albumin omistaja ja valokuvaaja oli asetellut tähän kopioon tarralappuja ja kirjoittanut niihin kuvatekstejä hieman horjuvalla käsialalla. Sympatiapisteitä saa erityisesti siitä, että osa tarralapuista oli osunut kuvattavien henkilöiden päälle ja siitä, että meripelastusseuran poseerauspotreteissa jokaisen sedän pään päälle oli mustekynällä kirjoitettu, kuka kukin on. Museossa sykähdyttikin paitsi sen valtava tietomäärä ja huolella koottu näyttely, myös elämänmakuisuus ja kotikutoisuus. Esteettömyydestä erityinen plussa!


3. Bönehuset, rukoushuone. Huomaatteko, mikä rukoushuoneessa, erityisesti sen ovessa on erikoista? Rukoushuone on rakennettu talkoilla vuonna 1909, kun saaren vanhimpien asukkaiden kulku majakkakirkon jyrkkiä portaita pitkin kävi vaikeaksi ja mahdottomaksi. Rukoushuone on pieni ja kodikas kivinen talo aivan kylän laidalla ja sen alttarin takana on yksinkertaisuudessaan kaunis krusifiksi, jonka takana aukeaa niittymaisema merelle päin. Rukoushuoneeseen voi tutustua vapaasti ja sieltä löytyy ruotsinkielisiä Suomen kirkon virsikirjoja. Niissä on myös kätevä taulukko, jonka perusteella tietää, mitkä ruotsinkieliset sanat kuuluu mihinkin suomenkielisen virsikirjan virteen! Kirjat ovat siis tekstipainoksia :)


4. Hautausmaa. Löytyy kirkon takaa parin sadan metrin kävelymatkan päästä. Hautausmaa on keskellä niittyä ja sieltä löytyy muutamia hautoja merellä hukkuneiden muistomerkin lisäksi. Hautojen pieni määrä selittyy sillä, että hautausmaa on otettu käyttöön vasta 60-luvulla.


5. Hautausmaata ympäröi niitty, jolla risteilee pieniä polkuja. Oli huisia huomata, että jossain niityt kasvavat vielä melkein minun mittaisekseni, vaikka en ole enää lapsi.


6. Rantakalliot, joilla on armeijan ja Venäjän armeijan rakennelmia ja käärmeitä ja Drakenin haaksirikon muistomerkkinä risti ja tähti. Muistomerkki on pystytetty samaan paikkaan, mihin 1929 heti onnettomuuden jälkeen viereiselle luodolle pelastautuneista merimiehistä kaksi rantautui uimalla, toinen hukkuneena, toinen elossa. Koulupoika nikkaroi muille miehistön jäsenille merkiksi ristin ja tähden eikä kukaan enää uskaltautunut uimaan. Miehet hytisivät myrskyssä luodolla kaksi päivää, ennen kuin heidät saatiin pelastettua.

7. Ymmin puoti, jossa kolme vuotta saarella asunut Ymmi myy tuotteitaan. Ymmi valokuvaa ympäri vuoden ja valokuvista on tehty taidekortteja ja -tauluja, postikortteja, tulitikkuaskeja, kirjanmerkkejä ja vaikka mitä. Jonkin verran myynnissä on myös t-paitoja ja muita tekstiilituotteita ja aivan valtavan hyvää saaristolaisleipää. Ymmin vaimo toimii saarella hierojana ja he pyörittävät myös pesulaa, jossa matkalainen voi pyykätä tarvittaessa.



8. Hannan kahvila, joka on avoinna kesäisin. Myynnissä samoja tuotteita kuin majakan matkamuistomyymälässä ja kahvilatuotteista löytyy jäätelöä sekä irtojäätelönä (tosi isot pallot!) että puikkoina ja tuutteina, ahvenanmaan pannukakkua hillolla ja kermavaahdolla ja kahvia ja teetä. Hinnat melko korkeat, mutta rakennus aivan mielettömän kaunis ja viihtyisä sisältä ja näköala kylän parhaimmistoa. Ainoana harmittamaan jäivät kertakäyttöastiat - huteralla muovilusikalla paksun pannukakun syöminen oli hankalaa ja kertakäyttöastioiden tuottama jäte on mielestäni jokseenkin ristiriidassa saaren luontoimagon kanssa. Luonnosta huolehtimisesta ja luonnon ensisijaisuudesta ihmiseen nähden muistutettiin jatkuvasti ja monella taholla, joten olisin kaivannut kahvilaan saman linjan mukaisesti oikeita astioitakin. Ehdottomasti kannattaa käydä, jo kauniin rakennuksenkin vuoksi!


