Vietin mukavat viisi päivää Tampereella ja blogattavaa olisi vaikka kuinka. Nyt on kuitenkin vähän hoppu, Changemaker kutsuu pian ja huomiseksi menetän nettimokkulani hallinnan. Tämä kuva tuokoon teille viikonlopun tunnelmia. Silmä murehduttaa, koko ajan on vain pimeää, inhottaa kun tulevaisuudesta ei tiedä. Olen hyräillyt paljon riparilauluja, kenties tähän päivään sopisi tämä:
Kiitos kun saan tässä olla,
kiitos kun saan levähtää.
Kiitos kun saan voimaa jolla
opetella elämään.
Halleluja, halleluja...
Huomisesta emme tiedä,
esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä,
tänään tahdon ylistää!
Halleluja...
Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka aina elää saa.
Halleluja...
Valo pimeyttä voittaa,
luomakunta odottaa.
Pian uusi päivä koittaa,
täynnä Herran kunniaa.Halleluja...
(Elämä on nyt, Kaskinen-Simojoki)
Etenkin ensimmäinen ja toinen säkeistö tuntuu tällä hetkellä läheiseltä, kun kaikki on mullin mallin ja oma jaksaminenkin vähän mitä sattuu. R:n kanssa juteltiin, miten tämä on läheinen biisi. Kiteyttää sen suomalaisen luterilaisuuden, että me saadaan olla rikki, rumia ja romuja ja tulla Jumalan eteen ylistämään hiljaa, yksin. Se juuri on kotoisaa ja turvallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti