Kotiäidin luomulaaksossa pohdiskeltiin kotikoulua ja vinkattiin tästä dokumentista. Olipa kerrassaan mielenkiintoinen, jostain syystä asia kiinnostaa - ehkä ilmiön vierauden vuoksi? Monenlaista jäin miettimään ohjelman katsottuani.
Suomalainen koulujärjestelmähän on varsin tasapäistävä, muistan elävästi sen kiukun, jota ekaluokkalaisena koin, kun jouduin toisten kanssa opettelemaan aakkosia ja tavaamista vaikka opin lukemaan sujuvasti jo viisivuotiaana. Olin koko peruskouluajan sellainen perinteinen kympin tyttö, vähän ujo ja rauhallinen lukutoukka, jolle koulunkäynti ei tuottanut minkäänlaista päänvaivaa. Vanhoja reissuvihkoja selatessa on löytynyt äitin ja open kirjeenvaihtoa kiusaamisesta ja kavereiden vähyydestä, mutta itse en kovin montaa "pelottavaa isoa poikaa" kyllä muista. Kaikenlaista muuta muistan kylläkin, esimerkiksi sen, että 32 lapsen 3. luokassa oli aikamoinen hälinä ja vilinä, että yhdistetyssä 1.-2. ja 2.-3. luokassa sai kavereita myös isommista lapsista ja sen, että ala-asteen loppuaikojen miniryhmä, 13 lasta, mahdollisti sen, että sain joskus vähän haastavampia tehtäviä, enkä turhautunut ihan täysin. Yläasteen kurssimuotoisuus sopi minulle hyvin ja lukiota rakastin (ja rakastan edelleen) täydestä sydämestäni, sain haalia niin paljon opittavaa kuin itse koin hyväksi, sain valita ryhmät, tahdin ja aikataulut.
Rakastan ajatusta, että mahdolliset lapseni joskus voisivat käydä kyläkoulua, opiskella pienessä ja turvallisessa ympäristössä, jossa voisi tutustua eri ikäisiin lapsiin ja jossa opettajalla olisi aikaa ja mahdollisuuksia mukauttaa opetusta oppilasmäärän ja taitotason mukaan. Kotikoulussa näen mahdollisuuden vastaavaan kotioloissa. Huonojakin puolia voin listata paljon. Minua epäilyttävät ne kuuluisat sosiaaliset suhteet: toisten huomioon ottaminen, ystävien saaminen jne. Ehkä monilapsisissa tai monikkoperheissä tätä ongelmaa ei ole, mutta entäpä yhden lapsen kotikouluttajat? Tai jos sisaruksilla on iso ikäero tai muuten erilaiset intressit? En usko siihenkään, että yksi opettaja voi opettaa kaikkea, onhan jo ala-asteikäisillä luokanopettajan lisäksi muita opettajia esimerkiksi taideaineissa, kielissä tai liikunnassa. Jos mietin omien vanhempieni kykyjä pitää kotikoulua, en yhtään epäile, ettenkö olisi peruskoulusta selvinnyt - mutta äitini opetuksessa matemaattinen ymmärrykseni ei olisi häävi ja isäni englanninääntämyksellä pääsisi varmaan lähinnä rallikuskiksi ;)
Silti uskon, että kotikoulu tulee yleistymään. Ehkä niinkin, että useamman kotikoulua pitävän perheen voimavarat yhdistetään ja toisten vanhempi opettaa osaa ja toisten jotain toista ainetta. Niin kauan kun kouluverkkoja ja pieniä, turvallisia ja kotoisia yksiköitä lakkautetaan, kotikoulu kuulostaa ihan varteenotettavalta ja terveelliseltä vaihtoehdolta.
Mitäs te muut tuumaatte?