9. Taiteilijapaja on uusi tulokas saarella, on hotellin alaisuudessa ja sijaitsee hotellin alueella. Taiteilijat eivät ole paikallisia, mutta myyvät meri- ja majakka-aiheitakin käsittelevää keramiikkaa ja muita tuotteita. Taidemyymälän yhteydessä myös pienimuotoinen kahvila, jossa myydään kahvia ja piirakkaa, jota en kylläkään maistanut.

Lisäksi Utössä voi bongata lintuja etenkin muuttolintujen palatessa keväisin ja surffata.

Ja niin, aivan, rukoushuoneen ovessa ei ole lainkaan lukkoa!

Kysyttävää? Alan jo epäillä, että kommentointi on jotenkin epäkunnossa, kun kenestäkään ei ole kuulunut pihaustakaan! :)

Utö II - missä siellä voi asua?

Kylä.

Utössä majoittumiseen on kolme vaihtoehtoa:

1. Tunnet saarelta jonkun, jonka kotiin pääset.

Tästä kuvasta en osaa B&B:n rakennuksia osoittaa, vaikka ne taitavatkin tässä näkyä.

2. Hannas Horisont/Hannan horisontti, keskellä kylää sijaitseva B&B, jonka hinnoista googlailemalla sain sen verran selvää, että joku yöpymishinta on (tai on ainakin ollut) 46e. Hannan äiti Solveig laittaa vieraille kotiruokaa. Vaihtoehdoista suosittelen tätä, sillä Hanna oli todella lämminhenkinen persoona, odotti vieraitaan lauttarannassa toisin kuin hotellin henkilökunta ja opasti myös hotellin asiakkaita peremmälle... Hannan horisontissa saanee myös kontaktia paikallisiin ihmisiin.

3. Utö Havshotel.
A. Hotellin rivitalot, joissa majoittuminen on etenkin isommalla porukalla järkevän hintaista ja oma rauha ja ruuanlaitto mahdollista. Osasta asuntoja on myös merinäköala.
B. Hotellihuone, joiden hinnat aika suolaisia.
C. Matkustajakoti Fågelli tai Valkkari, joissa majoitushinnat 25-45e/yö. Hostellityyppistä majoitusta, jossa huoneet käytävän varrella, suihkutilat yhteiskäytössä, samoin keittiö ja olohuone keittiöineen. Nuhjuista ja jokseenkin levotonta.

Yksinkertainen on kaunista?
Huomatkaa Miloun jalat ja lasten aurinkorasva, josta huolimatta hipiä oli kovilla.

Majoituin Fågellissa, jossa majoitukseni maksoi ensimmäiseltä yötä 45 ja seuraavilta 35 euroa. Hintaan sisältyi liinavaatteet ja pyyhkeet sekä hotellin aamiainen. Liinavaatteissa ja pyyhkeissä ei ole moitittavaa ja aamiaisellakin kaikki, mitä tarjottiin, oli hyvää. Siihen nähden, että hotelli mainostaa itseään "korkeatasoisena kongressihotellina", oli aamiainen varsin suppea: teetä, kahvia, appelsiinimehua, puuroa ja jugurttia, kananmunia ja leipää. Olisin kaivannut hedelmiä, kenties jotain lämmintä (esim. munakokkelia) ja vähintäänkin saaristolaisleipää kaupan ruisleivän ja itsetehtyjen sämpylöiden lisäksi.

Majoitusrakennus oli vanha parakki, jossa sinällään oli puhdasta. Vessan ovi ei kuitenkaan mennyt kiinni, koska oli joko turvoksissa tai vinossa ja vain toisessa vessan kopeista oli peili. Kaiken huipuksi peilillisessä kopissa toinen lampuista oli palanut eikä sitä pyynnöstänikään vaihdettu. Suihku oli syvennyksessä, joka oli askeleen muuta vessaa korkeammalla, mutta alatasolla ei omaa lattiakaivoa, joten vesi seisoi, kunnes sen siivooja tuli lattialta kuivaamaan.

