Ukki on nyt edelleen sairaalassa, tänään kolmatta kertaa valmisteltu leikkaukseen, johon ei edelleenkään päässyt. Huomiselle ei ole enää päivystystapauksena, vaan on laitettu jo ihan listalle, onneksi - kohta melkein viikko ilman ruokaa! Tänään rakas, viisas, aina niin poliittisesti korrekti ukkini oli tuumannut lääkärille kierron aikana, että "Kun tulin tänne sairaalaan, sanottiin että voin joko jäädä tänne leikattavaksi tai mennä kotiin odottamaan leikkausta myöhemmin. Taisin tehdä väärän valinnan." Lääkäri oli mennyt sanattomaksi.
Tänään oli äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskoe ja perheessäni kaksi ylioppilasta, veli ja veli, ja jos veljen tyttöystävä lasketaan mukaan, heitä on kolme. Aamukolmelta bioveljeni heräsi oksentamaan, oksensi ahkerasti kuuteen saakka, jolloin iskä vei miekkosen sairaalalle (josta onneksi ymmärrettiin päivän merkitys) pahoinvoinnin estopiikille. Ei vät olleet sitten kukaan enää kolmen jälkeen nukkuneet, mitä nyt veikkanen siellä kokeessa ensimmäisen tunnin.
Tänään oli se kandintyön tutkimussuunnitelman ruodintatilaisuus, josta myöhästyin hieman, kun se ei ollutkaan siellä missä se on ihan aina aiemmin ollut! Onneksi meidän ryhmä on ihan mukava ja ilmeisesti joku muukin oli ollut hukkateillä. Esitin työni, mielestäni vähän sekavasti, mutta ehkä se kuvastaa vain sitä, että kahden päivän todella tiiviin kirjoittamisen seurauksena kokonaiskuvaa työstä ei oikein ollut muodostunut. Joka tapauksessa opponenttini, jota pelkäsin vähän etukäteen, antoikin oikein mukavaa palautetta. Sain taas yhden hyvän oivalluksen ja sydäntä lämmitti Jo:n kommentti tunnin lopuksi: "Ei mulla J. ole tästä sun työstä oikeestaan muuta kuin että olen aika kateellinen sekä sulle että Tytille siitä, että nämä teidän työt on vain asettuneet tällä tavalla hyvin". No, ei se nyt ihan itsestään ole kyllä asettunut, mutta ilmeisesti työ on ihan kokonaisuudeksi hahmotettava.
Kommenttilaatikoissa tuntuu usein viriävän varsin hyviä keskusteluita ja ajatuksia, joten mieluummin jatkan aina keskustelua tässä seuraavassa bloggauksessa, harva tulee selanneeksi vanhoja kommentteja, luulen. Riikka kertoi kommentissaan lukeneensa Eckhart Tollea, "joka puhui siitä, että kun ihminen sairastuu, hän joko katkeroituu tai löytää jostain järjenvastaista voimaa ja rauhaa. Hänen mukaansa se johtuu siitä, että ihmisen samastuminen muotoon (ruumiiseen) ei enää onnistu. Jos siitä ei romahda, niin on pakko päätyä siihen, että Minä olen jotain muuta kuin vaikkapa silmäni. Näkö on mennyt, mutta minä olen jäljellä. Minä olen kokonainen, vaikka minun ruumiini ei toimi kunnolla ja siksi minulla on vajaita kokemuksia ja hankaluuksia. Ei se vika minussa ole vaan tässä ruumiissa. Ehkä tämä on sitä Jumalan rautalankaa." Tämä on varmastikin juuri näin! Tulee mieleen myös sarjakuvapiirtäjä Kaisa Lekan albumi "I am not these feet", joissa kivulloista reumaa sairastanut Leka käsittääkseni peilaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan siitä, kuinka hän päätti amputoida kipeät jalat elääkseen normaalisti proteesien kanssa. Muistan lukeneeni haastattelusta joskus yläaste-lukioaikoinani ja vaikuttuneeni siitä, miten rationaalisesti ja toisaalta oman ulkokuoren ja minuuden erottavasti Leka puhui. Muistan myös kommentin, jonka hänen miehensä oli joutunut kuulemaan: "Miksi olet valinnut tuon naisen, kun on saatavana kokonaisia?" En löytänyt sarjakuvaa koskaan, vieläkin toisinaan katselen kirjakaupoissa sillä silmällä.
Nyt suuntaan unten maille, huomenna on töitä ja työhaastattelu, joka on ryhmähaastattelu!