Suomalainen koulujärjestelmähän on varsin tasapäistävä, muistan elävästi sen kiukun, jota ekaluokkalaisena koin, kun jouduin toisten kanssa opettelemaan aakkosia ja tavaamista vaikka opin lukemaan sujuvasti jo viisivuotiaana. Olin koko peruskouluajan sellainen perinteinen kympin tyttö, vähän ujo ja rauhallinen lukutoukka, jolle koulunkäynti ei tuottanut minkäänlaista päänvaivaa. Vanhoja reissuvihkoja selatessa on löytynyt äitin ja open kirjeenvaihtoa kiusaamisesta ja kavereiden vähyydestä, mutta itse en kovin montaa "pelottavaa isoa poikaa" kyllä muista. Kaikenlaista muuta muistan kylläkin, esimerkiksi sen, että 32 lapsen 3. luokassa oli aikamoinen hälinä ja vilinä, että yhdistetyssä 1.-2. ja 2.-3. luokassa sai kavereita myös isommista lapsista ja sen, että ala-asteen loppuaikojen miniryhmä, 13 lasta, mahdollisti sen, että sain joskus vähän haastavampia tehtäviä, enkä turhautunut ihan täysin. Yläasteen kurssimuotoisuus sopi minulle hyvin ja lukiota rakastin (ja rakastan edelleen) täydestä sydämestäni, sain haalia niin paljon opittavaa kuin itse koin hyväksi, sain valita ryhmät, tahdin ja aikataulut.
Rakastan ajatusta, että mahdolliset lapseni joskus voisivat käydä kyläkoulua, opiskella pienessä ja turvallisessa ympäristössä, jossa voisi tutustua eri ikäisiin lapsiin ja jossa opettajalla olisi aikaa ja mahdollisuuksia mukauttaa opetusta oppilasmäärän ja taitotason mukaan. Kotikoulussa näen mahdollisuuden vastaavaan kotioloissa. Huonojakin puolia voin listata paljon. Minua epäilyttävät ne kuuluisat sosiaaliset suhteet: toisten huomioon ottaminen, ystävien saaminen jne. Ehkä monilapsisissa tai monikkoperheissä tätä ongelmaa ei ole, mutta entäpä yhden lapsen kotikouluttajat? Tai jos sisaruksilla on iso ikäero tai muuten erilaiset intressit? En usko siihenkään, että yksi opettaja voi opettaa kaikkea, onhan jo ala-asteikäisillä luokanopettajan lisäksi muita opettajia esimerkiksi taideaineissa, kielissä tai liikunnassa. Jos mietin omien vanhempieni kykyjä pitää kotikoulua, en yhtään epäile, ettenkö olisi peruskoulusta selvinnyt - mutta äitini opetuksessa matemaattinen ymmärrykseni ei olisi häävi ja isäni englanninääntämyksellä pääsisi varmaan lähinnä rallikuskiksi ;)
Silti uskon, että kotikoulu tulee yleistymään. Ehkä niinkin, että useamman kotikoulua pitävän perheen voimavarat yhdistetään ja toisten vanhempi opettaa osaa ja toisten jotain toista ainetta. Niin kauan kun kouluverkkoja ja pieniä, turvallisia ja kotoisia yksiköitä lakkautetaan, kotikoulu kuulostaa ihan varteenotettavalta ja terveelliseltä vaihtoehdolta.
Mitäs te muut tuumaatte?
9 kommenttia:
itsehän kävin ala-asteen silloin suomen kolmanneksi suurimmalla ala-asteella. ensimmäisen luokan alkaessa meitä taisi olla luokalla 33. välissä olin hieman vajaan lukukauden kotiopetuksessa. ja täytyy kyllä sanoa että kyllä kouluun palaaminen oli suuri onni ja autuus yhdeksän vuotiaalle.. edelleen on pieniä aukkoja osaamisessa tuolta kotikoulun ajalta (ne ***** kertotaulut), toisaalta sain siltä ajalta paljon muita arvokkaita kokemuksia joita en kyllä vaihtaisi pois. Kotikoulusta on kokemusta myös opettajan kannalta kun hankalaa oppilasta ei koulussa enää katsottu.. ei sekään mitään herkkua ole.
Itse siis olen peruskoulun vahva kannattaja, mutta vaatisin ennemmin muutoksia opettajien koulutukseen..suuria ryhmäkokoja koitetaan saada kuriin lakimuutoksilla, mutta samalla erityisoppilaita pyritään integroimaan tavallisille luokille. Tämä on hyvä asia, mutta silloin ei perus opettajan koulutus yleensä riitä vaan tarvitaan paljon muutakin.