Huoneeni ovessa lukko oli epäkunnossa ja vaati tietynlaista "renkkaamista" lukittuakseen. Kävin ensimmäisenä päivänä kahdesti tiedustelemassa sen korjaamisesta, mutta sain vastaukseksi vain tiedon, ettei huoltomies pääse paikalle sinä päivän, koska on saaren toisessa päässä (toim. huom. saarella mittaa 1,5km, josta viimeiset 500m kylän ulkopuolista ulkoilualuetta). Seuraavana päivänä huomautin asiasta kahdesti, minkä jälkeen löytyi siivooja esittelemään lukon toimintaa. Kuulin myöhemmin, että kanssani samalla lautalla saapunut pariskunta suuren koiransa kanssa oli saanut huoneen, jossa ei ollut lukkoa lainkaan. Koiran jättäminen majoitushuoneeseen olisi ollut mahdotonta ilman lukkoa ja kun hotellilta ei löytynyt asiaan ratkaisua, sai pariskunta munalukon lainaksi kylältä Ymmin puodin ovesta...

Keittiö oli hyväkuntoinen: liesi uusi ja monenlaisia ruokailuvälineitä ja astioita tarjolla. Jääkaappi oli vanha ja sen ovi rikki niin, ettei oveen voinut laittaa mitään, mikä vähensi säilytystilaa 10 huoneen rakennuksessa aika merkittävästi.

Saaristossa talot eivät kestä vettä!

Erikoisinta itse talossa lienee ollut se, kun viimeisenä yönä rajussa ukkosmyrskyssä vesi satoi sisään huoneeni ikkunanpuitteen ja seinän välistä ja levisi n. neliömetrin kokoiseksi lammeksi lattialle. Jännittävää!

Ilmaisen yhteysaluksen ansiosta paikalle matkusti runsaasti ns. kaljaturisteja, jotka jo yhteysaluksessa kittaavat kitusensa niin täyteen ohrapirtelöä, että hädin tuskin pääsevät omin avuin laivasta ulos. Minun piinakseni osui Setä Ällö ja ystävänsä Kimmo, Kimmon vaimo ja Siiri-koira, jota erehdyin ensimmäisenä päivänä silittämään. Tästähän Setä Ällö sitten käsitti, että välillemme on syntynyt jokseenkin tiivis suhde ja seurasi minua kuin hai laivaa aina siihen saakka, että annoin aika kipakat ohjeet pysyä loitolla, kun menin iltapesuiltani nukkumaan (ja virittelin lukottoman oveni eteen jos jonkinmaista barrikadia). Seuraavana päivänä sekä Setä Ällö että ystävänsä Kimmo jatkoivat samaa menoa myös kylällä liikuttaessa, mutta onneksi toisen yön jälkeen heitä ei enää näkynyt. Liekö hukkuneet (tai matkustaneet kotiin aamulla 05.45 lähteneellä laivalla).

Tässä idyllissä ne sedät ja tädit sitten ördää. Tunkevat ihmisten rantavajoihin ja laitureille ja sen sellaista.

Kaljaturismi yllätti, kertakaikkiaan. Myös kylän se on yllättänyt ja kääntänyt myös monen kyläläisen mielen hotellia ja sen toimintaa vastaan. Enkä yhtään ihmettele, sillä kylä on pieni ja kyläläisten yksityiset rantavajat ja laiturit kylätien varressa. Kun humalaspäissään örveltävät keski-ikäiset rellestävät, ei tee mieli kyllä noudattaa perinteitä ja jättää omaisuuttaan lukitsematta tai päästää lapsia leikkimään. Hotellin omistaja on myös järjestänyt m/s Aspöllä ajettavat laivavuorot siten, ettei monikaan turisti ehdi kiertää kylää ja käyttää sen palveluita. Näin kylä saa turismista jätteet ja levottomuudet, muttei lainkaan tuloja. Sunnuntaiaamuna ennen puoltapäivää kaupan terassilla istui liuta tätejä ja setiä tilittämässä ja valittamassa asioista kaljat käsissään. In-hot-ta-vaa!