Tänään oli äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskoe ja perheessäni kaksi ylioppilasta, veli ja veli, ja jos veljen tyttöystävä lasketaan mukaan, heitä on kolme. Aamukolmelta bioveljeni heräsi oksentamaan, oksensi ahkerasti kuuteen saakka, jolloin iskä vei miekkosen sairaalalle (josta onneksi ymmärrettiin päivän merkitys) pahoinvoinnin estopiikille. Ei vät olleet sitten kukaan enää kolmen jälkeen nukkuneet, mitä nyt veikkanen siellä kokeessa ensimmäisen tunnin.
Tänään oli se kandintyön tutkimussuunnitelman ruodintatilaisuus, josta myöhästyin hieman, kun se ei ollutkaan siellä missä se on ihan aina aiemmin ollut! Onneksi meidän ryhmä on ihan mukava ja ilmeisesti joku muukin oli ollut hukkateillä. Esitin työni, mielestäni vähän sekavasti, mutta ehkä se kuvastaa vain sitä, että kahden päivän todella tiiviin kirjoittamisen seurauksena kokonaiskuvaa työstä ei oikein ollut muodostunut. Joka tapauksessa opponenttini, jota pelkäsin vähän etukäteen, antoikin oikein mukavaa palautetta. Sain taas yhden hyvän oivalluksen ja sydäntä lämmitti Jo:n kommentti tunnin lopuksi: "Ei mulla J. ole tästä sun työstä oikeestaan muuta kuin että olen aika kateellinen sekä sulle että Tytille siitä, että nämä teidän työt on vain asettuneet tällä tavalla hyvin". No, ei se nyt ihan itsestään ole kyllä asettunut, mutta ilmeisesti työ on ihan kokonaisuudeksi hahmotettava.
Kommenttilaatikoissa tuntuu usein viriävän varsin hyviä keskusteluita ja ajatuksia, joten mieluummin jatkan aina keskustelua tässä seuraavassa bloggauksessa, harva tulee selanneeksi vanhoja kommentteja, luulen. Riikka kertoi kommentissaan lukeneensa Eckhart Tollea, "joka puhui siitä, että kun ihminen sairastuu, hän joko katkeroituu tai löytää jostain järjenvastaista voimaa ja rauhaa. Hänen mukaansa se johtuu siitä, että ihmisen samastuminen muotoon (ruumiiseen) ei enää onnistu. Jos siitä ei romahda, niin on pakko päätyä siihen, että Minä olen jotain muuta kuin vaikkapa silmäni. Näkö on mennyt, mutta minä olen jäljellä. Minä olen kokonainen, vaikka minun ruumiini ei toimi kunnolla ja siksi minulla on vajaita kokemuksia ja hankaluuksia. Ei se vika minussa ole vaan tässä ruumiissa. Ehkä tämä on sitä Jumalan rautalankaa." Tämä on varmastikin juuri näin! Tulee mieleen myös sarjakuvapiirtäjä Kaisa Lekan albumi "I am not these feet", joissa kivulloista reumaa sairastanut Leka käsittääkseni peilaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan siitä, kuinka hän päätti amputoida kipeät jalat elääkseen normaalisti proteesien kanssa. Muistan lukeneeni haastattelusta joskus yläaste-lukioaikoinani ja vaikuttuneeni siitä, miten rationaalisesti ja toisaalta oman ulkokuoren ja minuuden erottavasti Leka puhui. Muistan myös kommentin, jonka hänen miehensä oli joutunut kuulemaan: "Miksi olet valinnut tuon naisen, kun on saatavana kokonaisia?" En löytänyt sarjakuvaa koskaan, vieläkin toisinaan katselen kirjakaupoissa sillä silmällä.
Nyt suuntaan unten maille, huomenna on töitä ja työhaastattelu, joka on ryhmähaastattelu!
1 kommentti:
K. Lekan sarjakuva on aivan huippua. Ahmin sitä aikanaan sairaalassa pötkötellessäni etuperin, takaperin ja käänsinkin sitä naapurisängyn huonosti englantia taitavalle tytölle aika pitkälle. Seitsemäntoistavuotiasta lohdutti kovin ymmärtää, että minä, se TODELLINEN minä, ei oikeastaan ole sidoksissa tähän ruumiiseen, raajoihin, hiuksiin tai kulmakarvoihin. Yritän löytää kirjan jostain, voisin vaikka lainata sitä tai lahjoittaakin.
Paranemisia Ukille. Isoisillä tuntuu olevan käynnissä joku joukkovaellus sairaalahoitoon...
Lähetä kommentti