Minut valittiin eilen seurakunnan luottamushenkilöksi.
Sain oman ääneni lisäksi 85 muuta ääntä seurakuntaneuvostoon ja 125 ääntä yhteiseen kirkkovaltuustoon.
Tiedän saaneeni äänen kolmelta ystävältäni, mutta on pysäyttävää, että kymmenet muutkin ovat kokeneet minut ehdokkaakseen ja edustajakseen.
Todennäköisesti kauteni jää superlyhyeksi, kun vuokrasopimus keväällä loppuu, mutta sellaista on opiskelijan elämä. Siihen asti toimitaan täysillä.
Silmä on ollut viime päivinä levoton.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste silmä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste silmä. Näytä kaikki tekstit
tiistai 16. marraskuuta 2010
torstai 5. elokuuta 2010
Olen palannut pistekurssilta.
Neljään päivään kuntoutuskeskuksessa kuului...
... iloa erinomaisesta pisteopettajasta, Outi Jyrhämästä
... iloa myös Outin opaskoirasta, olen aivan vakuuttunut että karvainen lämpöpatteri jalkojen juuressa edesauttaa oppimista :)
... iloa mukavasta ryhmästä ja siitä, että oppilaita oli kummallakin opettajalla vain kaksi
... pettymystä, kun itselleni asettamaa tavoitetta oppia numerot ja kirjaimet pidettiin liian korkealle asetettuna
... riemua, kun opinkin kaikki kirjaimet ja siirryin lukemaan jo haastavampaa tekstiä, jossa kirjaimet ovat tiheästi (ei siis siten, että jokaisen kirjaimen jälkeen on välilyönti); joulukuun kuntoutusjakson tavoitteeksi opettajani lausuikin sen, että siirryn normaaliin tekstiin, jossa rivivälikin on tiheä
... ärsytystä, kun samaan aikaan oleva ikäihmisten (= mummot, keski-ikä 80v) kurssi määrää tahdin kaikkeen vapaa-ajan toimintaan ja tuolijumpan tehokkuus parikymppiselle epäilytti
... lisää ärsytystä, kun kuntoutuskeskuksen uima-altaan pH:t oli mitä sattuu ja koko aikana ei päästy uimaan
... riemua, kun mummot jaksoivat kuntosalilla vain vartin, joten sain liikunnanohjaajan itselleni puoleksi tunniksi
... hyvää ja pahaa ruokaa
... mukavaa henkilökuntaa
... äärimmäistä turhautumista, kun Celian (näkövammaisten kirjasto) pistekirjavalikoima kattaakin lähinnä hömppää ja selkomukautettuja tietokirjoja urheilijoista ja presidenteistä
... iloa erinomaisesta pisteopettajasta, Outi Jyrhämästä
... iloa myös Outin opaskoirasta, olen aivan vakuuttunut että karvainen lämpöpatteri jalkojen juuressa edesauttaa oppimista :)
... iloa mukavasta ryhmästä ja siitä, että oppilaita oli kummallakin opettajalla vain kaksi
... pettymystä, kun itselleni asettamaa tavoitetta oppia numerot ja kirjaimet pidettiin liian korkealle asetettuna
... riemua, kun opinkin kaikki kirjaimet ja siirryin lukemaan jo haastavampaa tekstiä, jossa kirjaimet ovat tiheästi (ei siis siten, että jokaisen kirjaimen jälkeen on välilyönti); joulukuun kuntoutusjakson tavoitteeksi opettajani lausuikin sen, että siirryn normaaliin tekstiin, jossa rivivälikin on tiheä
... ärsytystä, kun samaan aikaan oleva ikäihmisten (= mummot, keski-ikä 80v) kurssi määrää tahdin kaikkeen vapaa-ajan toimintaan ja tuolijumpan tehokkuus parikymppiselle epäilytti
... lisää ärsytystä, kun kuntoutuskeskuksen uima-altaan pH:t oli mitä sattuu ja koko aikana ei päästy uimaan
... riemua, kun mummot jaksoivat kuntosalilla vain vartin, joten sain liikunnanohjaajan itselleni puoleksi tunniksi
... hyvää ja pahaa ruokaa
... mukavaa henkilökuntaa
... äärimmäistä turhautumista, kun Celian (näkövammaisten kirjasto) pistekirjavalikoima kattaakin lähinnä hömppää ja selkomukautettuja tietokirjoja urheilijoista ja presidenteistä
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Self-service!
Metsästin tänään kirkkohistorian toista esseetä varten materiaalia sekä teologisen tiedekunnan kirjastosta että opiskelijakirjastosta. Teologisessa oli mukava täti, joka neuvoi myös lukusalilainojen säilytyspaikan ja oli kaikin puolin avulias. Vähän minua hymyilytti, kun toinen oli niin stereotyyppinen kirjastonhoitaja. :) Opiskelijakirjastossa ensin etsin itse, mutten löytänyt ja sitten palasin pohjakerrokseen pyytääkseni apua. Onneksi henkilötiedoissani on merkintä, että näkövammaisena olen oikeutettu saamaan apua tiedonhakuun ja sainkin suuresti veljeäni muistuttavan miekkosen kirmailemaan kanssani portaita ja käytäviä. Kaksi kirjaa löytyi, kolmannen hän tilasi varastosta, kun olimme palanneet pohjakerrokseen. Koska hän teki varauksen työpisteessä, jonka edessä luki "Suljettu", päättelin viereisen tiskin olevan lainaustiski (toisella puolella on näet palautustiski) ja käännyin ja ojensin kirjojani ja opiskelijakorttiani tiskin takana istuvalle ja kysyin, voisiko hän lainata kirjat minulle. Sain vastaukseksi eleettömän "Lainaa tolla sun takanas olevalla koneella"-repliikin. Koska miehellä ei selvästikään ollut tiskillään mitään tehtävää, kysyin häneltä, eikö laitteen käyttö vaadi näkemistä. Mies jatkoi edellistä kommenttiaan minun päälleni puhuen: "Tää on kato itsepalvelukirjasto!" Siinä kohti minulla kiehahti, ja sanoin vähän kärkevästi, että näkövammaiselle kuitenkin on mahdollista saada erityispalveluja, jotta voi kirjoja lainata ja että siitä löytyy tieto mun sähköisistä tiedoistani. Sain vastaukseksi "Ai anteeksi, en tiennyt"-vastauksen, jonka jälkeen kirjani lainattiin ja ensimmäisen asiakaspalvelijan ja kivasti menneen tentin suoma mielihyvä tipotiessään, ratikalle mennessä itkeä tirautin vähän.
Totuushan on, että pystyn kyllä käyttämään sitä lainausautomaattia. Jos kirjaston aulassa kuitenkin on kaksi asiakaspalveluhenkilöä tiskeillään eikä minun lisäkseni yhtään asiakasta, niin minkä vuoksi ei voisi piristää toisen päivää tekemällä pientä poikkeusta palveluissa tai jos se on kertakaikkiaan mahdotonta, voisi asian ilmaista jotenkin muuten kuin näsäviisastelemalla.
**
Itsepalvelu on muutenkin ihan vihoviimeinen ilmiö!
Se invalidisoi ainakin näkövammaisia ja vieraskielisiä, luultavasti myös niitä, joille tekniikkaa on vaikea käyttää tai joilla tekniikkaa ei ole. Oletko koskaan miettinyt,
miten tehdä lähtöselvitys lentokentällä, jos ei näe käyttää sellaista check-in-pömpeliä?
miten käyttää verkkopankkia, jos avainlukulistaa ei ole saatavissa pisteillä tai jos verkkopankki on niin graafisesti toteutettu, ettei ruudunlukuohjelma siihen pysty?
miten ostat junalipun Helsingin rautatieasemalta, jos et näe vuoronumerojärjestelmää?
miten ostat sen junamaatin tarjouslipun, jos et voi junamaattia käyttää?
miten pyydän apua itsepalvelukirjastossa?
Suurimmassa osassa paikoista on onneksi vielä joku, jolta kysyä, pyytää tai ruikuttaa. Mutta kuinka kauan?
Sitä paitsi, jos Suomessa yhteiskuntarakenne on sellainen, että alkutuotannossa ja jalostuksessa työskentelee hyvin vähän ja palvelualoilla hyvin paljon ihmisiä, niin mihin kummaan kaikki ihmiset työllistyvät, jos palveluala muuttuu itsepalvelualaksi?
Totuushan on, että pystyn kyllä käyttämään sitä lainausautomaattia. Jos kirjaston aulassa kuitenkin on kaksi asiakaspalveluhenkilöä tiskeillään eikä minun lisäkseni yhtään asiakasta, niin minkä vuoksi ei voisi piristää toisen päivää tekemällä pientä poikkeusta palveluissa tai jos se on kertakaikkiaan mahdotonta, voisi asian ilmaista jotenkin muuten kuin näsäviisastelemalla.
**
Itsepalvelu on muutenkin ihan vihoviimeinen ilmiö!
Se invalidisoi ainakin näkövammaisia ja vieraskielisiä, luultavasti myös niitä, joille tekniikkaa on vaikea käyttää tai joilla tekniikkaa ei ole. Oletko koskaan miettinyt,
miten tehdä lähtöselvitys lentokentällä, jos ei näe käyttää sellaista check-in-pömpeliä?
miten käyttää verkkopankkia, jos avainlukulistaa ei ole saatavissa pisteillä tai jos verkkopankki on niin graafisesti toteutettu, ettei ruudunlukuohjelma siihen pysty?
miten ostat junalipun Helsingin rautatieasemalta, jos et näe vuoronumerojärjestelmää?
miten ostat sen junamaatin tarjouslipun, jos et voi junamaattia käyttää?
miten pyydän apua itsepalvelukirjastossa?
Suurimmassa osassa paikoista on onneksi vielä joku, jolta kysyä, pyytää tai ruikuttaa. Mutta kuinka kauan?
Sitä paitsi, jos Suomessa yhteiskuntarakenne on sellainen, että alkutuotannossa ja jalostuksessa työskentelee hyvin vähän ja palvelualoilla hyvin paljon ihmisiä, niin mihin kummaan kaikki ihmiset työllistyvät, jos palveluala muuttuu itsepalvelualaksi?
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
"Jääkaappi, iltojeni ilo ja elämäni valo"...
... ja muut kootut hakusanat, joilla blogiini päädytään.
Asensin vajaa kuukausi takaperin blogiini Google Analyticsin, jolla saa seurattua blogin kävijämääriä sekä sitä, mistä sivustoilta blogiin tullaan ja millaisilla hakusanoilla hakukone tänne ohjaa. No, suurin osa on varsin tavanomaisia, blogin nimellä tai paljon käsittelemiäni aiheita läheltä liippaavia. Tämän tekstin otsikko on kuitenkin ehkä lystikkäin tähän mennessä, sillä en kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä kukaan oletti noilla sanoilla Googlesta löytävänsä ja miten ihmeessä niillä hakusanoilla päätyi minun blogiini?
Koska hakusanoja on varsin monenlaisia, kirjoittelen alle vastauksia yleisimpiin.
1. Mitä tapahtui Kalastajan Vaimon blogille?
Se muutti muualle. Vanha blogi sulkeutui ainakin toistaiseksi ja pääsiäisen jälkeen Johanna jatkaa kirjoittamista uudessa osoitteessa, jonne häiriköt eivät toivottavasti seuraa.
2. Miten bioroskapussi taitellaan sanomalehdestä?
Siihen olen kirjoittanut ohjeen, joka löytyy täältä.
3. Silikoni silmässä.
Silikoni on silmässä varsin turvallinen ratkaisu, se pitää verkkokalvon hyvin paikallaan. Pitkän ajan kuluessa se aiheuttaa kuitenkin ongelmia, ensinnäkin se vaahtoutuu ja toisekseen saattaa nostaa silmänpainetta, joka puolestaan tuhoaa näköhermoa. Nämä vaikutukset kuitenkin tulevat (jos tulevat) vasta vuosien päästä. Toisinaan silikoni poistetaan silmästä, kun verkkokalvo on kiinnittynyt ja tarvittaessa verkkokalvoon tehdään sitä relaksoivia, siis rentouttavia leikkauksia silikoninpoiston yhteydessä. Käytännössä verkkokalvoa ikään kuin pienitään palasiksi, jotka kiinnitetään silmänpohjaan, jolloin silikonin poiston kasvattama riski pienenee. Silmänpaineen nouseminen niinikään on yksilöllistä, minun silmissäni paine on pysynyt vuoden päivät kerran päivässä laitettavalla silmätipalla kohtalaisesti aisoissa silikonista huolimatta.
4. Miten kierrättää vanhat kirjat?
Veisin ne kirpputorille, esimerkiksi Fidalle tai antikvariaattiin, toisinaan myös esimerkiksi huonekaluliikkeet ottavat kirjoja vastaan mallisisustuksiaan varten.
***
Vietin viikonlopun Sauvossa Changemakerin koulutusviikonlopussa. Viihdyin kovin hyvin, minulla oli mukavaa ja iloitsin siitä, että nuorisoverkostomme sai viime viikolla Nuorisotyön Tunnustuspalkinnon, jonka luovutti ministeri Stefan Wallin. Hienoa!
Onnistuin vilustuttamaan itseni, joten kotosalla olen vain kitannut teetä. Hetken verran häivähti mielessä, että tällaisena iltana olisi kiva, jos olisi joku, jonka kainalossa voisi torkkua ja kyhjöttää, mutta toisaalta olen tyytyväinen siitä, ettei kukaan huomauttele tavaraläjistä, jotka ovat taas kerran vallanneet huoneeni lattian.
Asensin vajaa kuukausi takaperin blogiini Google Analyticsin, jolla saa seurattua blogin kävijämääriä sekä sitä, mistä sivustoilta blogiin tullaan ja millaisilla hakusanoilla hakukone tänne ohjaa. No, suurin osa on varsin tavanomaisia, blogin nimellä tai paljon käsittelemiäni aiheita läheltä liippaavia. Tämän tekstin otsikko on kuitenkin ehkä lystikkäin tähän mennessä, sillä en kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä kukaan oletti noilla sanoilla Googlesta löytävänsä ja miten ihmeessä niillä hakusanoilla päätyi minun blogiini?
Koska hakusanoja on varsin monenlaisia, kirjoittelen alle vastauksia yleisimpiin.
1. Mitä tapahtui Kalastajan Vaimon blogille?
Se muutti muualle. Vanha blogi sulkeutui ainakin toistaiseksi ja pääsiäisen jälkeen Johanna jatkaa kirjoittamista uudessa osoitteessa, jonne häiriköt eivät toivottavasti seuraa.
2. Miten bioroskapussi taitellaan sanomalehdestä?
Siihen olen kirjoittanut ohjeen, joka löytyy täältä.
3. Silikoni silmässä.
Silikoni on silmässä varsin turvallinen ratkaisu, se pitää verkkokalvon hyvin paikallaan. Pitkän ajan kuluessa se aiheuttaa kuitenkin ongelmia, ensinnäkin se vaahtoutuu ja toisekseen saattaa nostaa silmänpainetta, joka puolestaan tuhoaa näköhermoa. Nämä vaikutukset kuitenkin tulevat (jos tulevat) vasta vuosien päästä. Toisinaan silikoni poistetaan silmästä, kun verkkokalvo on kiinnittynyt ja tarvittaessa verkkokalvoon tehdään sitä relaksoivia, siis rentouttavia leikkauksia silikoninpoiston yhteydessä. Käytännössä verkkokalvoa ikään kuin pienitään palasiksi, jotka kiinnitetään silmänpohjaan, jolloin silikonin poiston kasvattama riski pienenee. Silmänpaineen nouseminen niinikään on yksilöllistä, minun silmissäni paine on pysynyt vuoden päivät kerran päivässä laitettavalla silmätipalla kohtalaisesti aisoissa silikonista huolimatta.
4. Miten kierrättää vanhat kirjat?
Veisin ne kirpputorille, esimerkiksi Fidalle tai antikvariaattiin, toisinaan myös esimerkiksi huonekaluliikkeet ottavat kirjoja vastaan mallisisustuksiaan varten.
***
Vietin viikonlopun Sauvossa Changemakerin koulutusviikonlopussa. Viihdyin kovin hyvin, minulla oli mukavaa ja iloitsin siitä, että nuorisoverkostomme sai viime viikolla Nuorisotyön Tunnustuspalkinnon, jonka luovutti ministeri Stefan Wallin. Hienoa!
Onnistuin vilustuttamaan itseni, joten kotosalla olen vain kitannut teetä. Hetken verran häivähti mielessä, että tällaisena iltana olisi kiva, jos olisi joku, jonka kainalossa voisi torkkua ja kyhjöttää, mutta toisaalta olen tyytyväinen siitä, ettei kukaan huomauttele tavaraläjistä, jotka ovat taas kerran vallanneet huoneeni lattian.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Ääneen sanottu on enemmän tosi.
Kävin tänään taas psykologilla, jotenkin jäi ehkä vähän sekavampi olo kuin viimeksi. Tuntuu kummalliselta puhua itsestään pitkästi toista tuntia. Kertoa siitä, mitä kaikkea tekee ja saa aikaiseksi, mitä on suunnitellut ja mitä aikoo suorittaa. Vähän niin kuin itseään kehuisi. Toisaalta kauhean innostavaa, kiinnostun omista ideoistani kovasti uudestaan, mutta toisaalta tunnen kerskailevani, se tuntuu hullulta.
Kun asioita sanoo ääneen, kertoo omasta elämästään, ymmärtää miten kummalliselta jotkin asiat kuulostavat. Miten kuulostaa siltä, että luulisin, että molemmissa yliopistoissa on suoriuduttava normaalia tahtia, vaikka eihän se ole mahdollista, kun minä olen yksi ihminen enkä kaksi. Kun sanoo ääneen, että on tänä vuonna suorittanut jo yhteensä 37,5 opintopistettä ja suunnittelee suorittavansa kevään aikana vielä vähän isomman potin lisää, tajuaa kuulostavansa typerältä. Auttaako se minua, että puhun iskästä ja äitistä ja veljestä ja ystävistä, siitä miten tämä kirkko on täynnä kummallista henkilöstöjohtamista?
Haluanko minä suoriutua elämästäni?
Vai haluanko vain olla reipas ja opiskella, koska pidän siitä?
Mietin, miksi käyn psykologilla, jos aikomuksenikaan ei ole hidastaa?
Olen vähän ymmälläni.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Stressinpoistoläksy.
Sain maanantaina psykologilta kotitehtäväksi miettiä sellaisia stressinhallintakeinoja, jotka eivät perustu itsensä piiskaamiseen ja jotka tuottavat välitöntä mielihyvää. Yksi ongelman ytimistä nimittäin on se, että huomatessani rajojen tulevan vastaan, vaadin itseltäni kahta kauheammin.
En ole päässyt puusta pitkään. Työmäärä ja kuormitus eivät sinällään aiheuta stressiä, vaan stressaannun silloin, jos en saa asioita aikaiseksi tai suunnittelemani aikataulu ei ota toimiakseen. Stressini on aina, poikkeuksetta, huonon aikataulutuksen ja epäonnistuneen organisoinnin lopputulosta. Stressinhallintaa on sitten se, että organisoituu paremmin, tarttuu toimeen ja pistää töpinäksi. Toisinaan se menee hieman överiksi, mutta useimmiten menetelmä on varsin toimiva.
Mietin kotitehtävääni istuessani bussissa matkalla kotiin E:n luota. Menin kylään yhdentoista aikaan mukanani perjantain raamiksen ruokarippeet ja palasin kotiin puoli yhdeksän jälkeen. Istuimme ruokapöydän ääressä yhdeksän tuntia, ainoina taukoina vessatauot ja se, kun paahdoimme välipalaleipää alkuiltapäivästä. Ruuanlämmityskin hoitui niin, että E. touhusi keittiössä ja minä luin ääneen näkökulmia kärsivään Jumalaan. Kotimatkalla oli hyvinorganisoitunut olo, mutta myös fyysinen väsymys.
Tiedän, että kunnon rytke afrotanssitunnilla auttaisi unohtamaan kaiken, mutta tanssitunnit ovat minun osaltani historiaa. Toinen stressinhallinnan keino olisi lähteä reissuun, rentoudun välittömästi kotioven suljettuani. Kumpikaan ei ole mahdollista juuri nyt eivätkä varsinkaan aina stressin iskiessä, onneksi on vielä yli kaksi viikkoa aikaa miettiä jotain parempaa vastausta.
Ensi viikolla on taas kreikan välikoe ja systemaattisen teologian paniikkitentti. Viime viikon neljästä tentistä on palautettu vasta yksi, se sentään meni ihan odotusten mukaisesti.
En ole päässyt puusta pitkään. Työmäärä ja kuormitus eivät sinällään aiheuta stressiä, vaan stressaannun silloin, jos en saa asioita aikaiseksi tai suunnittelemani aikataulu ei ota toimiakseen. Stressini on aina, poikkeuksetta, huonon aikataulutuksen ja epäonnistuneen organisoinnin lopputulosta. Stressinhallintaa on sitten se, että organisoituu paremmin, tarttuu toimeen ja pistää töpinäksi. Toisinaan se menee hieman överiksi, mutta useimmiten menetelmä on varsin toimiva.
Mietin kotitehtävääni istuessani bussissa matkalla kotiin E:n luota. Menin kylään yhdentoista aikaan mukanani perjantain raamiksen ruokarippeet ja palasin kotiin puoli yhdeksän jälkeen. Istuimme ruokapöydän ääressä yhdeksän tuntia, ainoina taukoina vessatauot ja se, kun paahdoimme välipalaleipää alkuiltapäivästä. Ruuanlämmityskin hoitui niin, että E. touhusi keittiössä ja minä luin ääneen näkökulmia kärsivään Jumalaan. Kotimatkalla oli hyvinorganisoitunut olo, mutta myös fyysinen väsymys.
Tiedän, että kunnon rytke afrotanssitunnilla auttaisi unohtamaan kaiken, mutta tanssitunnit ovat minun osaltani historiaa. Toinen stressinhallinnan keino olisi lähteä reissuun, rentoudun välittömästi kotioven suljettuani. Kumpikaan ei ole mahdollista juuri nyt eivätkä varsinkaan aina stressin iskiessä, onneksi on vielä yli kaksi viikkoa aikaa miettiä jotain parempaa vastausta.
Ensi viikolla on taas kreikan välikoe ja systemaattisen teologian paniikkitentti. Viime viikon neljästä tentistä on palautettu vasta yksi, se sentään meni ihan odotusten mukaisesti.
maanantai 22. helmikuuta 2010
Mainiohko maanantai.
Eilen illalla kilahti hermo rastakuontaloon, joten näytin sille Fiskarsia. Puoli kahdelta yöllä vihdoin tuli uni ja aamulla surauttelin yli kaksi vuotta laatikossaan olleella vekottimella loputkin haivenet siiliksi. Kerta kaikkiaan, nyt tunnen olevani taas minä!
Kävin aamulla kaupassa ja löysin halvennuslaatikosta paljon tuoretta leipää puoleen hintaan. Kaupassa ei ollut jonoakaan, olin kovin ilahtunut.
Kreikan tunnilla tunsin tipahtaneeni kärryiltä totaalisesti, mutta onneksi välikertaukseen on viikko aikaa, ehdin vielä tehdä asialle jotain. Nauratti, kun E. oli pukenut päälleen Amnestyn hupparin, jonka pukemista itse aamulla harkitsin. Vietetäänköhän me liikaa aikaa keskenämme? :)
Luentojen jälkeen luovin tieni HUSin kuntoutusklinikalle, jonka käytävällä oli paljon ruotsinkielisiä mummoja ja vaareja, mikä oli hämmentävää. Suhtauduin skeptisesti koko psykologikäyntiin, en saanut palautettua mieleeni mitään niistä huonoista ja ahdistuneista mietteistä, joita tännekin olen kirjoitellut. Yli puolitoista tuntia kuitenkin rupateltiin ihan yleisesti kaikesta, oli tosi mukavaa! Löydettiin myös ongelma, johon ensi kerralla pureudutaan ja sain kotitehtäväksi miettiä rentouttavia ja välitöntä mielihyvää tuottavia keinoja stressin hallintaan ja helpottamiseen. Toistaiseksi ei ole tullut mieleen yhtään, mutta onneksi on vielä aikaa miettiä.
Kuorossa treenattiin Wähäväkisten juhlaveisuuta, jota mennään 14.3. laulamaan Viikin kirkkoon. Meillä oli mukavaa, tykkään kuoron väestä niin kovasti, etten tiedä miten asian pukisin oikein sanalliseen muotoon! Maanantai-illat on aina yksi viikon kohokohdista.
Kuoron jälkeen tein vielä visiitin kaverin luo. Sain teetä ja keksiä ja vähän sympatiaakin, oli mukava käydä. En vielä ihan tiedä, onko tämä ystävyys muna vai kana, mutta ehkä aika näyttää.
Odotan kevättä, märkiä asvalttikatuja ja sitä, kun saan kuljeskella vihreissä, topatuissa nahka-flanelliconverseissani ja nauttia häikäisevästä auringosta. Vappukin on jo ihan pian.
Kävin aamulla kaupassa ja löysin halvennuslaatikosta paljon tuoretta leipää puoleen hintaan. Kaupassa ei ollut jonoakaan, olin kovin ilahtunut.
Kreikan tunnilla tunsin tipahtaneeni kärryiltä totaalisesti, mutta onneksi välikertaukseen on viikko aikaa, ehdin vielä tehdä asialle jotain. Nauratti, kun E. oli pukenut päälleen Amnestyn hupparin, jonka pukemista itse aamulla harkitsin. Vietetäänköhän me liikaa aikaa keskenämme? :)
Luentojen jälkeen luovin tieni HUSin kuntoutusklinikalle, jonka käytävällä oli paljon ruotsinkielisiä mummoja ja vaareja, mikä oli hämmentävää. Suhtauduin skeptisesti koko psykologikäyntiin, en saanut palautettua mieleeni mitään niistä huonoista ja ahdistuneista mietteistä, joita tännekin olen kirjoitellut. Yli puolitoista tuntia kuitenkin rupateltiin ihan yleisesti kaikesta, oli tosi mukavaa! Löydettiin myös ongelma, johon ensi kerralla pureudutaan ja sain kotitehtäväksi miettiä rentouttavia ja välitöntä mielihyvää tuottavia keinoja stressin hallintaan ja helpottamiseen. Toistaiseksi ei ole tullut mieleen yhtään, mutta onneksi on vielä aikaa miettiä.
