Kauhun tasapaino.

Kauhulla on lamauttava voima. Se hiipii salaa, hiljakseen ja yhtäkkiä huomaa laulavansa "levolle lasken Luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi..." sen sijaan, että vielä viime viikolla lauloi "ehkä huomenna taas kaikki on jo paremmin". Illalla viimeisenä miettii, näkeekö aamulla, asettaa kännykän aina samaan paikkaan, ei näppäinlukkoa ja varmistaa että soitetuissa puheluissa ensimmäisenä on oikea numero. Aamulla herätessä istuu hetken ja katsoo, näkyykö kaikki samalla tavalla kuin illalla. Päivällä vahtii jokaista varjoa, välähdystä.

Minä neulon, neulon, neulon, neulon. Katson ikkunasta ja neulon lisää. Tältä näyttää lumi kuusenoksilla, muista se. Noin kimmeltää talvinen hanki, älä unohda. Tämä on auringonnousun väri. Tai sitten tavallisempia asioita. Kumpaan suuntaan hellan nappulat kääntyvät isommalle? Miten käynnistät pyykkikoneen silmät kiinni, onko siinä kosketusnäyttö?

Suuri tuntematon tulevaisuus. Jos menee näkö, miten menen kauppaan, miten osaan oikealle bussille, miten kuljen junalla, miten osaan ostaa maitoa enkä piimää? Miten käy harrastusten, jos en yksin voi kulkea? Miten teen käsitöitä, miten luen, kun kirjoista vain murto-osa tulee äänikirjoiksi? Miten opiskelen, kun materiaali on powerpoint-slideina? Miten teen tentit, kun en osaa lukea pisteitä? Miten valitsen vaatteet, kun olen ollut tarkka väreistä ja sitten en voi.

KELA on mielivaltainen byrokratian ratas, jossa asiointi on algoritmeja. Syötä sisään haitta-aste, saa vastaukseksi, ettei sinun kuuluu saada apua. Pärjää yksin, omillasi, avustajaa ei ole eikä tule. Olen joko normaalisti näkevä, vaikka näkökenttäni on neljänneksen siitä, mitä muilla tai jos en ole sitä, olen sokea. Ennemmin tai myöhemmin.

Lehdessä luki, että parikymppiset nuoret aikuiset ovat ahdistuneimpia siitä, löytävätkö koskaan puolisoa ja kelpaavatko sellaisena kuin ovat. En koskaan löytänyt kirjastosta Kaisa Lekan I am not these feet -sarjakuvaa, se olisi ollut lohdullinen. Amputoitu hiiri kertoo, että hän on ihmisenä kokonainen, vaikka jalat puuttuvat. I am not these eyes, en ole osaani valinnut. Kun minua odotettiin, isäni oli toivonut hartaasti, että "kunhan sillä vain olisi terveet silmät". Sorry, I've let you down.

Mua odotetaan kovasti kotiin, jonne mua pelottaa mennä. Tuntuu kuin pitäisi itsenäistyä uudelleen, minun, joka olen kulkenut nuoresta asti yksin pitkin Eurooppaa, yöjunilla ja lautoilla, pyörällä. Mitä jää ystäville, jotka odottaa takaisin toimeliasta ja reipasta ja säikyn ja pelokkaan? Mitä jää minulle, kun en pysy menossa mukana?

Älkää kysykö voinko paremmin, onko silmä parantunut. En voi, voin pahemmin kuin koskaan. Ja ei ole parantunut, eikä parannu. Kohtaloni on kauhun tasapaino, tieto siitä että aamulla en välttämättä näe, kun herään. Tieto siitä, että jos verkkokalvo ei irtoa tuosta noin vaan, katoaa näkö hiljalleen silmänpaineen tuhotessa näköhermon, kun lääkkeet eivät pure. Tai jos purevat, vie näön hiljalleen se silikoniöljy, joka kyllä pitää verkkokalvon paikallaan, mutta tuhoaa aistisolut. Tai jos se otetaan ajoissa pois, tippuu verkkokalvo. Älkää kysykö, en jaksa vastata.