Matkustajakodissa oli myös hyvin omalaatuinen avainpolitiikka, sillä avaimet olivat tullessa huoneiden ovissa ja palatessa ne jätettiin oviin. Matkustajakodin tiloissa ei käynyt henkilökuntaa kovin usein eikä laivarannasta kukaan ollut katsomassa, ketkä minnekin tulevat majoittumaan. Ei olisi ollut vaikeaakaan vain putkahtaa paikalle, marssia matkustajakotiin ja poistua seuraavana päivänä kulkematta koskaan hotellin vastaanoton kautta tai käydä ottamassa huoneen avaimesta kopiota. Osalla vieraista meininki olikin sen verran levotonta, että ehdin jo miettiä, ovatko kaikki todella huoneensa varanneet ja siitä maksaneet. Juteltuani pitkään Ymmin puodin pitäjän kanssa paljastui, että myös kylällä on pohdittu samaa...

Hotellin työntekijät ovat kaikki mantereelta, joten sillä ei ole työllistävää vaikutustakaan. Toisaalta, hotellin ja kylän suhteet ovat tällä hetkellä niin kireät, ettei ihmisillä ole kiinnostustakaan työskennellä hotellilla.

Kokonaisuudessaan hotellista ja sen toimimattomuudesta, palvelusta ja palvelemattomuudesta jäi vähän nurja olo. Vaikka kuinka maksoin neljän yöni majoituksesta "vain" 150 euroa, on se opiskelijalle aika iso raha. Seuraavan reissuni teen kyllä Hannan horisonttiin.

Kysymyksiä?

Utö I - Kuinka sinne pääsee?

Utö on Turun ulkosaaristossa sijaitseva pieni, reilun neliökilometrin suuruinen saari, jolla on Suomen eteläisin asutus ja merenkululle yhä tärkeä majakka. Asutusta saarella on ollut 1700-luvulta saakka, jolloin saarelle asettui neljä luotsiperhettä ja maat ja kalastusvedet jaettiin näiden kesken. Saari on yhä lähes kokonaan näiden perheiden jälkeläisten hallussa ja puolet saaren pysyvistä (n. 50) asukkaista kuuluu näihin sukuihin. Saaren muut asukkaat asuvat vuokralla Kotiseutuyhdistyksen omistamissa kiinteistöissä. Kesäisin saarelle palaa runsaasti luotsisukujen jälkeläisiä kesäasukkaiksi. Saarella on toimiva suomenkielinen ala-aste, kyläkauppa, kirjasto ja säännöllinen yhteysalusliikenne.

Kesäaikaan saarelle pääsee kolmella eri tavalla:
1. omin avuin esimerkiksi veneillen tai meloen.
2. yhteysaluksella Nauvon Pärnäisistä, jonne pääsee linja-autolla Turusta (aikuinen 14e, opiskelija 7e). Yhteysalus kulkee Berghamnin, Nötön, Aspön ja Jurmon kautta ja matkaan kuluu aikaa neljästä viiteen tuntia riippuen rahdin määrästä ja siitä, pysähdytäänkö Berghamniin. Yhteysalus on ilmainen.
3. Kesäaikaan Utöhön liikennöi myös Suomen Saaristolaivojen m/s Aspö, joka lähtee Turusta Martinsillan kupeesta ja poikkeaa matkalla Pärnäisissä. Yhdensuuntainen matka maksaa 25e ja kestää noin viisi tuntia. Utöstä Pärnäisiin laivalla kului aikaa pari tuntia.

Molemmilla aluksilla on mahdollisuus ruokailuun.

Minä menin yhteysaluksella ja palasin Aspöllä, molemmat toimivat vallan hyvin. Sää suosi molempiin suuntiin matkatessa ja ahkerasta aurinkorasvailusta huolimatta kärvähdin menomatkalla. "Ulkosaaristo" konkretisoitui yhteysaluksella matkatessa - Jurmon jälkeen matkaa taitettiin vielä toista tuntia ja meri vaikutti enemmän tai vähemmän aavalta ja rannattomalta ja luodot pienenivät pienenemistään.

Pakkauskatastrofi, jota ei koskaan voi välttää.

En pidä pakkaamisesta, mikä johtaa väistämättä siihen, että leirille pakkaaminen jää enemmän tai vähemmän viime tinkaan. Nyt elän toivossa, että pesukoneessa paraikaa pyörivät pyykit ehtivät kuivua sen verran, että voin ottaa ne leirille mukaan... Tai että O. poimii ne parvekkeelta turvaan ennen kuin palaan viikon kuluttua.