Kuorossa treenattiin Wähäväkisten juhlaveisuuta, jota mennään 14.3. laulamaan Viikin kirkkoon. Meillä oli mukavaa, tykkään kuoron väestä niin kovasti, etten tiedä miten asian pukisin oikein sanalliseen muotoon! Maanantai-illat on aina yksi viikon kohokohdista.
Kuoron jälkeen tein vielä visiitin kaverin luo. Sain teetä ja keksiä ja vähän sympatiaakin, oli mukava käydä. En vielä ihan tiedä, onko tämä ystävyys muna vai kana, mutta ehkä aika näyttää.
Odotan kevättä, märkiä asvalttikatuja ja sitä, kun saan kuljeskella vihreissä, topatuissa nahka-flanelliconverseissani ja nauttia häikäisevästä auringosta. Vappukin on jo ihan pian.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Kuka pelkää Kelaa?
Minä!
Eilen tuli postissa pieni lääkärintodistus invaparkkeeraukseen tarvittavan läpyskän hakemista varten. Siitä tiedän, että todennäköisesti myös se laajempi lääkärintodistus on nyt kirjoitettavana - se, jolla minun pitäisi hakea Kelan kolmiosaiselle pistekirjoituskurssille ja jossa kuntoutuslääkäri myös suosittaa EVS-vapaaehtoistyötä Belgiassa, koska sen ohessa olisi mahdollista opiskella näkövammaistaitoja intensiivisesti yhdeksän kuukauden ajan.
Ensi viikolla minulla on treffit aluesihteerin kanssa ja silloin täytämme sen pistekurssihakemuksen. En alkuunkaan osaa arvioida omia mahdollisuuksiani, sillä enhän minä mikään vammainen ole, näenkin ihan vallan mainiosti! Minulle on tosin sanottu, että heikkonäköisten keskuudessa on ihan yllättävän yleistä tuntea olevansa huijari ja yhteiskunnan kuppaaja kaikkine muka-avuntarpeineen ja tuenruikutuksineen. Viime kesänä riparilla työkaveri ilmoitti, että maksaa ihan mielellään veroja, jotta minä saan 10 000 euron apuvälineeni, kun minulle tuli apuvälinepäätöksestä huono omatunto. Opin muuten tänään systemaattisen teologian luennolla, että suomen "omatunto"-sanan merkitys tulee suoraan Lutherilta, latinassa, englannissa, saksassa tai ruotsissa merkitykseltään täysin vastaavaa sanaa ei ole. Mahtaako olla samaa tunnettakaan?
Tenttiin lukemiselle on tunnetusti viljalti sijaistoimintoja, niistä uusimpana olen löytänyt Kelan kuntoutuskalenterin. Taisin jo mainitakin toissaviikkoisen oivalluksen siitä, että minäkin olen kelpo kuntoutukseen hakeutuja, vieläpä vaikeavamamisten kiintiössä, mutta nyt olen jo perehtynyt tarjontaankin. Täysi-ikäisille on kuntoutuskursseja, jotka koostuvat 1-3 lähijaksosta, joilla on hieman eri fokukset. Harmi vaan, että kukin jakso on 12 vuorokautta pitkä ja ajankohdat lähes mahdottomia opiskeluja ajatellen. Miten ihmeessä voisin olla kaksi viikkoa pois yliopistolta, kun jo parin päivän poissaolon jälkeen olen aivan ulapalla?
Miten tämä kaikki nyt liittyy Kela-pelkoon? Tänään Kela-kauhu nousi pintaan, kun ajattelin, että jos haen kuntoutuskurssille, se Belgiaa varten saamani lääkärintodistuksen "suosittelemme, koska tarjolla kuntoutusta, jota ei Suomessa ole tähän mennessä saanut" ei kyllä sitten pidä alkuunkaan paikkaansa. Koska aivoillani on viime aikoina ollut tapana ottaa ylikierroksia, looginen seuraus tälle päätelmälle oli, että sitten en ikimaailmassa saa Kelalta lupaa lähteä Belgiaan. Ja kuitenkin, jopa Kelan kuntoutushaku saa kurssit kuulostamaan hyviltä - sellaisilta, joilla voisi oppia hallitsemaan elämäänsä ja tätä tämänhetkistä turhautumista ja kiukkua sairautta kohtaan.
Viime viikon Kela-pelko puski pintaan siitä, kun kuulin unelmieni työpaikan olevan haussa, mutta totesin, etten uskalla edes hakea, koska Kela ei varmasti ymmärrä, että näinkin rajallinen yksilö yrittää kahden yliopiston ohella revetä vielä töihinkin. No, lopulta ihan hyvä näin, äitikin vakuutti, että lienee järkevä keskittyä nyt vain opintoihin.
Kaikkivaltias Kelan pelkoni on kovin todellista, välillä ahdistun asiasta suunnattomasti. Tavallaan se on vähän hassua, sillä ainoastaan vammaistukihakuprosessini on ollut hankala ja sekin lopulta kääntyi parhain päin, vaikka vaatikin aika paljon hikeä ja kyyneliä, vertakin ehkä sormiin saatujen paperihaavojen muodossa.
Että tässäpä päivän rutkutukset, nyt kutsuu Koneääni Esa ja Uskonnon paikka!
Eilen tuli postissa pieni lääkärintodistus invaparkkeeraukseen tarvittavan läpyskän hakemista varten. Siitä tiedän, että todennäköisesti myös se laajempi lääkärintodistus on nyt kirjoitettavana - se, jolla minun pitäisi hakea Kelan kolmiosaiselle pistekirjoituskurssille ja jossa kuntoutuslääkäri myös suosittaa EVS-vapaaehtoistyötä Belgiassa, koska sen ohessa olisi mahdollista opiskella näkövammaistaitoja intensiivisesti yhdeksän kuukauden ajan.
Ensi viikolla minulla on treffit aluesihteerin kanssa ja silloin täytämme sen pistekurssihakemuksen. En alkuunkaan osaa arvioida omia mahdollisuuksiani, sillä enhän minä mikään vammainen ole, näenkin ihan vallan mainiosti! Minulle on tosin sanottu, että heikkonäköisten keskuudessa on ihan yllättävän yleistä tuntea olevansa huijari ja yhteiskunnan kuppaaja kaikkine muka-avuntarpeineen ja tuenruikutuksineen. Viime kesänä riparilla työkaveri ilmoitti, että maksaa ihan mielellään veroja, jotta minä saan 10 000 euron apuvälineeni, kun minulle tuli apuvälinepäätöksestä huono omatunto. Opin muuten tänään systemaattisen teologian luennolla, että suomen "omatunto"-sanan merkitys tulee suoraan Lutherilta, latinassa, englannissa, saksassa tai ruotsissa merkitykseltään täysin vastaavaa sanaa ei ole. Mahtaako olla samaa tunnettakaan?
Tenttiin lukemiselle on tunnetusti viljalti sijaistoimintoja, niistä uusimpana olen löytänyt Kelan kuntoutuskalenterin. Taisin jo mainitakin toissaviikkoisen oivalluksen siitä, että minäkin olen kelpo kuntoutukseen hakeutuja, vieläpä vaikeavamamisten kiintiössä, mutta nyt olen jo perehtynyt tarjontaankin. Täysi-ikäisille on kuntoutuskursseja, jotka koostuvat 1-3 lähijaksosta, joilla on hieman eri fokukset. Harmi vaan, että kukin jakso on 12 vuorokautta pitkä ja ajankohdat lähes mahdottomia opiskeluja ajatellen. Miten ihmeessä voisin olla kaksi viikkoa pois yliopistolta, kun jo parin päivän poissaolon jälkeen olen aivan ulapalla?
Miten tämä kaikki nyt liittyy Kela-pelkoon? Tänään Kela-kauhu nousi pintaan, kun ajattelin, että jos haen kuntoutuskurssille, se Belgiaa varten saamani lääkärintodistuksen "suosittelemme, koska tarjolla kuntoutusta, jota ei Suomessa ole tähän mennessä saanut" ei kyllä sitten pidä alkuunkaan paikkaansa. Koska aivoillani on viime aikoina ollut tapana ottaa ylikierroksia, looginen seuraus tälle päätelmälle oli, että sitten en ikimaailmassa saa Kelalta lupaa lähteä Belgiaan. Ja kuitenkin, jopa Kelan kuntoutushaku saa kurssit kuulostamaan hyviltä - sellaisilta, joilla voisi oppia hallitsemaan elämäänsä ja tätä tämänhetkistä turhautumista ja kiukkua sairautta kohtaan.
Viime viikon Kela-pelko puski pintaan siitä, kun kuulin unelmieni työpaikan olevan haussa, mutta totesin, etten uskalla edes hakea, koska Kela ei varmasti ymmärrä, että näinkin rajallinen yksilö yrittää kahden yliopiston ohella revetä vielä töihinkin. No, lopulta ihan hyvä näin, äitikin vakuutti, että lienee järkevä keskittyä nyt vain opintoihin.
Kaikkivaltias Kelan pelkoni on kovin todellista, välillä ahdistun asiasta suunnattomasti. Tavallaan se on vähän hassua, sillä ainoastaan vammaistukihakuprosessini on ollut hankala ja sekin lopulta kääntyi parhain päin, vaikka vaatikin aika paljon hikeä ja kyyneliä, vertakin ehkä sormiin saatujen paperihaavojen muodossa.
Että tässäpä päivän rutkutukset, nyt kutsuu Koneääni Esa ja Uskonnon paikka!
lauantai 6. helmikuuta 2010
Elämänhallintaharjoituksia.
Tammikuu oli aika raskas kokonaisuudessaan, elämään pukkasi uusia ihmisiä, joiden rooli ei oikein ollut selvä, eikä ehkä kaikilta osin ole vieläkään. Lomaltapaluu oli aika raskas, opinnot alkoivat molemmissa yliopistoissa kovalla rytinällä, apuvälineistä osa oli poissa pelissä ja monet syksyn aikana opitut vippaskonstit kadonneet kuin tuhka tuuleen. Hiljalleen kaikki kumuloitui ja meinasi tulla täysstoppi. Monet arkiset asiat, joista olen selvinnyt enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi, muuttuivat vaikeiksi ja vastentahtoisiksi - huolestuin itse, kun en enää saanut itseäni ruokakauppaan ja iltaisin ei maittanut uni.
Nyt on jo paremmin. Minulle on vakuutettu, että mieli menee elämänmuutoksen jälkeen selviytymistilaan, jossa asioita suorittaa rutiinilla, sisulla ja kikkailulla ja takapakki on aivan tavallista. Siltä nimittäin tuntuu nyt - se näön heikkenemiseen liittyvä ahdistus ja turhautuminen, jota odotin jo viime vuonna, puskee pintaan mitä ihmeellisimmissä tilanteissa.
Otin terveyteni hoitamisessa tehospurtin, varasin pika-ajan terveydenhoitajalle ja esittelin listan kaikkia vaivoja. Sain monta uutta aikaa, joista niistäkin on poikinut jo monta uutta aikaa. Painonhallintaterveydenhoitaja on ihana, menisin ilomielin rupattelemaan vaikka joka viikko! Huoleni olemattoman liikunnan ja säännöllisen syömisen yhteisvaikutuksista oli ollut osittain turhaa, sillä painoin lopulta 6,5kg vähemmän kuin luulin painavani. Nyt tilannetta seuraillaan, edessä on verenkuva ja ruokavalion tarkastus, jota varten kävin jo ravintoterapeutillakin. Asia oli niinkuin uumoilinkin, soija- ja pähkinäallergisena pääasiallisena kasvissyöjänä proteiinin saanti ei ole riittävää ja kalsiumiakin pitäisi saada lisää. Kaupassakäynti olisi muutokselle elinehto.
Myös Suuret Suunnitelmat etenevät, eilen päivitimme Jorvissa kuntoutussuunnitelmaa, edessä on hakeminen pistekurssille ja tapaaminen Kelan kanssa, jotta selviää, voinko lähteä vapaaehtoistyöhön. Sain uskonvahvistusta, kun sekä kuntoutusohjaaja että koulutussihteeri olivat sitä mieltä, että vuosi Keski-Euroopassa kehitysyhteistyön ja näkövammaistaitojen parissa olisi sekä hyödyllinen että tarpeellinen.
Tässä kuussa nostetaan avustaja-asiakin pöydälle, sillä nyt voin jo myöntää, että tarvetta todella olisi. Kepulikonsteihin ja kikkailuun väsyy, säännöllinen apu helpottaisi asiointia ja monia käytännön asioita. Olen huono pyytämään apua, enkä kuormita ystäviä mielelläni. Tällä viikolla ensi kertaa pyysin O:ta tuomaan kaupasta tavaraa ja suurimmalla turhautumisen hetkellä Facebookiin parkaistu "lähtisikö joku mun kanssani kauppaan" poiki reilussa tunnissa kaksi avuntarjousta. Ihmeelliset, siunatut ystävät! Toivossa on nyt siis hyvä elää, ehkä kesään mennessä saan avustajan. Sen kanssa voi mennä kauppaan, käydä lenkillä ja uimassa, lajitella papereita ja postia ja sen voi jopa ottaa mukaan luennolle kirjoittamaan sähköisiä muistiinpanoja, mikäli luennoitsija ei saa luennoistaan mitenkään saavutettavia! Ihmeellinen avustaja! Hakurumba ja hyvän löytäminen kyllä hirvittää.
