Kuvailua.

Blogini kuvattomuus on häirinnyt minua viime aikoina suunnattoman paljon. Muilla on ihania ja kauniita kuvia, jotka vangitsevat hetken sisäänsä paremmin kuin tuhat sanaa. Ehkä pitäisi pyytää lainaksi kameraa ystäviltä tai veljiltä, saisi ainakin välillä tänne jotain väriä.

Nyt taitaa alkaa taas Zen Cafe -kausi. En tiedä, johtuuko se yleishaikeasta fiiliksestä vai siitä, että tiedän Samuli Putron uusimman tuotoksen odottavan minua kotona. Tekisi mieli taas kirjoittaa kuten ennen, tavoitella putromaista nasevuutta, matkia ja löytää jotain omaa.

Tuntuu, että voimia ja reippautta arkeen löytyy kyllä. Jaksan tiirata ja tihrustaa biopolttoaineiden syntyä kunnes niskalihakset jumiutuvat ja kuunnella kristillisen uskon perusteita, trinitaarisia heresioita ja ties mitä yömyöhään. Huomaan jumiutumisen vaaran vaanivan kuitenkin nurkan takana. Tampereella arkeni pyörii alle neliökilometrin alueella.

Reissunainen sisälläni huutaa hukkuvan hätähuutoa, sisällä kutkuttaa halu tehdä vihdoin se matka ulkosaaristoon ja äsken törmättyäni Kolin lumisiin maisemiin, heräsi viime kesänä myllertänyt himotus päästä myös sinne. Kuitenkin hirvittää. Entä jos jotain käy, entä jos pitäisikin päästä silmälääkäriin, sairaalaan. Kuulostaa hullulta, mutta niin todelliselta ja juuri siltä, mistä silmälääkärini on varoitellut. Ei saa luopua elämisestä ja arjen pyörittämisestä, haaveista ja asioiden toteuttamisesta.