Minulla on leirin aikana yksi iltahartaus, kaksi leiripalvelusten ohjausta ja kolme oppituntia. Vapaa-aikaakin siis on, joskaan ei ehkä niin paljon, kun olen mielessäni kuvitellut. "Vapaa-aikaa varten"-pino on nimittäin kasvanut jo kovasti: heprean kirjat ja opiskelumateriaalit, 10cm nippu vanhoja lehtiä luettavaksi, Gilmoren tyttöjen 7. kausi, riippumatto... :)

Oppitunnit ovat vielä työn alla. Luoja/luomakunta-tunnilla olisi kiva lähteä luontoon, ihastella ja ihmetellä, puhua Luojan suuruudesta ja taitavuudesta. Kristus/ylösnousemus-tunnilla olisi kiva pohtia sitä, millaisiin asioihin meidän on helppo uskoa ja tutkia sitten evakeliumeista, miten ihmiset Jeesuksen ympärillä ylösnousemukseen suhtautuivat, miten Tuomas epäili ja naiset haudalla kuulivat sanoman enkeliltä. Pelastushistoria-oppituntiin sain "seitsemän L:n"-vinkin E:ltä ja ajattelin, että pienryhmissä voitaisiin valmistella näytelmät, tarinat, pantomiimit tai sarjakuvat kustakin L:stä (Luominen, Lankeemus, Lupaus, Laki, Lunastus, Lähetys, Loppu), mutta tällä hetkellä kyseiseen tuntiin on varattu sen verran hintsummin aikaa, että vähän epäilyttää, onko moista mahdollista toteuttaa.

Muuten pakkaamisen suhteen täytyy vain pysyä realistina. Leiri ja konfirmaatio yhteenlaskettuna kestävät kohdallani seitsemän yötä. Tarvitsen siis mukaani
- seitsemät alusvaatteet
- konfismekon, neuletakin, sukat ja kengät
- lenkkarit
- kumpparit
- sisäkengät
- villasukat, mieluusti kahdet
- pyjaman
- pyyhkeen ja uikkarin alaosan (rannalla käyskentelyyn, mereen minua ei saa ja uimavalvojana en toimi)
- kesämekon
- haaremihousut
- hameen
- pitkät, paksummat housut
- trikoita
- kaksi pitkähihaista tpaitaa
- kaksi lyhythihaista tpaitaa
- hupparin, koska kutistin villapaitani ja kiikutin sen Tauko-tyttöjen luo pipomateriaaliksi
- takin tai windstopperfleecen

Puuttuuko jotain olennaista?

Henki pihisee.

Tein tänään tuntitolkulla tiivistelmää kirkkohistoriasta ja hymyilin lukijan kohtalokkaalle nuotille.

Poistatin kolme luomea ja operaatiopöydällä maatessani radiossa kerrottiin, että Toivo Sukari luopuu uusien Ideaparkien rakentamisesta. Spontaanisti hihkuimme ilosta me kaikki: minä, lääkäri ja sairaanhoitaja.

Painonhallintaterkkarin mies oli ollut Nosturissa keikalla, jossa esiintyi neljä bändiä, joista yhdessä oli sokea laulaja-basisti, joka oli soittanut niin hyvin, että mies oli nauhoittanut biisin kännykällään ja herättänyt terkkarini yöllä videota katsomaan. Mahtoi olla hyvin soitettu. Minä sen sijaan olin lihonut. Liekö liian lyhyiden yöunien syytä.

Sain Belgiasta sähköpostia, jossa yksi oli suosituskirje EVS:ää varten, toinen tiedosto oli selostus vastaanottavasta näkövammaisjärjestöstä ja kolmannessa kerrottiin näkövammaisille suunnatusta sovelletusta EVS:stä. Mietin, mikä onni onkaan, että toisessa päässä on ihminen, joka ymmärtää kerralla asiat oikein ja osaa reagoida. Saadaan varmaan parissa viikossa koostettua Kelalle niitä kirjallisia selvityksiä sellainen määrä, että uskallan paperit Kelaan kiikuttaa.

Toivoisin niin, että touko-kesäkuussa saisin myönteisen päätöksen pistekirjoituskurssista, välivuodesta ja avustajasta.

Tänään sain tietää, että elokuun lopussa on luvassa viikonloppu Strasbourgissa. Menen kouluttajaksi kurssille, jolle olin matkalla osallistujaksi silloin lokakuun alussa 2008, kun verkkokalvoni irtosi. Ympyrä sulkeutuu, mutta toivottavasti verkkokalvot pysyvät tällä kertaa siellä, missä niiden kuuluukin olla.

Pahoittelen näitä silppu&sälä-postauksiani, ennen pitkää palaan kertomaan teillä jotain ihan oikeasti kiinnostavia asioita.

Tuhkaa taivaan täydeltä.

Kuva täältä.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minä nautin siitä, että luonto pistää ihmisen polvilleen. Muistuttaa meitä arkemme hallitsijoita siitä, ettei kaikki sentään ole meidän vallassamme.

Eilen aamulla isäni soitti, hänen ystävänsä P. oli lentänyt yhdeksi päiväksi elektroniikkamessuille Saksaan ja havainnut hotelliyön jälkeen, ettei pääsekään kotiin. Neuvoin hyppäämään junaan, Frankfurt-Hampuri-Kööpenhamina-Tukholma matkaan menee junalla n. 15 tuntia ja Tukholmasta voi tulla laivalla kotiin. Näin tapahtui, P. on paraikaa laivassa.

Tänään tempaisimme Changemakerien kanssa, kerron kampanjasta joskus erikseen. Myös meillä oli yksi pitkän linjan Changemaker-aktiivi riveissämme, koska hän oli kyllä päässyt Suomeen, muttei enää takaisin kotiinsa Lontooseen.

Opiskelukavereitani Tampereelta on jumiutunut Saksaan ilmeisesti lähemmäs kymmenen, entinen työkaveri on Berliinissä miettimässä, kulkeeko kotiin itäistä vai läntistä reittiä. Ystävän mies on Etelä-Saksassa ja samaisen ystävän äiti ei pääsekään Ranskaan. Erään ystävän matka rapakon taakse sulhasen luo on nyt liipasimella.

Yhtäkkiä tuntuu, että KAIKKI lentävät. Vai mitä sanotte siitä, että juniin ei saa lippuja, kun ne ovat kotimaanlentojen peruunnuttua niin ääriään myöten täynnä?

Onko tämä lentäminen todella tarpeellista? Miksi mediassa on esiintynyt useitakin ärsyyntyneitä suomalaisia, joiden "olisi pakko päästä lentämään kotiin, kun ylihuomenna pitäisi lentää Abu Dhabiin". Minkä takia erilaisia työ- ja kokousmatkoja ei yhdistellä, onko matkojen korvauskäytännöt todella vedetty niin kireiksi?

Saatan kesällä olla menossa sekä Strasbourgiin Ranskaan että Wroclawiin Puolaan, ensimmäisen matkan kustantaa EU, jälkimmäisen minä itse. Jos aikataulut natsaavat, loppuu Strasbourgin kokous sunnuntaina ja Wroclawin kokous alkaa maanantaina, mutta joudunko matkakorvausten vuoksi lentämään yöksi Suomeen?

Ilmaston puolesta hirvittää.

Ja silti nautin. Ihmisten on hidastettava edes joskus.

On täysin ymmärrettävää, että joillain on nyt hätä, kun hotelliöiden ja vaihtoehtoisen kotimatkan kustantajasta ei ole tietoa. Mielestäni matkavakuutusten ja lentoyhtiöiden tulisi ottaa jonkinlainen vastuu tilanteesta.

Edit. Myös yhden ystävän vanhemmat on jumissa Irlannissa. Matkalaisia riittää.

En olisi arvannutkaan.

Viime hetken kiireessä kasasin eväät kauppakassiin, tilasin taksin sujauttaessani talvikenkiä jalkaan ja toivoin lujasti, että käänsin hellan nappulat pois päältä. Taksissakin vielä varmistin, mitä kello on ja samaan aikaan ihmettelin, miksi minua jännitti niin, että kotona oli vatsakin sekaisin. Asemalla postitin esseet ja kurssipalautteen, tarkistin lähtölaiturin ja katselin autovaunuja - noinko matalia ne ovatkin? Autovaunut seisoivat raiteilla yksinään, siniset pikajunan vaunut lähestyivät kaukaa. Ensimmäisen vaunun ovesta kurotteli mies ja mieleeni palasi kuva aivan toisaalta, aivan toinen asema ja aivan toinen mies. Tällä asemalla mies astui ulos liikkuvasta junasta ja luetteli radiopuhelimeen: "meeetri... puooooli... jaaa koskeee!" Vaunujen vielä lähestyessä toisiaan niiden väliin raiteille sujahtaa haalaripukeinen mies ja kuulen tuttua kilahtelua. Jälleen mieleeni nousee kuva, aivan toinen mies vaunujen välissä, mutta silloin en ollut yksin, vaan seuralaiseni tunsi tuon miehen, joka huuteli meille ja kertoi kiinnittävänsä vaunuja toisiinsa.

Kävelen eteenpäin, ohitan ravintolavaunun, tavallisen avovaunun ja astun makuuvaunuun päätyovesta. Ovenpielissä lukee petipaikkojen numerot ja käytävän värit näyttävät tutuilta, ne muistuttavat aivan toisesta matkasta, aivan toiseen paikkaan. 13 on minun numeroni, käännyn hytin ovesta sisään ja ymmärrän.

Minua jännitti ja minä pelkäsin myöhästyväni, koska minulla oli tapaaminen. Tapaaminen ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen, enkä tiennyt sopineeni sitä!Tapaaminen ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen, enkä tiennyt sopineeni sitä! Vaunussa minua odotti Ukki.

Kevättalvella matkustin mummini kanssa lomalle, vuosi oli kai 1992 tai 1993, olin noin viiden vanha. Muistan, miten seisoimme Tampereen asemalla puolen yön aikaan, muistan aution laiturin ja pitkän odotuksen, laiturin on täytynyt olla 2 tai 3. Juna ajaa laiturille ja jarruttaa, ulkona on pimeää, mutta valaistun junan käytävä hohtaa kellertävänä, lämpimän puun värisenä ja avoimen vaunun ovesta nojautuu ukki, sankariukki, konduktööriukki. Makuuvaunusta muistan oranssin lavuaarin, sen miten pöydän kantta nostamalla paljastuu pesuallas ja miten sinikantisessa muovipurkissa oli vettä, kun ukki avasi sen minulle. Nukuttiin mummin kanssa toisen kerroksen sängyssä ja meillä oli ahdasta. Kolmannessa kerroksessa oli joku vieras.

Nyt olen matkalla taas, ensi kertaa kotimaassa, vaunu on samanlainen, identtinen, sängyt samalla puolella kuin tuolloin. Ukki, olen matkalla siihen kaupunkiin, josta sinulle tarjottiin töitä, kun olitte vasta menneet naimisiin mummin kanssa. Olit pohjoisen poika, mutta työkaverit saivat sinut jäämään etelään, rannikolle. Olisiko elämäsi ollut erilainen, jos olisitte muuttaneet pohjoiseen? Tämäkin junanvaunu on vanha, sanoi se mukava ja lempeä konduktööri, joka tarkasti lippuni, tiesi minne olen menossa ja lupaili, että saan matkustaa yksin. Ukki, sinä olet varmasti kulkenut tätä käytävää, toivottanut hyvää matkaa tähänkin vaunuun ja komentanut asemalta kyytiin nousevaa pois makuuosaston käytävästä, kun hänellä ei ollut lippua.

Minun elämästäni ei ole lähtenyt muita, kenet haluaisin tavata niin kovin, että voisin maksaa hetken yhdessäolosta mitä tahansa. Nyt, ilman että edes ymmärsin asiaa, saan viettää kanssasi tämän yli 13 tunnin matkan niin pienellä summalla, että se tuntuu mitättömältä. Sinultako perin tämän levottomuuden, rauhoittumisen hankaluuden, jonka yritit hukuttaa pulloon, mutta sait taltutettua vain pohjoisen metsissä? Oliko sinun hyvä olla junassa töissä, aina matkalla jonnekin, puolitiessä jostain? Sinun elämäsi muuttui evakkomatkalla junissa, kun esikoisena juoksit äitisi puolesta asemilla leipäjonoon hakemaan äidille ja pienemmillesi syötävää. Sinun elämäsi muuttui, kun perhe kutsui sinua Hyötyläksi. Millainen elämäsi olisi ollut, jos se ei olisi muuttunut junassa Risto Uljaan elämästä Hyötyläksi? Olisiko äitiä, minua ja jatkuvaa kaipuuta junaan, raiteille, minne tahansa? Ukki, et tiedäkään, miten tärkeää oli tavata sinut taas. Ymmärtää, että kaikessa juurettomuudessani ainakin sinä ymmärrät matkan tuoman levon.