Torstai-iltana oli lähes samanlainen kauhea tunne, kuin taannoin rautatieaseman liikennevaloissa. Etsin tärkeitä papereita kaikista paikoista useaan kertaa (löytyi tänään mapitustalkoissa) ja lopulta istuin ja itkin turhautumistani, sitä miten paljon paperia kotiini kannetaan, sitä miten en jaksa mitään enkä pärjää missään enkä voi enää lukeakaan, kun en näe ja äänikirjat ovat kamalia. Sorruin jopa siihen, mihin melko harvoin - ruikuttamaan ystävälle. Tässä tapauksessa kirjoitin pitkän sähköpostin Uudelle Ihmiselle ja selitin jokseenkin sekavasti kaiken. Sitten niistin, vedin henkeä ja kirosin ja lähetin viestin, jossa kehotin poistamaan ensimmäisen viestin sitä lukematta. Nukuin raskaasti ja näin levottomia unia, aamulla unenpöpperössä soitin äidille ja kerroin, etten menekään viikonlopuksi Keski-Suomeen. Myöhemmin perjantaina UI sitten soitti, rupatteli ensin, oli sitten hetken hiljaa ja puhui viisaita sanoja. Sanoi, että on ihan tavallista, että käy näin - ensin sitä jaksaa ja sitten ei pysty, ei kertakaikkiaan kykene. Inhoaa itseään ja vihaa sairautta, vammaa, sitä että on yhtäkkiä sellainen. Ja sanoi sen kaikkein tärkeimmän:
Tiedän, että luet tätä UI, kiitos. Et tiedäkään, miten paljon merkitsee se, että yhtäkkiä nurkan takaa on ilmestynyt ihminen, joka osaa ja uskaltaa sanoa asiat niinkuin ne on. Joskus asiat vaatii sen, että ne sanotaan ääneen ja joskus tekisi mieli pyytää, että toistaisit asiat vielä kerran tai kahdesti, niin helpottavaa on kuulla ne jonkun toisen lausumana. "Toi kuuluu asiaan, se on ihan normaalia, no niinpä, ootko ajatellut asiaa näin." Kiitos.
Siitä tässä varmasti pohjimmiltaan on kyse, vammaisuudesta. Siitä, etten koe olevani se sana kaikissa lomakkeissa: vaikeavammainen, haitta-aste, haittaluokka, avuntarve. Koen olevani minä itse, jonka kuoret muuttuu, tällä hetkellä suuntaan, jota en itse ole valinnut. Oivalsin myös, että ne kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit, jotka on suunnattu näkövammaisille, joille sopeutuminen näkövamman aiheuttamaan elämäntilanteen muutokseen aiheuttaa päänvaivaa, on myös mulle! Joskus ne piuhat on vähän pitkät, mutta nyt vasta oivalsin, että tämä munkin muutokseni on ollut niin suuri, että se vaikuttaa elämäntilanteeseen. Olen pitänyt itseäni jotenkin vain vähän hankalampaan tilanteeseen joutuneena ja ajatellut, että tukitoimet on sitten niille, kenellä näkö muuttuu paljon ja elämä on hankalaa. No, oppia ikä kaikki.
Niin, sitä elämänhallintaa olen opetellut eilen ja tänään ihan vaan asioita järjestelemällä. M. teki kanssani kirja- ja ruokakauppakierroksen perjantaina, koko lystiin meni vajaa tunti ja sain ruokaa pitkäksi aikaa ja mappeja ensi hätään. Nyt on silmä-, Kela-, vero-, pankki- yms. papereita mappitolkulla ojennuksessa ja huomenna edessä enää loppurutistus. Mutta kertokaa mulle, miksi 22-vuotiaalla on useita kappaleita työeläkkeen kertymisestä kertovia papereita nurkissaan?
Nyt on jo paremmin. Minulle on vakuutettu, että mieli menee elämänmuutoksen jälkeen selviytymistilaan, jossa asioita suorittaa rutiinilla, sisulla ja kikkailulla ja takapakki on aivan tavallista. Siltä nimittäin tuntuu nyt - se näön heikkenemiseen liittyvä ahdistus ja turhautuminen, jota odotin jo viime vuonna, puskee pintaan mitä ihmeellisimmissä tilanteissa.
Otin terveyteni hoitamisessa tehospurtin, varasin pika-ajan terveydenhoitajalle ja esittelin listan kaikkia vaivoja. Sain monta uutta aikaa, joista niistäkin on poikinut jo monta uutta aikaa. Painonhallintaterveydenhoitaja on ihana, menisin ilomielin rupattelemaan vaikka joka viikko! Huoleni olemattoman liikunnan ja säännöllisen syömisen yhteisvaikutuksista oli ollut osittain turhaa, sillä painoin lopulta 6,5kg vähemmän kuin luulin painavani. Nyt tilannetta seuraillaan, edessä on verenkuva ja ruokavalion tarkastus, jota varten kävin jo ravintoterapeutillakin. Asia oli niinkuin uumoilinkin, soija- ja pähkinäallergisena pääasiallisena kasvissyöjänä proteiinin saanti ei ole riittävää ja kalsiumiakin pitäisi saada lisää. Kaupassakäynti olisi muutokselle elinehto.
Myös Suuret Suunnitelmat etenevät, eilen päivitimme Jorvissa kuntoutussuunnitelmaa, edessä on hakeminen pistekurssille ja tapaaminen Kelan kanssa, jotta selviää, voinko lähteä vapaaehtoistyöhön. Sain uskonvahvistusta, kun sekä kuntoutusohjaaja että koulutussihteeri olivat sitä mieltä, että vuosi Keski-Euroopassa kehitysyhteistyön ja näkövammaistaitojen parissa olisi sekä hyödyllinen että tarpeellinen.
Tässä kuussa nostetaan avustaja-asiakin pöydälle, sillä nyt voin jo myöntää, että tarvetta todella olisi. Kepulikonsteihin ja kikkailuun väsyy, säännöllinen apu helpottaisi asiointia ja monia käytännön asioita. Olen huono pyytämään apua, enkä kuormita ystäviä mielelläni. Tällä viikolla ensi kertaa pyysin O:ta tuomaan kaupasta tavaraa ja suurimmalla turhautumisen hetkellä Facebookiin parkaistu "lähtisikö joku mun kanssani kauppaan" poiki reilussa tunnissa kaksi avuntarjousta. Ihmeelliset, siunatut ystävät! Toivossa on nyt siis hyvä elää, ehkä kesään mennessä saan avustajan. Sen kanssa voi mennä kauppaan, käydä lenkillä ja uimassa, lajitella papereita ja postia ja sen voi jopa ottaa mukaan luennolle kirjoittamaan sähköisiä muistiinpanoja, mikäli luennoitsija ei saa luennoistaan mitenkään saavutettavia! Ihmeellinen avustaja! Hakurumba ja hyvän löytäminen kyllä hirvittää.
Torstai-iltana oli lähes samanlainen kauhea tunne, kuin taannoin rautatieaseman liikennevaloissa. Etsin tärkeitä papereita kaikista paikoista useaan kertaa (löytyi tänään mapitustalkoissa) ja lopulta istuin ja itkin turhautumistani, sitä miten paljon paperia kotiini kannetaan, sitä miten en jaksa mitään enkä pärjää missään enkä voi enää lukeakaan, kun en näe ja äänikirjat ovat kamalia. Sorruin jopa siihen, mihin melko harvoin - ruikuttamaan ystävälle. Tässä tapauksessa kirjoitin pitkän sähköpostin Uudelle Ihmiselle ja selitin jokseenkin sekavasti kaiken. Sitten niistin, vedin henkeä ja kirosin ja lähetin viestin, jossa kehotin poistamaan ensimmäisen viestin sitä lukematta. Nukuin raskaasti ja näin levottomia unia, aamulla unenpöpperössä soitin äidille ja kerroin, etten menekään viikonlopuksi Keski-Suomeen. Myöhemmin perjantaina UI sitten soitti, rupatteli ensin, oli sitten hetken hiljaa ja puhui viisaita sanoja. Sanoi, että on ihan tavallista, että käy näin - ensin sitä jaksaa ja sitten ei pysty, ei kertakaikkiaan kykene. Inhoaa itseään ja vihaa sairautta, vammaa, sitä että on yhtäkkiä sellainen. Ja sanoi sen kaikkein tärkeimmän:
Sä olet kuitenkin se sama Tytti.
Sulla on tää vamma ja sä olet vaikeasti vammainen, mutta ei se, että olet vaikeasti vammainen, tarkoita sitä, ettetkö vois tehdä asioita.
Sulla on tää vamma ja sä olet vaikeasti vammainen, mutta ei se, että olet vaikeasti vammainen, tarkoita sitä, ettetkö vois tehdä asioita.
Tiedän, että luet tätä UI, kiitos. Et tiedäkään, miten paljon merkitsee se, että yhtäkkiä nurkan takaa on ilmestynyt ihminen, joka osaa ja uskaltaa sanoa asiat niinkuin ne on. Joskus asiat vaatii sen, että ne sanotaan ääneen ja joskus tekisi mieli pyytää, että toistaisit asiat vielä kerran tai kahdesti, niin helpottavaa on kuulla ne jonkun toisen lausumana. "Toi kuuluu asiaan, se on ihan normaalia, no niinpä, ootko ajatellut asiaa näin." Kiitos.
Siitä tässä varmasti pohjimmiltaan on kyse, vammaisuudesta. Siitä, etten koe olevani se sana kaikissa lomakkeissa: vaikeavammainen, haitta-aste, haittaluokka, avuntarve. Koen olevani minä itse, jonka kuoret muuttuu, tällä hetkellä suuntaan, jota en itse ole valinnut. Oivalsin myös, että ne kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit, jotka on suunnattu näkövammaisille, joille sopeutuminen näkövamman aiheuttamaan elämäntilanteen muutokseen aiheuttaa päänvaivaa, on myös mulle! Joskus ne piuhat on vähän pitkät, mutta nyt vasta oivalsin, että tämä munkin muutokseni on ollut niin suuri, että se vaikuttaa elämäntilanteeseen. Olen pitänyt itseäni jotenkin vain vähän hankalampaan tilanteeseen joutuneena ja ajatellut, että tukitoimet on sitten niille, kenellä näkö muuttuu paljon ja elämä on hankalaa. No, oppia ikä kaikki.
Niin, sitä elämänhallintaa olen opetellut eilen ja tänään ihan vaan asioita järjestelemällä. M. teki kanssani kirja- ja ruokakauppakierroksen perjantaina, koko lystiin meni vajaa tunti ja sain ruokaa pitkäksi aikaa ja mappeja ensi hätään. Nyt on silmä-, Kela-, vero-, pankki- yms. papereita mappitolkulla ojennuksessa ja huomenna edessä enää loppurutistus. Mutta kertokaa mulle, miksi 22-vuotiaalla on useita kappaleita työeläkkeen kertymisestä kertovia papereita nurkissaan?
perjantai 29. tammikuuta 2010
Maailmanloppu ei tullutkaan.
Mutta se totta totisesti meinasi tulla rautatieaseman liikennevaloissa,
kun kahden viikon huonot unet, huutava nälkä ja kuivuuttaan halkeilevat huulet yhdistyi tämän hetken opintostressiin, tenttistressiin, terveysstressiin ja rahastressiin, kesätyöstressiin. Viime päivinä mieleen palannut suru menneestä ja pettymykset viiden vuoden takaa, irc-galleriasta löytynyt jokseenkin näivettynyt tyttö, jonka laimea hymy ei ulotu silmiin saakka. Samaisen gallerian varastosta lisää kuvia samalta ajalta, lisää väsyneitä ja surullisia, jotka näkyvät vain itselleni. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää on jälleen saanut merkityksensä ja ei niinkään katkerat, kuin pettyneet ja petetyt muistot ja kaikki se, mikä jäi aikanaan selvittämättä, kaikki vastaamattomat kysymykset.
Viiden vuoden takainen maailmanlopun tuntu, kun henki ei kulje ja sattuu niin saakelisti!
Bussin kaartaessa Tampereen tutuilla kaduilla oli vielä turvallinen olo. Päivän aikana iski ikävä kotiin Hervantaan, omaan kouluun! Kaikki ne mun ihmiset, jotka ei ole siellä, vaan ihan väärissä maissa ja kaupungeissa, joiden luona ei voi syödä piirakkaa juhlistaakseen ihan mitättömiä asioita, kuten vaikka sitä että ulkona paistaa aurinko ja isoja asioita, kuten vuoden yrittämisen jälkeen läpäistyä fysiikan tenttiä. Hirvittävä ikävä, jota en ole edes huomannut ennen kuin se tuli nurkan takaa koko komeudessaan vastaan.
Maailmanloppu oli ihan siinä, otti kunnon kuristusotteen niin että kipu sai voimaan pahoin.
Kukaan ei katsonut päin, ohikulkijat väistelivät minua ja minä mietin, että noinko kaikki aina väistää? Noinko joku haluaa tutustua minuun, siihen kuka minä olen? Luotanko liikaa, kerronko liikaa itsestäni, jos vastapuolena on tällainen pelko siitä, että antoi itsestään jotain, mitä ei saa takaisin?
Näkeekö joku minut, vaikka minä näen päivä päivältä vähemmän enkä joskus enää ketään? Miten tullaan ihmisten kanssa tutuiksi katsomatta silmiin? Mitä minä sitten teen, kun punaisen ja vihreän lisäksi muutkin värit lakkaavat olemasta?
Mutta ei se sitten tullut, se maailmanloppu. Raitiovaunussa pidin tolpasta niin tiukasti kiinni ja purin hammasta otsasuonet tykyttäen, vieressä lapsi seisoi hiljaa ja katsoi silmiin, mahdoin näyttää oudolta.
