Päivitin eilen statukseeni, että olen reissunainen ja pidän siitä. Tarkoitin viihtyväni junassa, pitäväni ajatuksesta, että pian olen Ranskassa tapaamassa ystäviä, sen jälkeen Atlantin toisella puolella katsomassa kuuluisia kaupunkeja ja tammikuussa kaukana idässä vanhan ystävän luona.
Kaksi ystävääni Tampereen ajoilta kommentoivat statukseen minun olevan niin kiireinen, etten koskaan ehdi tavata. Että on varattava aika, jotta ehdin kohdata heidätkin. Vastasin, ettei todellakaan tarvitse. Että tervetuloa Etelä-Suomeen, täällä minä olen.
Pahoitin mieleni.
Tämä on ollut ikävän syksy. Olen ikävöinyt iltahetkiä ystävien keittiössä, kävelyretkiä ja kauppamatkoja, aamuisia luennolle laahustamisia ja yhteisiä tunteja harjoitustöiden parissa. Olen ikävöinyt ruokakauppaa, jossa kävelin hyllyjen välissä, ensin vihannekset, sitten leivät (sitten mustamakkara), sitten jugurtti ja maito, viimeisenä tee- ja karkkihoukutusten ohi. Olen ikävöinyt kaupassa soivaa musiikkia, töykeää kassatätiä ja Punnitse ja Säästä:ä.
Olen yrittänyt pitää ystäviin yhteyttä, sopinut treffit vähintään yhden kanssa joka kerta Tampereella ollessani. Mennyt aamulla aikaisin aamuteelle, lähtenyt myöhemmällä junalla. Yrittänyt olla tasapuolinen ja onnistunutkin tapaamaan kaikkia paitsi yhtä.
Helsingissä ei ole käynyt kukaan.
Arki-iltana ei kuulemma ehdi.
On liian kallista.
Ei ole aikaa.
Kukaan ei ole edes kysynyt, voiko tulla.
Yksi ystävä kerran sanoi ikävöineensä ja kertoi olevansa tulossa Helsinkiin ehkä juuri silloin, kun olen reissuillani.
Kuukausi sitten istuin norjalaisen kanssa junassa ja surin asioiden laitaa ääneen.
Eilen istuin bussissa matkalla kotiin Hervantaan ja itkin vähän.
On minun kalenterini täynnä ja elämäni kiireistä, en minä sitä.
Jollain se on täytettävä, kun muuton yhteydessä kaikki jäi.
Pitäisikö istua kotona ja odottaa, että joku joskus tulee, soittaa, laittaa viestin?
Tuntui kyllä aika pahalta.
Ehkä ensi vuonna olen toisessa maassa, saan etäisyyttä kaikkeen ja ikävöidäkin ihan luvan kanssa.
10 kommenttia:
Voi, kirjoitat tosi kauniisti, ihan kuin runoa lukisi.
Tuttuja tunteita. Tuntuu ikävältä, kun aina kysellään "Koska tulet katsomaan meitä?", eikä kukaan koskaan ajattele voivansa itse vuorostaan tulla kylään.
Varsinkin perustelu, että matkustaminen on kallista, tuntuu ikävältä!
Kiitos, joskus sanat asettuvat hyvin, toisinaan sitten huonommin. Tähän sain ehkä tavoitettua sen valjun ja pettyneen tunteen, joka koko asiaan on liittynyt.
Sama valjuus on liittynyt aina eroperheen lapsena kasvamiseen, tunnistan sen myös eroperheistä tulevissa ystävissäni. Miten jokainen viikonloppu oli joko isän tai äidin ja kaikki muut menot ikään kuin heiltä varastamista.
Kuka meidät omistaa?
Kenen ajalla me eletään?
En tiedä, onko raha kenellekään se suurin syy, mutta yhden illan rientoihin junalla matkustaminen tuntunee monesta (siihen tottumattomasta) suurelta investoinnilta.
Tuntuu vain nurjalta, että siitä huolimatta, että yrittää parhaansa, saa palautteeksi vain haukut.
Ymmärrän, että se kommentti tuntui kurjalta. Satuin näkemään sen, ja minusta se ei vaikuttanut ilkeyksissään tai haukuiksi kirjoitetulta. En toki tunne kommentin jättäjää, enkä myöskään yritä mitätöidä kokemaasi mielipahaa, enkä tiedä jääkö lohdutukseni hyödyttömäksi yritykseksi. Mutta minun ensiajatukseni oli, että kyseessä oli hyvän maun rajoilla liikkuva vitsi.
Hyvä havainto tuo, että vasta tarpeeksi kaukana on lupa ikävöidä. Kun muutin opiskelemaan, en ollenkaan ymmärtänyt että on sallittua ikävöidä ystäviä ja perhettä. Silloin myös huomasin sen, että ihan liian usein muuttajan odotetaan olevan se, joka pitää huolen että yhteydenpito jatkuu. Tänne asti yhteydenpidosta en vielä oikein osaa sanoa, mutta ikävöinnistä sen sijaan kysellään usein.
Pilvi, ei sitä varmaan pahalla kommentoitukaan, mutta vastasin ensimmäisen kierroksen kommentteihin omasta mielestäni jo ihan napakasti ja olisin toivonut, että asia olisi saanut jäädä siihen. Ja luulen, että ainakin toinen ystävistä (kommentin perusteella) ymmärsikin yskän.
Sä olet tosiaan niin kaukana, että ihmiset ymmärtää, että nyt on pidettävä yhteyttä. Helsinki on varmasti monen mielestä sen verran lähellä, että "kyllähän me voidaan kyläillä puolin ja toisin". Jotenkin oon ollut nyt syksyllä vain ikäväinen, kun kaikki ystävät palasivat vaihtoreissuiltaan ja on jotenkin niin räikeää, että Hervannassa on vanhat kuviot ja mä en vaan ole siellä.
Toi on niin tuttua! Itse asun nyt lähellä pääkaupunkia, muutimme tänne Pohjois-Karjalasta. Sinne kun menen, kaikki vaativat käymään! Kun pyydän tänne, ei juuri kukaan tule, kun matka on niin pitkä.. jne. Tokihan se on kätevää, että käydessäni vanhempieni luona, käyn ystävieni luona, mutta tämä on jo niin yksipuolista, että alkaa oikeasti väsyttää! Ymmärrykseni siis täysin puolellasi.
Osasit kyllä kirjoittaa todella hienosti! Voimia siule!
Tuttuja tunteita.
Minulla on suuri osa hyvistä ystävistä ympäri Suomea ja jotenkin usein tuntuu siltä, että itse järjestelen paljon, jotta voisin heitä tavata edes lyhyesti, jätän joskus muita menoja väliin, jotta pääsen ystävieni luo. He taas... Saattavat jälkikäteen kertoa olleensa Helsingissä tai jäävät kotiin viettämään "perheidylli-iltaa" mieluummin kuin tapaavat toisella puolella Suomea asuvia ystäviä, kun se matkustaminen on niin stressaavaa ja on kaikkia muitakin menoja niin paljon. Sitten Facebook-kyylänä saa tietää, että aikaa kyllä löytyy - jollekin toiselle ja lähempänä asuvalle.
Eija, juurikin niin! Mä käyn Keski-Suomessa käydessäni aina mummolassa, se on ainoa josta en tingi. Yleensä yövyn äitini luona ja pyrin piipahtamaan myös iskän kotona, jonne mua erityisesti aina pyydellään. Tuntuu myös olevan arvokkaampaa, että menen käymään (ja mieluiten olen yötä, mistä tulee tietty kriisi, kun viikonlopussa niitä öitä on vain kaksi) jokaisen luona erikseen, kuin että tulisivat kaikki samaan paikkaan. Mun mielestäni on jokseenkin rasittavaa, jopa loukkaavaa, ettei osata asettua toisen asemaan. Tämän kesän osalta sain myös kommenttia, että "eihän sua voinut nähdä, kun et ollut koskaan Hesassa". Se taas on vähintäänkin absurdia, koska - tadaa - olin toisella paikkakunnalla töissä. En minäkään harmittele, etten voi tavata Tampereella ystäviäni, jotka ovat olleet töissä Etelä-Suomessa tai ulkomailla. Se nyt vaan on niin, että kun ihminen on toisaalla, niin se ei ole täällä. Ja yhtä laillahan se matkustaminen on kallista meillekin.
Ronja, sanopa muuta. Mun lukioaikainen ystäväporukka koostui neljästä tytöstä. Yksi niistä opiskelee Treella (on nyt Japanissa vaihdossa) ja pitää muhun yhteyttä satunnaisesti, samoin kuin mä häneen. Tammikuussa menen käymään Tokioon. Sitten on toinen tyttö, jonka kanssa asutaan samassa kaupungissa, mutta jonka kanssa aikataulujen sovittaminen on aika vaikeaa. Häntä on usein vaikea tavoittaa, mutta nähdään kerran-pari vuodessa. Kolmas tyttö on edelleen Keski-Suomessa ja välillä tuntuu, että saan olla itse se, joka kutsuu ja pyytää ja järjestää. Olen tullut siihen tulokseen, että mun ei aina tarvitse jaksaa, joskus on ihan vain toisten otettava ohjat käsiinsä.
Vaikka aihe onkin ikävä, tuli silti hyvä mieli siitä, ettei ole ainoa tämän ongelman kanssa painiskellut ja painiskeleva. Hienoa Tytti, että otit tämän esille.
Ei liene mikään yllätys, että itselläni on ihan samanlaisia kokemuksia. Sekä Helsingin että Oulun suunnasta tuntuu olevan paljon pitempi matka Tampereelle kuin päinvastoin.
Tässä vuosien varrella olen tehnyt sen ratkaisun, että jaksan aikani pitää yhteyttä muualla asuviin kavereihin ja jos vuosien ja vuosien jälkeen olen itse edelleen se ainoa, joka viitsii pitää yhteyttä ja sopii tapaamiset, olen antanut yhteydenpidon hiipua. Syyllisyyttä siitä, ettei minua "koskaan näe" en jaksa kantaa, kun itse tiedän olevani tässä suhteessa aktiivinen ja joustava.
Onneksi joskus käy niinkin, että ne aiemmin passiivisesti yhteyttä pitäneet kaverit jostain syystä aktivoituvat ja ottavat yhteyttä. Silloin tuntuu, ettei se oma aktiivisuus ole sitten kuitenkaan mennyt hukkaan.
Mulla tuli itku kuin luin, tunnistan itseni ja savolaisen sukuni. Kun monen kuukauden jälkeen menen käymään ikävissäni (vaikkei ne varmaan sitä totena pidä, että minä ikävöisin sinne) niin ne sanovat, että kävisit useammin, eipä ole näkynyt, mitkä miehet sut on syönyt kun ei ole näkynyt.. junat kulkee tänne eteläänkin tekisi mieli sanoa. Joskus vielä sanon. Sitten ne kysyy että onko se mies jo vihdoin löytynyt ja eikö biologinen kello tikitä. Ja minä tulen kotiin ja itken junamatkan. Tytti oot ihana <3
Arkipäivän aktivisti ja Tiina, tää on jotenkin niin hämmentävää. Miten moni muu mahtaakaan jakaa tän tunteen?!
Lähetä kommentti