Jo ennen Pasilaa kurkkuani kuristi jälleennäkemisen tuoma ikävä ja helpotus, Tikkurilan jälkeen suljin oven ja annoin kyynelten valua. Nyt olemme Hämeenlinnassa ja mietin, jatkaako tämäkin juna matkaansa Tampereelta klo 23.52 niin kuin se juna, jonka ovesta roikuit ja vilkutit, kevättalvella 1992.

Goodbye, Kyllikki.

Kirjailija, maailmanmatkaaja Kyllikki Villa on kuollut.

Vanhan rouvan lokikirja on edelleen yksi ehdottomia suosikkejani, muistan ikuisesti sen siilitukkaisen elämänjanoisen Tytin, joka kökötti rinkkansa kanssa autolautan tupakkapaikalla, koska muualla ei ollut tilaa ja kiirehti hitaasti Kyllikin kirjaa eteenpäin. Tuntui hyvältä lukea toisesta, jolla jano elää yksinkertaisesti ja vaivalloisesti, askeettisestikin, oli niin suuri, että matkaan kerta kaikkiaan oli päästävä.

Kuvittelin painaneeni unohduksiin sen matkakuumeen, joka tuntuu reisilihaksissa. Olen huomannut, että tunnen tietyt tunteet ja tilanteet konkreettisesti eri ruumiinosissa ja pakottava matkalle pääsyn tunne on taas palannut. Jonnekin olisi päästävä, ihan mihin tahansa. Ei auta ajatus siitä, että syksyllä pääsen varmasti, kun päästävä olisi nyt, heti, kertakaikkiaan tällä punaisella minuutilla. Tuntuu, että pakahdun.

Se tunne, kun junan ikkuna tarjoaa koko ajan uutta nähtävää. Kauniita, ränsistyneitä taloja puutarhoineen, perä perään. Ihmisten elämiä, sellaisten ihmisten, joita en koskaan tapaa, vaikka hengitämme samaa ilmaa joka hetki! Mahdollisuus jäädä millä tahansa asemalla, tavata koska tahansa ihminen, jonka kanssa puhua aamuyön tunnit läpeensä.

Elokuun illat saksalaisen Jugendherbergen pihalla puhumassa paremmasta tulevaisuudesta ja nähdä pimeässä vain muutaman metrin päässä olevan tupakan punainen hehku ja kuulla sitten äänen sanovan: "just like in 1968, just like then!".

Istua ystävän keittiössä ja osoitella ruokatarvikkeita eteläamerikkalaisen elämäntapaintiaanin kanssa: "Pepino!" "Kurkku!" "La suppa esta murrigo!"

Olla vieraalla asemalla, takuuvarmana siitä, ettei kukaan tulekaan ja nähdä lierihattu, hymyilevät kasvot ja ojentuva käsi: "I brought you a warm wafel, it's traditional!"

Unkarilaisen mummon hymystä ryppyiset silmäkulmat, kun ystäväni tekemä kukkaseppele putoaa kerta toisensa jälkeen kaulalle saakka.

Saksalaiset läksiäiset, nenäbileet, jossa vieraiden nenät noettiin ja kukin painoa nenänjälkensä eteisen seinään. Kuinka aamulla asunnon sopukoista kömpi esiin toisilleenkin vieraita ihmisiä, aamiaispöydässä oli tarjolla juhlien jämiä ja uunituoreita sämpylöitä ja sitten imuroitiin yhdessä tupakantumppeja ja naurettiin.

Miten minä haluaisinkaan taas olla matkalla, unohtaa kaiken tavaran taakseni ja pakata rinkan.

Palatkaa Pariisiin!

Pariisi.
Ameliemainen valo.
Jotain ihan muuta kuin koskaan kuvittelin.
Kiireinen, meluisa ja töykeä, tyly.

Nyt, kuvissa - sitä mitä aina Pariisista kuvittelin, kaunis, tunnelmallinen.
Voi, kunpa voisinkin palata!

Tässä teille päivä Pariisin marraskuuta, hidasta kuljeskelua yhdessä kaupunginosassa.

Kuvat on E:n ja minun ottamia.

Minä tahtoisin mennä taas.
Tämä oleminen on niin vaikeaa.
Ja joksikin tuleminen, se se vasta onkin.
Yksi ystävä oli kysynyt toiselta, miksi meistä pitää tulla jotain, miksei voida vain olla?
Kieroutunut yhteiskunta.