Miten voikaan tuulla niin, että tuuli menee läpi ja tuntuu, ettei olisikaan?
**
Apteekin täti myi huulirasvaa.
Onneksi kotona oli O., joka puhui tavallisista asioista ja kyseli tavallisista asioista ja sanoi hauskasti, niin että nauratti. Osaan minä sentään sen.
kun kahden viikon huonot unet, huutava nälkä ja kuivuuttaan halkeilevat huulet yhdistyi tämän hetken opintostressiin, tenttistressiin, terveysstressiin ja rahastressiin, kesätyöstressiin. Viime päivinä mieleen palannut suru menneestä ja pettymykset viiden vuoden takaa, irc-galleriasta löytynyt jokseenkin näivettynyt tyttö, jonka laimea hymy ei ulotu silmiin saakka. Samaisen gallerian varastosta lisää kuvia samalta ajalta, lisää väsyneitä ja surullisia, jotka näkyvät vain itselleni. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää on jälleen saanut merkityksensä ja ei niinkään katkerat, kuin pettyneet ja petetyt muistot ja kaikki se, mikä jäi aikanaan selvittämättä, kaikki vastaamattomat kysymykset.
Viiden vuoden takainen maailmanlopun tuntu, kun henki ei kulje ja sattuu niin saakelisti!
Bussin kaartaessa Tampereen tutuilla kaduilla oli vielä turvallinen olo. Päivän aikana iski ikävä kotiin Hervantaan, omaan kouluun! Kaikki ne mun ihmiset, jotka ei ole siellä, vaan ihan väärissä maissa ja kaupungeissa, joiden luona ei voi syödä piirakkaa juhlistaakseen ihan mitättömiä asioita, kuten vaikka sitä että ulkona paistaa aurinko ja isoja asioita, kuten vuoden yrittämisen jälkeen läpäistyä fysiikan tenttiä. Hirvittävä ikävä, jota en ole edes huomannut ennen kuin se tuli nurkan takaa koko komeudessaan vastaan.
Maailmanloppu oli ihan siinä, otti kunnon kuristusotteen niin että kipu sai voimaan pahoin.
Kukaan ei katsonut päin, ohikulkijat väistelivät minua ja minä mietin, että noinko kaikki aina väistää? Noinko joku haluaa tutustua minuun, siihen kuka minä olen? Luotanko liikaa, kerronko liikaa itsestäni, jos vastapuolena on tällainen pelko siitä, että antoi itsestään jotain, mitä ei saa takaisin?
Näkeekö joku minut, vaikka minä näen päivä päivältä vähemmän enkä joskus enää ketään? Miten tullaan ihmisten kanssa tutuiksi katsomatta silmiin? Mitä minä sitten teen, kun punaisen ja vihreän lisäksi muutkin värit lakkaavat olemasta?
Mutta ei se sitten tullut, se maailmanloppu. Raitiovaunussa pidin tolpasta niin tiukasti kiinni ja purin hammasta otsasuonet tykyttäen, vieressä lapsi seisoi hiljaa ja katsoi silmiin, mahdoin näyttää oudolta.
Miten voikaan tuulla niin, että tuuli menee läpi ja tuntuu, ettei olisikaan?
**
Apteekin täti myi huulirasvaa.
Onneksi kotona oli O., joka puhui tavallisista asioista ja kyseli tavallisista asioista ja sanoi hauskasti, niin että nauratti. Osaan minä sentään sen.
lauantai 23. tammikuuta 2010
Tajuntaa laajentava päivä.
Aamulla olin tehokas hetken, sitten starttasin kohti Kamppia. Söin Memphisissä yksikseni, M. haki muutaman levyn lainaan ja tarjoilija kuulosti Lontoon merimieskirkon vapaaehtois-S:lta.
Seikkailin metrolla Sörnäisiin, löysin oikean uloskäynnin ja ihmettelin piippailevia hissejä. Sittemmin kuulin, että ne todella on sitä varten, että näkövammaiset ne löytäisi, mutta mun mielestä "seuraa rullaportaiden ääntä, hissit löytyy portaiden molemmin puolin" olisi ihan hyvä ohje myös, hissien lisäksi kuin siellä vieressä ei ole mitään, eksymisen vaaraa ei ole. Tehtiin S:n kanssa retki Punnitse ja säästään, jossa ensin tutkiskeltiin itse ja sitten osteltiin myyjän suosiollisella avustuksella. Jee, sokot shoppailee! Sitten takaisin metroon ja palloilua Hakaniemessä. Sattumalta tultiin ulos parhaasta mahdollisesta metron reiästä, pienen tepastelun jälkeen löydettiin Ekolo ja tehtiin siellä lisää löytöjä. K-Extra myi meille pullaa ja maitoa ja kassalla oli loistelias tyttö!
S. minulle: Mä voin tarjota, Kela on maksanut mulle takautuvasti viime aikoina vaikka mitä!"
Kassaneiti: Jee!! Kelan kuuluukin maksaa, tää on niin tuttua!
S ja T.: Niinpä!
Kassaneiti: Minäpä mulkasen, mitä täällä [paistopistepusseissa] on! Ja sitten on näitä omppuloita, saanko pistää tän pussin solmuun?
Sen lisäksi kassaneiti tahtoi tietää, erottaako kolikot helposti toisistaan. Hykerrellen hiihtelimme kotia kohti.
Kerrottakoon, että näkövammaisten asumista koskevassa, joissain ihmisissä hilpeyttä herättäneessä kirjoituksessani oli joitakin puutteita. Puhuvan hissin volyymi oli alun alkaen niin kova, että kaikki talon asukkaat kuulivat, mihin kulloinenkin hissin käyttäjä oli matkalla. S:n ulko-ovi on epäilyttävä, kiinni ollessaankin heiluu paikallaan n. 0,5cm edestakaisin, (ääni)eristystä ei ole. Niin ja lapsivieraita ei voi vessaan päästää yksin, sillä valokatkaisijan alareunassa on parin sormen mentävä aukko, josta saa sormet suoraan sähköjohtoihin.
Piipahdin myös A:n luona hakemassa Victorin lainaan. On onnekasta olla suupaltti, sillä tulin eräässä sivulauseessa maininneeksi kaipaavani kyseistä härveliä ja kas kummaa, asia järjestyi! Paikan päällä tulin myös maininneeksi haluni oppia lukemaan pisteitä ja kas kummaa, sekin järjestyi! Nyt sängyllä odottaa "Lukemisen iloa"-pistekurssi aikuisille. Että "a a a a a kukka kuka b b b b b kakku kakku" teillekin vaan. Hannoverin reissu loppukesästä avasi silmäni vertaistuen tärkeyden suhteen. En ollutkaan yksin, kun tietyt asiat tuntuivat hankalilta. Tänään kyläillessä oli vähän samanlainen olo, ihan oikeasti on muitakin, jotka suunnilleen saman ikäisenä ovat pohtineet samoja juttuja. Miten on pelottavaa, kun ei koskaan tiedä, mitä seuraavana päivänä näkee. Miten on turhauttavaa, kun apuvälineitään ei osaa käyttää tai ei halua ottaa niitä kaikkia vastaan. Miten äidit soittelee vähän liikaa perään. Välillä piti juoda teetä ja hengähtää rauhassa, kun tuntui, että pakahdun siihen helpotuksen tunteeseen, minkä ihan arkisistakin jutuista jutteleminen sai aikaan. Joku osasi täydentää lauseen: "Jos en kaupassa löydä sitä mitä etsin, ..."! Yhdistettynä tähän tämän hetkiseen typerryttävään uupumukseen, väsymykseen ja liian suureen työtaakkaan, oli ehkä vähän liiankin suuri oivallus. (niin, vastaushan on "... olen sitten ilman ja syön vain leipää ja jugurttia.")
Pengerkadulla on sähkökaappi, joka on maalattu siniseksi ja jonka kannessa on suuri liikennemerkkikuva valkoisen kepin kanssa kulkevasta henkilöstä, jolla on irokeesi.
Hurautin taksilla itään vanhan ystävän tilapäiskotiin kekkereihin, joissa oli Intia-teema. Hieman ihmettelin etukäteen, mutta saavuttuani ymmärsin. Olohuoneessa oli paljon tummaa puuta, tuuletinlamppu katossa, hindujumalten kuvilla koristeltuja sohvatyynyjä ja 11 norsupatsasta. Ruokapöydässä opin Jeesuksen näköiseltä ranskalaiselta pojalta, miten juustoa kuuluu leikata oikein - pöydässä oleva juusto oli kuulemma pyhäinhäväistys eikä kumpikaan ranskalainen voinut käsittää, miten siitä enää voisi leikata palaakaan. Juustoa oli jäljellä ainakin 3/4.
Paluumatkalla sain puheliaan taksikuskin, joka oli iloinen siitä, että asuin lähellä hänen kotiaan ja hän pääsisi kotiin syömään. Tuli puhetta opinnoista ja aiemmasta urastani tuotantotalouden opintoneuvojana sekä siitä, että hänen poikansa on hakemassa opiskelemaan juuri sitä. Lopputulos oli, että lupauduin pojalle opintoneuvomaan, mikäli tämä sitä haluaa ja sain puolestani kuskin numeron, jotta voin tilata sen suoraan. Loistavaa, voin ohittaa kalliin taksikeskuksen!
Kävin eilen uimassa, mutta se on toinen tarina se.
Seikkailin metrolla Sörnäisiin, löysin oikean uloskäynnin ja ihmettelin piippailevia hissejä. Sittemmin kuulin, että ne todella on sitä varten, että näkövammaiset ne löytäisi, mutta mun mielestä "seuraa rullaportaiden ääntä, hissit löytyy portaiden molemmin puolin" olisi ihan hyvä ohje myös, hissien lisäksi kuin siellä vieressä ei ole mitään, eksymisen vaaraa ei ole. Tehtiin S:n kanssa retki Punnitse ja säästään, jossa ensin tutkiskeltiin itse ja sitten osteltiin myyjän suosiollisella avustuksella. Jee, sokot shoppailee! Sitten takaisin metroon ja palloilua Hakaniemessä. Sattumalta tultiin ulos parhaasta mahdollisesta metron reiästä, pienen tepastelun jälkeen löydettiin Ekolo ja tehtiin siellä lisää löytöjä. K-Extra myi meille pullaa ja maitoa ja kassalla oli loistelias tyttö!
S. minulle: Mä voin tarjota, Kela on maksanut mulle takautuvasti viime aikoina vaikka mitä!"
Kassaneiti: Jee!! Kelan kuuluukin maksaa, tää on niin tuttua!
S ja T.: Niinpä!
Kassaneiti: Minäpä mulkasen, mitä täällä [paistopistepusseissa] on! Ja sitten on näitä omppuloita, saanko pistää tän pussin solmuun?
Sen lisäksi kassaneiti tahtoi tietää, erottaako kolikot helposti toisistaan. Hykerrellen hiihtelimme kotia kohti.
Kerrottakoon, että näkövammaisten asumista koskevassa, joissain ihmisissä hilpeyttä herättäneessä kirjoituksessani oli joitakin puutteita. Puhuvan hissin volyymi oli alun alkaen niin kova, että kaikki talon asukkaat kuulivat, mihin kulloinenkin hissin käyttäjä oli matkalla. S:n ulko-ovi on epäilyttävä, kiinni ollessaankin heiluu paikallaan n. 0,5cm edestakaisin, (ääni)eristystä ei ole. Niin ja lapsivieraita ei voi vessaan päästää yksin, sillä valokatkaisijan alareunassa on parin sormen mentävä aukko, josta saa sormet suoraan sähköjohtoihin.
Piipahdin myös A:n luona hakemassa Victorin lainaan. On onnekasta olla suupaltti, sillä tulin eräässä sivulauseessa maininneeksi kaipaavani kyseistä härveliä ja kas kummaa, asia järjestyi! Paikan päällä tulin myös maininneeksi haluni oppia lukemaan pisteitä ja kas kummaa, sekin järjestyi! Nyt sängyllä odottaa "Lukemisen iloa"-pistekurssi aikuisille. Että "a a a a a kukka kuka b b b b b kakku kakku" teillekin vaan. Hannoverin reissu loppukesästä avasi silmäni vertaistuen tärkeyden suhteen. En ollutkaan yksin, kun tietyt asiat tuntuivat hankalilta. Tänään kyläillessä oli vähän samanlainen olo, ihan oikeasti on muitakin, jotka suunnilleen saman ikäisenä ovat pohtineet samoja juttuja. Miten on pelottavaa, kun ei koskaan tiedä, mitä seuraavana päivänä näkee. Miten on turhauttavaa, kun apuvälineitään ei osaa käyttää tai ei halua ottaa niitä kaikkia vastaan. Miten äidit soittelee vähän liikaa perään. Välillä piti juoda teetä ja hengähtää rauhassa, kun tuntui, että pakahdun siihen helpotuksen tunteeseen, minkä ihan arkisistakin jutuista jutteleminen sai aikaan. Joku osasi täydentää lauseen: "Jos en kaupassa löydä sitä mitä etsin, ..."! Yhdistettynä tähän tämän hetkiseen typerryttävään uupumukseen, väsymykseen ja liian suureen työtaakkaan, oli ehkä vähän liiankin suuri oivallus. (niin, vastaushan on "... olen sitten ilman ja syön vain leipää ja jugurttia.")
Pengerkadulla on sähkökaappi, joka on maalattu siniseksi ja jonka kannessa on suuri liikennemerkkikuva valkoisen kepin kanssa kulkevasta henkilöstä, jolla on irokeesi.
Hurautin taksilla itään vanhan ystävän tilapäiskotiin kekkereihin, joissa oli Intia-teema. Hieman ihmettelin etukäteen, mutta saavuttuani ymmärsin. Olohuoneessa oli paljon tummaa puuta, tuuletinlamppu katossa, hindujumalten kuvilla koristeltuja sohvatyynyjä ja 11 norsupatsasta. Ruokapöydässä opin Jeesuksen näköiseltä ranskalaiselta pojalta, miten juustoa kuuluu leikata oikein - pöydässä oleva juusto oli kuulemma pyhäinhäväistys eikä kumpikaan ranskalainen voinut käsittää, miten siitä enää voisi leikata palaakaan. Juustoa oli jäljellä ainakin 3/4.
Paluumatkalla sain puheliaan taksikuskin, joka oli iloinen siitä, että asuin lähellä hänen kotiaan ja hän pääsisi kotiin syömään. Tuli puhetta opinnoista ja aiemmasta urastani tuotantotalouden opintoneuvojana sekä siitä, että hänen poikansa on hakemassa opiskelemaan juuri sitä. Lopputulos oli, että lupauduin pojalle opintoneuvomaan, mikäli tämä sitä haluaa ja sain puolestani kuskin numeron, jotta voin tilata sen suoraan. Loistavaa, voin ohittaa kalliin taksikeskuksen!
Kävin eilen uimassa, mutta se on toinen tarina se.
lauantai 12. joulukuuta 2009
Tukka putkella.
Takana on kaksi syksyn ehkä hulluimmista päivistä. Tänään en edes muistanut, mitä eilen illalla tein, olinko eräissä pikkujouluissa, kun minulta sitä kysyttiin... Eilen aamulla vähän raivasin kotia ja tein mummin ohjeella ryynileipää. T. kävi kylässä, valitsi poistovaatepinostani itselleen vetimiä ja sai teekaapistani täydennystä. Joimme teet ja suuntasimme keskustaa kohti, kävin Helsingissä vierailevan isän kanssa pikalounaalla, josta kipitin luennolle, josta puolen tunnin kuluttua kipitin vuoden viimeiseen Changemaker-tiimipalaveriin ja sieltä edelleen kiitosaterialle ravintolaan, josta kotiin kahdeksan jälkeen. Tänään starttasin yhdeksän jälkeen Selloon silmälääkäriin, jossa viime viikon näkökenttäkartoitus oli hukattu, onneksi saivat sen toisesta toimipisteestä faksilla. Silmälääkäristä paineltiin N:n kanssa Stadiumiin, josta löysin toppahousut, joiden ostamista olen vuosia lykännyt. Uudet on oranssit, kuten takkikin, joten jos näette jättiporkkanan pääkaupunkiseudulla, niin tulkaahan tervehtimään... Apteekissakin kävin, sain jälleen kerran kysymyksiä siitä, olenko hakenut Kelalta korvauksia. Ilmeisesti pitkäaikaissairaiden lääkkeitä korvataan, mutten tiedä, ovatko minun lääkkeeni korvauksen piirissä. Täytyy selvittää. Sitten vielä Prisma-kierros, jonka loppusumma oli järkyttävät 70 euroa! En voi käsittää. Prismasta sitten kotiin, jääkaappi- ja pakastinkamat kylmään, ryynileipäpala nassuun ja ratikalla Töölöön sikapiikille. Sain itseni jopa YTHS:n hammaslääkäriosastolle, jossa selvisi, että viisaudenhammasröntgenissä voi käydä milloin vain haluaa. Menen maanantaina klo 8, jos suinkin jaksan ja varaan sitten samaan syssyyn hammaslääkärin ja suuhygienistin helmi-maaliskuulle, josta ensimmäiset uudet ajat tulevat maanantaina jakoon. Asiat etenee, jee! Sitten pikapikaa keskustaan, Tampereen opiskelukaveri T:n kanssa pikalounaalle ja sitten taas V:n kanssa kotiin, kun tämä tuli katsastamaan vaatepinon tarjontaa. Sitten pikapikaa kuoron joulukonserttia varten Alppilan kirkkoon, harjoitukset, kolmen nuoteistani puuttuvan laulun sanojen pänttäystä, keikka ja kuoronjohtajan luo glögille. Nyt voisikin sitten kaatua sänkyyn.
Mutta vielä ennen sitä tahdon kertoa teille, että olen nyt virallisesti 100% invalidi, lääkäri ihmetteli aiempaa haitta-astettani sen kuultuaan, sillä "ilman muuta tuolla näöntarkkuudella pitäisi haitta-asteen olla 100%". Niinpä niin, onneksi selvisi nyt. Tämähän vaikuttaa nimittäin verotukseen, vammaistukeen, Helsingin matkakortin hintaan ja varmasti vielä johonkin muuhunkin, mitä en ole osannut edes ajatella. Pistekurssille pitäisi hakea (ja siihen ensin lääkärintodistus), samoin avustaja-asia pitäisi viimein saada vireille, invaparkkilupakaan ei olisi pahitteeksi. Byrokratian pyörittelyä siis luvassa koko kevääksi.
Kotikin on kuin hävityksen kauhistus, mun assistentti on varmaan ottanut lomaa. Ainiin, eiku, eihän mulla ole sellasta.
Mutta vielä ennen sitä tahdon kertoa teille, että olen nyt virallisesti 100% invalidi, lääkäri ihmetteli aiempaa haitta-astettani sen kuultuaan, sillä "ilman muuta tuolla näöntarkkuudella pitäisi haitta-asteen olla 100%". Niinpä niin, onneksi selvisi nyt. Tämähän vaikuttaa nimittäin verotukseen, vammaistukeen, Helsingin matkakortin hintaan ja varmasti vielä johonkin muuhunkin, mitä en ole osannut edes ajatella. Pistekurssille pitäisi hakea (ja siihen ensin lääkärintodistus), samoin avustaja-asia pitäisi viimein saada vireille, invaparkkilupakaan ei olisi pahitteeksi. Byrokratian pyörittelyä siis luvassa koko kevääksi.
Kotikin on kuin hävityksen kauhistus, mun assistentti on varmaan ottanut lomaa. Ainiin, eiku, eihän mulla ole sellasta.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Runosuonessani on tilapäinen tulppa.
Opiskelut hyökyy yli ja ympäri, viikonloppuna juhlistetaan veljen valkolakkia ja joulu ja joulunalustentit lähenee uhkaavasti. Opintopisteitä ei näy eikä kuulu ja ekoilutkin on olleet varsin vähissä. Tänään sentään edistyi Silmäklinikan asia, kun eilen potilasasiamieheltä saatu lomake tuli pukattua postiin - kirjallinen muistutus ja selvityspyyntö ylilääkärille.
Kamalasti pitäisi kaikkea. Soittaa YTHS:lle, tiedustella sieltä silmälääkäriasioita ja varata aika hammasröntgeniin ja -lääkäriin. Soittaa HUS:iin ja tiedustella lääkärintodistusta pistekurssia varten ja kuntoutusohjaaja-aikaa kuntoutussuunnitelman päivittämistä varten. Olla yhteydessä sossun vammaispalveluosastoon, jotta avustaja-asiat saataisiin alulle. Ja sitten, lopulta, täyttää ne pistekurssihakemukset Näkkärikeskusliiton aluesihteerin kanssa ja ottaa härkää sarvista, varata aika isoon K:hon ja kysyä kelantädiltä, että miten asiat oikein on sen vapaaehtoistyövuoden suhteen. Lamauttaa tämä asioiden määrä.
Kamalasti pitäisi kaikkea. Soittaa YTHS:lle, tiedustella sieltä silmälääkäriasioita ja varata aika hammasröntgeniin ja -lääkäriin. Soittaa HUS:iin ja tiedustella lääkärintodistusta pistekurssia varten ja kuntoutusohjaaja-aikaa kuntoutussuunnitelman päivittämistä varten. Olla yhteydessä sossun vammaispalveluosastoon, jotta avustaja-asiat saataisiin alulle. Ja sitten, lopulta, täyttää ne pistekurssihakemukset Näkkärikeskusliiton aluesihteerin kanssa ja ottaa härkää sarvista, varata aika isoon K:hon ja kysyä kelantädiltä, että miten asiat oikein on sen vapaaehtoistyövuoden suhteen. Lamauttaa tämä asioiden määrä.
perjantai 30. lokakuuta 2009
Previously on Tytti's adventures with HUS.
Osat 1-3. Käyntejä silmäklinikan päivystyksessä.
Osa 4. 3. kesäkuuta 2009. "Väärä valinta"
3.6. Tytti käy silmälääkärin vastaanotolla HUSin silmäklinikalla, jossa todettiin tilanteen olevan "niin stabiili, ettei HUS voi hoitaa", mutta että "voit joko mennä omalle silmälääkärillesi tai ottaa meiltä maksusitoumuksen ja käydä silmäääkärillä ja näkökenttätutkimuksessa yksityisellä loppuvuoden aikana". Tytti ottaa maksusitoumuksen.
Osa 9. "Postponed"
Lokakuussa mikään ei ole muuttunut, uusi soitto johtaa seuraavaan: "joo, on ne syyskuussa otettu esille ne paperit, mutta maksusitoumus on tulossa marras-joulukuuksi, saat sen postissa vähän aiemmin".
Osa 10. "Lääkäriajat varattu!"
Tytti varasi ajan Terveystalolle ulkomaan reissua edeltäville viikoille, koska on siellä asioinut jo Jyväskylässä asuessaan.
Osa 11. "Olet tehnyt väärin!!"
Tänään, lokakuun viimeisenä arkipäivänä Tytti soittaa ihmettelevän puhelun osto-osastolle, jolla 2h soittoaika kerran viikossa. Vastaus "kuka helvetti sulle niin on sanonut, kun nimenomaan vain näistä tietyistä paikoista saa varata sen maksusitoumuksella maksettavan ajan!! ei sun paperit oo vielä edes käsittelyssä täällä, soitan kohta takasin" ja sitten seuraavan puhelun aikana "niin, tänne on merkitty näkökenttätutkimus... ja KAKSI silmälääkärikäyntiä loppuvuodelle, selvittelen asiaa, soitan ennen kahtatoista, ennen sitä sun ulkomaanmatkaa ei kyllä välttämättä saa kuin silmälääkärin Espoosta ja näkökenttäkartoituksen jostain muualta".
To be continued.
***
Olen ehkä väsyneempi kuin olen myöntänytkään, puhelun jälkeen kaikki puhti katosi, kädet tärisivät ja itkin ääneen. Toivoin, että menis koko näkö, niin loppuis tää säätäminen. Nyt odotan soittoa ennen puolta päivää ja pohdin, investoisinko 200-400e lääkärikäynteihin, jotta saisin ne pois alta ennen reissua.
Osa 4. 3. kesäkuuta 2009. "Väärä valinta"
3.6. Tytti käy silmälääkärin vastaanotolla HUSin silmäklinikalla, jossa todettiin tilanteen olevan "niin stabiili, ettei HUS voi hoitaa", mutta että "voit joko mennä omalle silmälääkärillesi tai ottaa meiltä maksusitoumuksen ja käydä silmäääkärillä ja näkökenttätutkimuksessa yksityisellä loppuvuoden aikana". Tytti ottaa maksusitoumuksen.
Osa 9. "Postponed"
Lokakuussa mikään ei ole muuttunut, uusi soitto johtaa seuraavaan: "joo, on ne syyskuussa otettu esille ne paperit, mutta maksusitoumus on tulossa marras-joulukuuksi, saat sen postissa vähän aiemmin".
Osa 10. "Lääkäriajat varattu!"
Tytti varasi ajan Terveystalolle ulkomaan reissua edeltäville viikoille, koska on siellä asioinut jo Jyväskylässä asuessaan.
Osa 11. "Olet tehnyt väärin!!"
Tänään, lokakuun viimeisenä arkipäivänä Tytti soittaa ihmettelevän puhelun osto-osastolle, jolla 2h soittoaika kerran viikossa. Vastaus "kuka helvetti sulle niin on sanonut, kun nimenomaan vain näistä tietyistä paikoista saa varata sen maksusitoumuksella maksettavan ajan!! ei sun paperit oo vielä edes käsittelyssä täällä, soitan kohta takasin" ja sitten seuraavan puhelun aikana "niin, tänne on merkitty näkökenttätutkimus... ja KAKSI silmälääkärikäyntiä loppuvuodelle, selvittelen asiaa, soitan ennen kahtatoista, ennen sitä sun ulkomaanmatkaa ei kyllä välttämättä saa kuin silmälääkärin Espoosta ja näkökenttäkartoituksen jostain muualta".
To be continued.
***
Olen ehkä väsyneempi kuin olen myöntänytkään, puhelun jälkeen kaikki puhti katosi, kädet tärisivät ja itkin ääneen. Toivoin, että menis koko näkö, niin loppuis tää säätäminen. Nyt odotan soittoa ennen puolta päivää ja pohdin, investoisinko 200-400e lääkärikäynteihin, jotta saisin ne pois alta ennen reissua.
tiistai 22. syyskuuta 2009
Vastauksia odotellessa.
