Tämän viikon jälkeen annan itselleni kyllä luvan vain olla ja möllöttää, vietin taas vaihteeksi 12 tuntia yliopistolla.
Kotikin on villiintyneessä tilassa.
Olen ehtinyt myös ajatella silmää ja sitä, mitä haluan sille tehtävän - sillä uskoisin savani kuitenkin itse päättää, vaikka tohtorit kovin päättäväisiä ovatkin. Alan kallistua siihen, että koska vaihtoehdot, ainakin mikäli ne ovat ne mitä olen ymmärtänyt, ovat A. leikkauta silikoni pois, pysäytä näön heikkeneminen mutta ota riski siitä, että verkokalvo tippuu eikä korjausleikkauksella voiteta muuta kuin silikonilla heikkenevä näkö, jonka taso on heikompi kuin ennen ensimmäistä leikkausta ja B. anna asioiden olla niin kuin ne ovat ja katso näön heikentyvän.
Olen ehkä päätymässä tuohon jälkimmäiseen. Täytyy vielä kysyä lääkäriltä, millaisista ajoista me nyt puhumme - heikkeneekö näköni silikonin kanssa olemattomiin hetkessä, tippuuko verkkokalvoni ilman silikonia tänä keväänä vai eläkeiässä. Isoja päätöksiä, joilla on paljon vaikutuksia. Toisaalta tuntuu helpottavalta, että juuri minun on ne tehtävä, olenhan aikuinen. Isäni ja äitini on jo kerran täytynyt päättää, pelastetaanko yksi silmä ja annetaan toisen mennä vai yritetäänkö pelastaa heikompi ja riskeerataan toinenkin. Viime kädessä kai jokaisen on vastattava elämästään ja päätöksistään itse. Toisaalta juuri se tekee asioista vaikeita. Vaikka verkosto ympärillä ottaa kiinni, tukee ja auttaa, minä ja vain minä voin päättää. Iskä on ahdistunut, ehkä vielä ahdistuneempi kuin minä: "voi kulta, kun osaisinko sanoa mikä on oikein ja järkevää".
Viime viikolla kuuntelin Alistair E. McGraithin Kristillisen uskon perusteita, kurssikirjaa. Siinä puhuttiin teodikeoista, pahan ongelmasta ja eilen unta odotellessani vatvoin asiaa ja tunsin palanneeni rippikouluun. Niinkuin Stingkin laulaa, "if you love somebody, set them free". Osa pahasta on ihmisen aiheuttamaa, sillä ihmisellä on vapaus valita hyvien ja pahojen tekojen välillä. Entäpä se paha, mikä ei ole kenenkään ihmisen vika? Sairaudet ja kipu? Vai onko se ollenkaan pahaa? Onko se Jumalan tapa vääntää asioita rautalangasta?
Ukki odotti tänään kolmatta päivää ravinnotta sappikivileikkaukseen pääsyä, mutta Keski-Suomen keskussairaalalla on niin kiire, ettei ehditty leikata. Voihan ne verorahat noinkin käyttää, makuuttaa ihmistä osastohoidossa ruuatta ja odottaa että ehditäänlö leikata ennen nääntymistä...
Lopuksi "päivä elämääni"-demonstraatio: Peitä aamulla silmälasiesi vasen linssi, oikean linssin vasen alaneljännes ja oikeasta alanurkasta keskelle epämääräinen pitkulainen alue. Hampaiden pesun yhteydessä sylkäise tahnaa keskelle linssiä, anna kuivua hetki, laita lasit päähän ja vietä normaalia elämää. Huom! Älä anna ärsyttää, jos lehden lukeminen on hankalaa juuri rivin kohdalle osuvan töhnän takia, aina voit yrittää keskittyä ja hahmottaa ylemmän ja alemman rivin tekstiä katsomatta niihin suoraan. Mikäli hammastahnassasi on pinkkejä tai vihreitä raitoja, aina parempi - niitä minun silmässänikin näkyy...
Kotikin on villiintyneessä tilassa.
Olen ehtinyt myös ajatella silmää ja sitä, mitä haluan sille tehtävän - sillä uskoisin savani kuitenkin itse päättää, vaikka tohtorit kovin päättäväisiä ovatkin. Alan kallistua siihen, että koska vaihtoehdot, ainakin mikäli ne ovat ne mitä olen ymmärtänyt, ovat A. leikkauta silikoni pois, pysäytä näön heikkeneminen mutta ota riski siitä, että verkokalvo tippuu eikä korjausleikkauksella voiteta muuta kuin silikonilla heikkenevä näkö, jonka taso on heikompi kuin ennen ensimmäistä leikkausta ja B. anna asioiden olla niin kuin ne ovat ja katso näön heikentyvän.
Olen ehkä päätymässä tuohon jälkimmäiseen. Täytyy vielä kysyä lääkäriltä, millaisista ajoista me nyt puhumme - heikkeneekö näköni silikonin kanssa olemattomiin hetkessä, tippuuko verkkokalvoni ilman silikonia tänä keväänä vai eläkeiässä. Isoja päätöksiä, joilla on paljon vaikutuksia. Toisaalta tuntuu helpottavalta, että juuri minun on ne tehtävä, olenhan aikuinen. Isäni ja äitini on jo kerran täytynyt päättää, pelastetaanko yksi silmä ja annetaan toisen mennä vai yritetäänkö pelastaa heikompi ja riskeerataan toinenkin. Viime kädessä kai jokaisen on vastattava elämästään ja päätöksistään itse. Toisaalta juuri se tekee asioista vaikeita. Vaikka verkosto ympärillä ottaa kiinni, tukee ja auttaa, minä ja vain minä voin päättää. Iskä on ahdistunut, ehkä vielä ahdistuneempi kuin minä: "voi kulta, kun osaisinko sanoa mikä on oikein ja järkevää".
Viime viikolla kuuntelin Alistair E. McGraithin Kristillisen uskon perusteita, kurssikirjaa. Siinä puhuttiin teodikeoista, pahan ongelmasta ja eilen unta odotellessani vatvoin asiaa ja tunsin palanneeni rippikouluun. Niinkuin Stingkin laulaa, "if you love somebody, set them free". Osa pahasta on ihmisen aiheuttamaa, sillä ihmisellä on vapaus valita hyvien ja pahojen tekojen välillä. Entäpä se paha, mikä ei ole kenenkään ihmisen vika? Sairaudet ja kipu? Vai onko se ollenkaan pahaa? Onko se Jumalan tapa vääntää asioita rautalangasta?
Ukki odotti tänään kolmatta päivää ravinnotta sappikivileikkaukseen pääsyä, mutta Keski-Suomen keskussairaalalla on niin kiire, ettei ehditty leikata. Voihan ne verorahat noinkin käyttää, makuuttaa ihmistä osastohoidossa ruuatta ja odottaa että ehditäänlö leikata ennen nääntymistä...
Lopuksi "päivä elämääni"-demonstraatio: Peitä aamulla silmälasiesi vasen linssi, oikean linssin vasen alaneljännes ja oikeasta alanurkasta keskelle epämääräinen pitkulainen alue. Hampaiden pesun yhteydessä sylkäise tahnaa keskelle linssiä, anna kuivua hetki, laita lasit päähän ja vietä normaalia elämää. Huom! Älä anna ärsyttää, jos lehden lukeminen on hankalaa juuri rivin kohdalle osuvan töhnän takia, aina voit yrittää keskittyä ja hahmottaa ylemmän ja alemman rivin tekstiä katsomatta niihin suoraan. Mikäli hammastahnassasi on pinkkejä tai vihreitä raitoja, aina parempi - niitä minun silmässänikin näkyy...
3 kommenttia:
Ensialkuun, tuo sitaatti on yksi John Lennonin lempisitaattejani.
Paljon tsemppiä ja voimia päätöksen tekoon!
Tuota McGrathin kirjaa mekin tentittiin joskus ensimmäisenä keväänä. Asiallinen teos. Kutsuttiin sitä kyllä nimellä "mäkkäri"
Luin juuri Eckhart Tollea, joka puhui siitä, että kun ihminen sairastuu, hän joko katkeroituu tai löytää jostain järjenvastaista voimaa ja rauhaa. Hänen mukaansa se johtuu siitä, että ihmisen samastuminen muotoon (ruumiiseen) ei enää onnistu. Jos siitä ei romahda, niin on pakko päätyä siihen, että Minä olen jotain muuta kuin vaikkapa silmäni. Näkö on mennyt, mutta minä olen jäljellä. Minä olen kokonainen, vaikka minun ruumiini ei toimi kunnolla ja siksi minulla on vajaita kokemuksia ja hankaluuksia. Ei se vika minussa ole vaan tässä ruumiissa. Ehkä tämä on sitä Jumalan rautalankaa.
Luin myös Kaarina Davisin tilityksen sairaanhoitojärjestelmämme älyttömyyksistä. Uskomaton kirja!
Lähetä kommentti