KELA runksuttaa edelleen vammaistukianomusta, perjantaina aion mennä elokuviin ihan sen kunniaksi, että on vammaistukihakemuksen "1kk Kelassa"-merkkipäivä. Lain mukaan KELA saa hautoa asioita käsittääkseni kuukauden, aikomukseni on soitella perään ehkä joskus ensi viikolla, jos mitään ei ala kuulua.
HUS hautoo edelleen sitä maksusitoumusta, joka minun piti saada silmäkontrollia ja näkökenttätutkimusta varten jo kesällä. Soittelin asian perään pari-kolme viikkoa sitten, jolloin se kaivettiin naftaliinista, jonne se oli epähuomiossa tungettu. Nyt odottelen vielä ensi viikkoon ja sitten soitan jälleen - en uskalla ryhtyä varaamaan aikaa lääkäriin ennen kuin tiedän varmuudella, koska maksusitoumus on käytössäni.
HELSINGIN kaupunki vastasi tänään Talks&Zooms-hakemukseeni - kielteisesti. Kyseinen ohjelmista on matkapuhelimen puhe- ja suurennusohjelma, jonka näkövammainen periaatteessa voi saada perusterveydenhuollon kautta. Sama taho myöntää myös valkoisia keppejä, keppien vaihtopäitä yms. arkipäivässä välttämätöntä. Yleinen linja Näkövammaisten Keskusliiton apuvälinekouluttajan mukaan on, että puhelimen merkitys näkövammaisen(kin) arjen sujumisen kannalta ymmärretään jo varsin hyvin ja yleensä ohjelmisto on myönnetty. Ensimmäisen saamani nyrkkisäännön mukaan "näön pitää olla niin heikko, että henkilö käyttää lukutelevisiota" (minä käytän), mutta siitä huolimatta tämänpäiväisessä päätöksessä todettiin, että "visus 0,1 ja haitta-aste 85% ovat aivan liian korkeat mahtuakseen kriteeristöön, visuksen tulisi olla korkeintaan 0,05, jotta ohjelmisto voitaisiin myöntää, mikäli merkittäviä näkökenttäpuutoksia tai häikäistymistä ei ole". No, kyllähän minä häikäistyn ja kyllä, näkökenttäpuutoksiakin on, joten ehkä haen uudestaan sitten, kun olen em. maksusitoumuksen turvin näkökenttäni kartoittanut. Ihmetyttää vaan, että mitä 0,05:n visuksella varustettu ihminen enää suurennusohjelmalla tekee, jos minäkään en puhelimestani meinaa saada suurennuslasillakaan tolkkua?
Uuvuttaa, päivällä vähän itkettikin, mutta onneksi luennoilla oli kivaa ja vietin aikaa kahvilla ystävän kanssa.
HUS hautoo edelleen sitä maksusitoumusta, joka minun piti saada silmäkontrollia ja näkökenttätutkimusta varten jo kesällä. Soittelin asian perään pari-kolme viikkoa sitten, jolloin se kaivettiin naftaliinista, jonne se oli epähuomiossa tungettu. Nyt odottelen vielä ensi viikkoon ja sitten soitan jälleen - en uskalla ryhtyä varaamaan aikaa lääkäriin ennen kuin tiedän varmuudella, koska maksusitoumus on käytössäni.
HELSINGIN kaupunki vastasi tänään Talks&Zooms-hakemukseeni - kielteisesti. Kyseinen ohjelmista on matkapuhelimen puhe- ja suurennusohjelma, jonka näkövammainen periaatteessa voi saada perusterveydenhuollon kautta. Sama taho myöntää myös valkoisia keppejä, keppien vaihtopäitä yms. arkipäivässä välttämätöntä. Yleinen linja Näkövammaisten Keskusliiton apuvälinekouluttajan mukaan on, että puhelimen merkitys näkövammaisen(kin) arjen sujumisen kannalta ymmärretään jo varsin hyvin ja yleensä ohjelmisto on myönnetty. Ensimmäisen saamani nyrkkisäännön mukaan "näön pitää olla niin heikko, että henkilö käyttää lukutelevisiota" (minä käytän), mutta siitä huolimatta tämänpäiväisessä päätöksessä todettiin, että "visus 0,1 ja haitta-aste 85% ovat aivan liian korkeat mahtuakseen kriteeristöön, visuksen tulisi olla korkeintaan 0,05, jotta ohjelmisto voitaisiin myöntää, mikäli merkittäviä näkökenttäpuutoksia tai häikäistymistä ei ole". No, kyllähän minä häikäistyn ja kyllä, näkökenttäpuutoksiakin on, joten ehkä haen uudestaan sitten, kun olen em. maksusitoumuksen turvin näkökenttäni kartoittanut. Ihmetyttää vaan, että mitä 0,05:n visuksella varustettu ihminen enää suurennusohjelmalla tekee, jos minäkään en puhelimestani meinaa saada suurennuslasillakaan tolkkua?
Uuvuttaa, päivällä vähän itkettikin, mutta onneksi luennoilla oli kivaa ja vietin aikaa kahvilla ystävän kanssa.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Terveisiä joogatunnilta.
Jooga on kiehtonut minua ajatuksena jo pitkään ja nyt, kun silmän kanssa liikkuminen on hyvin rajoitettua, päätin kokeilla. Varasin paikan Joogakoulu Shantin alkeiskurssille, joka alkoi tänään. Opettajana on virolaissyntyinen Kylli Kukk, hieman alle nelikymppinen nainen. Kristillisissä piireissä olen kohdannut lähtökohtaisesti aika monenlaista suhtautumista joogaan. Osa pitää sitä aivan toisena uskontona, osa urheilumuotona toisten joukossa. Kukaan ei ole kovin syvällisesti osannut selittää ja perustella mielipiteitään puoleen tai toiseen.
Minä pidin joogasta. Se oli rauhallista, kehoa kuuntelevaa ja kuitenkin eri lihasryhmiä tasaisesti hyödyntävää. Tunnin aluksi kävimme pitkälti läpi joogan vaikutuksia ihmisen fyysiseen ja jonkin verran myös henkiseen hyvinvointiin, kuten verenkiertoon ja suolen toimintaan, rauhoittumiseen ja unen laatuun. Tunnilla vasta oivalsin, miten paljon joogaa ja joogasta otettuja liikesarjoja aikuisbaletin opettajani aikanaan käyttikään! Monet liikesarjat olivat todella tuttuja ja ajatus kehonhuollosta onkin keskeinen.
Kukk kuvaili itseään joogakoulun "hörhöimmäksi" opettajaksi, mutta korosti myös sitä, että mikäli puheet energioista sun muista menevät yli hilseen, ne voi toki päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja keskittyä vain fyysiseen suoritukseen. Monet tunnilla esille nousseista ajatuksista löytyvät myös kristinuskosta tai ovat minulle tuttuja nimenomaan rippikoulutyöstä. Joogaan keskeisesti lliittyvä ajatus onnesta ja hyvinvoinnista sai opettajan suussa muodon, jossa maailmaa voidaan ajatella peileinä, joka heijastaa kuvia takaisin. Itse olen törmännyt tarinaan lastenleireillä ja ripareilla: pieni koira menee ihmeelliseen taloon, jossa hännänheilutukseen vastaa tuhansia häntäänsä heiluttavia koiria ja murinaan taas tuhansia murisevia. Tunnilla esitettiin myös ajatus siitä, että hyväntuulinen ihminen vetää puoleensa hyväntuulisia ja äreä äreitä ihmisiä. Asian voi varmasti ajatella myös niin, että ollessaan tietyssä mielentilassa ihminwn kiinnirrää huomiora erilaisiin asioihin ympäristössään.
Toinen ajatusrakennelma tunnilla liittyi seuraavaan ajatuskehitelmään:
Kylvä ajatus, niitä teko.
Kylvä teko, niitä tapa.
Kylvä tapa, niitä luonne.
Kylvä luonne, niitä kohtalo.
Tätä täytyy pureksia ja pohtia sen suhdetta kristinuskoon. Etenkin luterilaisuudessa on aina korostettu tekojen merkityksettömyyttä ihmisen pelastumisen kannalta ja aja tus kohtalosta on kristitylle melko vieras, ajatus johdatuksesta sen sijaan tutumpi. Mutta jotain meille tuttua ajatuksessa toisaalta on - tiettyyn pisteeseen asti meillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme, oman elämämme tilaan ja suuntaan. Voimme valita lähestymistavan asioihin, kuten sairauksiin itse, katkeroidummeko vai kitkutammeko, viis veisaammeko vai selviydymmekö. Omalla asenteella on suuri merkitys sen kannalta, mihin ppäädymme, kuntoudummeko vaiko emme, saammeko opiskelupaikan vaiko emme. Sinälläänhän ajatusrakennelma ei ota kantaa sen puolesta, kuka asioiden taustalla perimmillään on.
No, mikä sitten on ensimmäisen tunnin jälkeinen fiilis? Aineenvaihdunta vilkastui, tuli hiki ja etenkin jälkihiki, olo on levollinen ja raukea ja luulen, että aamulla lihakset muistuttavat olemassaolostaan... Huomenna on seuraava tunti, joko Pilatesta tai tätä samaa Hatha-joogaa, joista itse todennäköisesti ehdin tuonne jälkimmäiseen.
Mikä on teidän fiiliksenne joogasta?
sunnuntai 2. elokuuta 2009
Apuvälineet
Unohdin kertoa, että sain apuvälinepäätöksen.
Yhteiskunta uhraa varojaan tuhansien eurojen edestä, päätöksessä oli myönnetty taulukameraa ja elektronista suurennuslasia lukuunottamatta kaikki hakemani apuvälineet.
Olen onnellinen. Turhaan ei tänään leirillä juhlittu joulua.
Yhteiskunta uhraa varojaan tuhansien eurojen edestä, päätöksessä oli myönnetty taulukameraa ja elektronista suurennuslasia lukuunottamatta kaikki hakemani apuvälineet.
Olen onnellinen. Turhaan ei tänään leirillä juhlittu joulua.
torstai 28. toukokuuta 2009
Kustannus ja vaiva.
Koska olen päässyt vauhtiin itseni surkuttelussa, niin tulkoon tässä vielä vähän lisää.
Kävin tänään apuvälinekartoituksessa, jossa näin kaikenlaisia herkkuja. Äänikirjojen kuunteluun tarkoitetun laitteen, joka ei ollut kooltaan huonekalu vaan taskukokoinen vekotin. Taulukameran, jolla voisin lukea lehtiä ja seurata luentoja taululta. Tietokoneen näytön, jonka sai suoraan silmien eteen. Elektronisen suurennuslasin, jolla voisin tarkastaa kaupassakin tuotetietoja ja muuta tarpeellista. Laitteita, joista halvimmatkin maksavat satoja euroja, kalleimmat tuhansia. Laitteita, jotka saavat minut tuntemaan, että käytän verovaroja turhaan, sillä enhän minä ole niin vammainen, etteikö joku muu olisi vammaisempi ja tarvitsisi näitä enemmän.
Helsingissä Silmäklinikka päivystää ympäri vuorokauden. Olen onnellinen. Sain puhelimitse tyynnyttävät ohjeet. Menen aamulla päivystykseen. Silmäni kellertää taas, näyttää vetiseltä ja siltä, että here we go again. Murehduttaa, sillä työt alkavat maanantaina ja seurakunta on lirissä, jos en voikaan mennä. En haua sairastaa nyt, haluan töihin.
Terveisiä Tallinnasta, kotiuduin eilen. Reissu oli kiva, Tallinna oli kiva, seura oli kivaa. Silmää murehtiessa salaatti juuttui kurkkuun ja salaatin majoneesi takareiteen, en tiedä miten se on mahdollista. Löysin kesävaatteita ja murehdin silmää.
Kävin tänään apuvälinekartoituksessa, jossa näin kaikenlaisia herkkuja. Äänikirjojen kuunteluun tarkoitetun laitteen, joka ei ollut kooltaan huonekalu vaan taskukokoinen vekotin. Taulukameran, jolla voisin lukea lehtiä ja seurata luentoja taululta. Tietokoneen näytön, jonka sai suoraan silmien eteen. Elektronisen suurennuslasin, jolla voisin tarkastaa kaupassakin tuotetietoja ja muuta tarpeellista. Laitteita, joista halvimmatkin maksavat satoja euroja, kalleimmat tuhansia. Laitteita, jotka saavat minut tuntemaan, että käytän verovaroja turhaan, sillä enhän minä ole niin vammainen, etteikö joku muu olisi vammaisempi ja tarvitsisi näitä enemmän.
Helsingissä Silmäklinikka päivystää ympäri vuorokauden. Olen onnellinen. Sain puhelimitse tyynnyttävät ohjeet. Menen aamulla päivystykseen. Silmäni kellertää taas, näyttää vetiseltä ja siltä, että here we go again. Murehduttaa, sillä työt alkavat maanantaina ja seurakunta on lirissä, jos en voikaan mennä. En haua sairastaa nyt, haluan töihin.
Terveisiä Tallinnasta, kotiuduin eilen. Reissu oli kiva, Tallinna oli kiva, seura oli kivaa. Silmää murehtiessa salaatti juuttui kurkkuun ja salaatin majoneesi takareiteen, en tiedä miten se on mahdollista. Löysin kesävaatteita ja murehdin silmää.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Lomakelannistus.
Tänään tuli postissa Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ilmoitus, että he ovat vastaanottaneet kuljetuspelvaluhakemukseni. Samalla he ilmoittivat, ettei asiani etene, ennen kuin olen toimittanut puuttuvat liitteet, eli tapauksessani lääkärintodistuksen. Toimitin hakemuksen liitteenä Kelan B-lausunnon, jossa nimenomaan sanottiin, että se on tarkoitettu myös kuljetuspalveluiden hakemiseen. Helsingin kaupunki kuitenkin tahtoo lääkärintodistuksen, joka on tehty heidän lomakepohjaansa. Menen lääkäriin kahden ja puolen viikon kuluttua. Koska lausuntojen ja todistusten kirjoittaminen on (ainakin kaikissa yliopistollisissa) sairaaloissa hidasta ja ruuhkautunutta, saanen todistuksen joskus heinäkuun aikana, kesälomista ja ruuhkista riippuen. Sen jälkeen toimitan todistuksen Helsingin kaupungille, joka hautoo päätöstään kuulemma ainakin kuukauden, jopa kaksi. Saan siis viikko sitten postittamaani kuljetuspalveluhakemukseen päätöksen ehkä syyskuussa. Tänä aikana käyttämäni matkat kyllä korvataan kuitteja vastaan, mikäli päätös on myönteinen. Harmi vaan, että omassa budjetissani ei oikein ole varaa taksilla matkusteluun. Jatkan siis ratikalla liikennöintiä, sehän onneksi menee ihan joka paikkaan...
Kela-rintamalla vallitsee lamaannus niinikään. Lähes kuukaisi sitten postittamani vammaistukihakemus "on vastaanotettu", mutta tietääkseni sille ei ole tapahtunut mitään. Todennäköisesti papereitani hautoo joku armollinen asiantuntijalääkäri, vaikka papereista tuskin kuoriutuu mitään kovin hehkeää pitkänkään hautomisen tuloksena. Asumistukihakemuksen täyttäminen on tämän päivän homma, joskin odotettavissa on, ettei Kelasta löydy niitä kuukausi sitten opintotukea varten toimittamiani vuokrasopimuspapereita. Kuntoutusrahahakemus on täytetty ja odottaa postittamista, mutta tilasin tänään siihen liitteen, jossa eräs järjestö todistaa, että kuukausiansioni ovat 60 euroa.
Vammaisille myönnettävät tuet ovat mielestäni tärkeitä. Tärkeää on myös se, että tukia saavat ne, kenelle ne kuuluvat. Totuus on kitenkin se, että lomakkeiden ääreen uupuu ja välillä mielessä käy nykytilaan tyytyminen ja ilman apua kitkuttaminen, kun tämä kaikki on vain niin hankalaa. Iloitsin kuntoutuspäätöksestä, mutta ahdistun vähän siitä, että myönteinen päätös johti ainakin kahden uuden hakemuksen täyttämiseen ja siihen, että seuraavan viiden vuoden ajan on tehtävä kirjallisia selvityksiä useita kertoja vuodessa.
Edit. Se asumistuen hakeminenkin saa nyt jäädä myöhempään, ensin pitää metsästää vuoden 2008 ja 2009 kaikkien työnantajien pakkkatiedot, monistaa ne laput ja sitten vasta voin postittaa itse hakemuksen.
Edit2. Toimeennuin soittamaan Kelaan, kun yksi tuttava oikeuksistani valisti ja numeronkin kaivoi valmiiksi (kiitos!). Vammaistukihakemukseni on saapunut 24.4., siihen ei olla vielä kajottu lainkaan ja keskimääräinen päätöksen saamiseen kuluva aika on 2-3kk.
Kela-rintamalla vallitsee lamaannus niinikään. Lähes kuukaisi sitten postittamani vammaistukihakemus "on vastaanotettu", mutta tietääkseni sille ei ole tapahtunut mitään. Todennäköisesti papereitani hautoo joku armollinen asiantuntijalääkäri, vaikka papereista tuskin kuoriutuu mitään kovin hehkeää pitkänkään hautomisen tuloksena. Asumistukihakemuksen täyttäminen on tämän päivän homma, joskin odotettavissa on, ettei Kelasta löydy niitä kuukausi sitten opintotukea varten toimittamiani vuokrasopimuspapereita. Kuntoutusrahahakemus on täytetty ja odottaa postittamista, mutta tilasin tänään siihen liitteen, jossa eräs järjestö todistaa, että kuukausiansioni ovat 60 euroa.
Vammaisille myönnettävät tuet ovat mielestäni tärkeitä. Tärkeää on myös se, että tukia saavat ne, kenelle ne kuuluvat. Totuus on kitenkin se, että lomakkeiden ääreen uupuu ja välillä mielessä käy nykytilaan tyytyminen ja ilman apua kitkuttaminen, kun tämä kaikki on vain niin hankalaa. Iloitsin kuntoutuspäätöksestä, mutta ahdistun vähän siitä, että myönteinen päätös johti ainakin kahden uuden hakemuksen täyttämiseen ja siihen, että seuraavan viiden vuoden ajan on tehtävä kirjallisia selvityksiä useita kertoja vuodessa.
Edit. Se asumistuen hakeminenkin saa nyt jäädä myöhempään, ensin pitää metsästää vuoden 2008 ja 2009 kaikkien työnantajien pakkkatiedot, monistaa ne laput ja sitten vasta voin postittaa itse hakemuksen.
Edit2. Toimeennuin soittamaan Kelaan, kun yksi tuttava oikeuksistani valisti ja numeronkin kaivoi valmiiksi (kiitos!). Vammaistukihakemukseni on saapunut 24.4., siihen ei olla vielä kajottu lainkaan ja keskimääräinen päätöksen saamiseen kuluva aika on 2-3kk.
torstai 7. toukokuuta 2009
On tänään onnenpäivä, ei huolesta häivää!
Nyt olisi paljon blogattavaa, otsikoita voisi olla esimerkiksi seuraavat:
- S-Marketin autuaaksi tekevä voima
- 27 euron bussinpysäytys
- Yöt Arabian
- Helsinki by Night
- Soma keikka
- Kunnon auvoa.
Sillä eilen illalla kiristin N.n mukaani Cafe Mascotiin Soman keikalle. Ovesta sisään astuessamme paljastui varsinainen kisakatsomo ja lätkän huuma, poistuimme hitaasti takavasemmalle ja N. bongasi ovesta lapun, että keikkaa oli siirretty kahdella tunnilla - alkamaan klo 23.30. Ulkona seisoskeli muitakin hämmentyneen näköisiä ihmisiä ja me päätimme, että humputtelemme jotenkin toisin. Löimme viisaat päämme yhteen, ostimme pirtelöt, ajoimme metrolla Ruoholahteen ja sieltä 8n ratikalla aina toiselle päätepysäkille saakka. Vakaa aikomuksemme oli hypätä Arabianrannassa johonkin bussiin, mutta lopulta kävelimme aina Oopperalle saakka ja N. tulikin yökylään. Meillä oli oikein hauskaa, pohdimme blogimaailmaa, matkasuunnitelmia yms.
Aamulla pyykkäsin, tiskasin ja purin vähän muuttotavaroita (tai siirtelin niitä paikasta toiseen), söin aamupalaa ja säntäsin ratikalla ja metrolla Itäkeskukseen ja siellä Näkövammaisten Keskusliiton Iirikseen (se on se kujerteleva talo siinä ison tien toisella puolella). Turisin vähän koulutussihteerin kanssa, tein aluesihteerin kanssa kuljetuspalveluhakemuksen ja päivittelin Kelan hitautta. Ostin myös näkövammaisten paikallisyhdistykseltä bussinpysäytyslätkän, jonka toimivuudesta voin kertoa joskus, kun olen sitä kokeillut. Tänään en vielä löytänyt sitä bussia, johon oli tarkoitus mennä.
Toissakesän työkokemukseni perusteella muistin, että Itiksessä on kuin onkin S-Market. Onni ja autuus! Kohtuuhintaista luomumaitoa (1,45e/l) ja Reiluja banaaneja (2,15e/kg). Kyllä voi ihmisen ilo olla pienestä kiinni. Metrokin tuli ihan heti ja kotiinkin pääsin matalalattiaratikalla - ah!
Hetkellisesti lamaannuin, kun kämppiksestäni paljastui urheilijamimmi, joka oli käynyt juoksulenkillä. No, kyllä minäkin harrastan mielenliikutusta, ehkä aivoni eivät tulevaisuudessa ole fysiikan tentin jälkeen yhtä maitohapoilla kuin eilen...
Kotona minua odotti onni. Kela oli päättänyt myöntää 3vrk apuvälinekartoitusta varten, halleluja! Huomenna soitan ja tiedustelen tarkemmin sitä itse kartoitusta, jospa pääsisin sinne jo ihan pian. Koska koulutussihteeri oli minulle paljastanut Kelan sähköisen asiointipalvelun saloja, päätin testata myös sitä. Ja mitä selvisikään! Minulle on myönnetty ammatillista kuntoutusta vuoteen 2014 asti! Hyvästi opintotuki! Jo ensi syksynä saan opiskella silmäni sallimissa rajoissa eikä tarvitse pelätä opintotuen hirmuvaltiutta, mikäli joudun sairaslomalle. Tästä ei päivä paljon enää parane!
- S-Marketin autuaaksi tekevä voima
- 27 euron bussinpysäytys
- Yöt Arabian
- Helsinki by Night
- Soma keikka
- Kunnon auvoa.
Sillä eilen illalla kiristin N.n mukaani Cafe Mascotiin Soman keikalle. Ovesta sisään astuessamme paljastui varsinainen kisakatsomo ja lätkän huuma, poistuimme hitaasti takavasemmalle ja N. bongasi ovesta lapun, että keikkaa oli siirretty kahdella tunnilla - alkamaan klo 23.30. Ulkona seisoskeli muitakin hämmentyneen näköisiä ihmisiä ja me päätimme, että humputtelemme jotenkin toisin. Löimme viisaat päämme yhteen, ostimme pirtelöt, ajoimme metrolla Ruoholahteen ja sieltä 8n ratikalla aina toiselle päätepysäkille saakka. Vakaa aikomuksemme oli hypätä Arabianrannassa johonkin bussiin, mutta lopulta kävelimme aina Oopperalle saakka ja N. tulikin yökylään. Meillä oli oikein hauskaa, pohdimme blogimaailmaa, matkasuunnitelmia yms.
Aamulla pyykkäsin, tiskasin ja purin vähän muuttotavaroita (tai siirtelin niitä paikasta toiseen), söin aamupalaa ja säntäsin ratikalla ja metrolla Itäkeskukseen ja siellä Näkövammaisten Keskusliiton Iirikseen (se on se kujerteleva talo siinä ison tien toisella puolella). Turisin vähän koulutussihteerin kanssa, tein aluesihteerin kanssa kuljetuspalveluhakemuksen ja päivittelin Kelan hitautta. Ostin myös näkövammaisten paikallisyhdistykseltä bussinpysäytyslätkän, jonka toimivuudesta voin kertoa joskus, kun olen sitä kokeillut. Tänään en vielä löytänyt sitä bussia, johon oli tarkoitus mennä.
Toissakesän työkokemukseni perusteella muistin, että Itiksessä on kuin onkin S-Market. Onni ja autuus! Kohtuuhintaista luomumaitoa (1,45e/l) ja Reiluja banaaneja (2,15e/kg). Kyllä voi ihmisen ilo olla pienestä kiinni. Metrokin tuli ihan heti ja kotiinkin pääsin matalalattiaratikalla - ah!
Hetkellisesti lamaannuin, kun kämppiksestäni paljastui urheilijamimmi, joka oli käynyt juoksulenkillä. No, kyllä minäkin harrastan mielenliikutusta, ehkä aivoni eivät tulevaisuudessa ole fysiikan tentin jälkeen yhtä maitohapoilla kuin eilen...
Kotona minua odotti onni. Kela oli päättänyt myöntää 3vrk apuvälinekartoitusta varten, halleluja! Huomenna soitan ja tiedustelen tarkemmin sitä itse kartoitusta, jospa pääsisin sinne jo ihan pian. Koska koulutussihteeri oli minulle paljastanut Kelan sähköisen asiointipalvelun saloja, päätin testata myös sitä. Ja mitä selvisikään! Minulle on myönnetty ammatillista kuntoutusta vuoteen 2014 asti! Hyvästi opintotuki! Jo ensi syksynä saan opiskella silmäni sallimissa rajoissa eikä tarvitse pelätä opintotuen hirmuvaltiutta, mikäli joudun sairaslomalle. Tästä ei päivä paljon enää parane!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Ei tapahdu mitään.
Osa 6. Heinäkuu 2009. "Ihmettelevä hiljaisuus ja kuntoutussuunnitelma"
Tytti käy kuntoutuspoliklinikalla kesäkuun viimeisellä viikolla ja saa nyt hyvän kuntoutussuunnitelman ja erinomaisen lääkärintodistuksen kuntoutusklinikalta, mutta maksusitoumusta ei postissa edelleenkään tule.
Osa 7. Elokuu 2009. "Huolestunut hiljaisuus"
Maksusitoumus ei edelleenkään ole saapunut.
Osa 8. Syyskuu 2009. "Kadonneet asiakirjat"
Tytti soittaa HUSiin ja tiedustelee maksusitoumuksen kohtaloa. Paljastuu, että kesäkuisen kuntoutuspoliklinikkakäynnin jälkeen asiakirjat on arkistoitu eikä toimitettu osto-osastolle, joka hoitaa maksusitoumusten tekemisen ja lähettämisen. Lopputulos "ne paperit oli vaan arkistoitu kun ne tuli kuntoutuspolilta, joten laitan asian vireille nyt".