-V
V, juuri tuota mä olen miettinyt! Sunkin kotiopettajallasi mun käsittääkseni on kuitenkin opettamisesta joku haju, mutta kun ei ihminen (ainakaan alalle kouluttautumaton) ole taitava kaikessa, niin helposti sitten jää jossain asiassa jonkinlaisia puutteita. Ei susta tullut insinööriä, ei ;)
Integraatioajatuksesta pidän kovasti, mutta mielestäni toimivan integraation takana on riittävät resurssit ja pieni ryhmäkoko. Jos on 32 oppilasta ja siihen päälle se erityislapsi, niin onko mikään ihme, ettei homma toimi? Varmasti tietynasteista erityispedagogiikkaa pitäisi opettaa myös luokanopettajille, mutta pitäisi myös olla ehkä joustavampia koulumuotoja - nyt kun homma tuntuu aika kaksijakoiselta: joko lapset on integroitu tai sitten ollaan erityisluokalla/-koulussa. Miksei voisi olla sellaista mallia, että lapsi integroidaan niille tunneille, jossa se kivuttomasti onnistuu?
Nyt kun arvioin omaa aikaani söötissä pienessä kyläkoulussa turvallisessa ympäristössä, esiin nousee jostain syystä erityisesti puutteet. Erityisaineita opettivat ne samat opettajat, riippumatta pätevyydestä (esim. englantia olen oppinut opetuksesta huolimatta, ja opin neulomaan kantapään oikein ennen kuin käsityönopettaja. Tosin isoäidin avustuksella). Ekaluokalle mennessä minäkin sujvasta lukutaidosta huolimatta tavasin samoja tavutaulukoita muiden kanssa ja pitkästyin tavattomasti. Kakkosluokalla käytiin mm. biologia ja uskonto ykkösluokan oppimateriaalista, ja kaikki vastaukset piirrettiin mitä inhosin sydämeni pohjasta. Sitten kun koulu kasvoi ja neljäs opettaja tuli, uusi luokka istutettiin liikuntasaliin. Niinpä neljän vuoden ajan talviliikuntatunnit olivat lähinnä loskassa kävelyä, kun ei muutakaan ollut tarjolla. Kuvistunneilla piirrettiin jotain tylsää puuväreillä, samalla kun opettaja piti toiselle luokalle englannintuntia.
Minä olen riittävän suurten koulujen kannattaja. Enkä oikein keksi kotikoululle mitään hyviä perusteluja mahdottomien kulkuyhteyksien lisäksi. Minun tarpeeni olisi voitu kotikoulutuksella huomioida paremmin, mutta en silti olisi päässyt sisäpelitunneille tai saanut asiantuntevaa kuvataiteen opetusta ja olisin ollut entistä enemmän "erilainen" ja suoraan sanottuna varmaan kasvanut kieroon. :P
Pilvi, mä niin viihdytyin tästä sun kuvauksesta :D riittävän suuret yksiköt on kyllä etu, mut ehkä isoista yksiköistä osaa niissä opiskelleet luetteloida vastaavia puutteita? Ymmärrän toki yskän, varmaan minimaalisen kyläkoulun ongelmat vastaa monilta osin kotikoulun ongelmia, etenkin jos opettajat on sitä vanhempaa ikäpolvea, jolle esim. kielet ei aukene edes ala-asteopetuksen vaatimalla tasolla.
Mä siis myös kannatan ehdottomasti integraatiota, mutta juurikin niin että siihen on riittävät resusrssit ja niin että erityisoppilaiden erityistarpeet otetaan "tavallisessakin" ryhmässä huomioon. Esim. meillä täällä yksi yläkoulu siirtää kaikki erityisoppilaat yleisopetukseen seiskan alussa, ikäänkuin uutena mahdollisuutena. Ajatus hyvä joo, mutta ei toimi jos ei mitään erityishuomiota saa. Ei ADHD pysty istumaan ja kuuntelemaan rauhassa 25 oppilaan ryhmässä parhaimmillaan 8h päivässä...
-v
Meillä ala-asteella mukautetussa opetuksessa olevia lapsosia integroitiin kyllä yleisopetuksen tunneille niiltä osin, kun se sujui hyvin. Ideana oli tietysti myös "totuttaa" niitä oppilaita yleisopetuksen tahtiin ja meininkiin, jotta hekin voisivat siirtyä sinne sitten yläasteella.
Minun luokallani oli koko peruskoulun korkeintaan 20 oppilasta, koska siihen on joku sääntö olemassa... Siis että integroidun näkkärin luokalla ei kai saisi olla enempää kuin 20 oppilasta. Kaikissa kouluissa tätä ei haluta tai voida ihan niin hyvin noudattaa, mutta minulla on aina ollut niin. Muuten on kyllä vähän ristiriitaisiakin kokemuksia integroimisesta. Periaatteessa se on tosi hyvä juttu, juu, mutta integroituna siitä voi kyllä jäädä huonojakin kokemuksia. Meidän ala-asteella oli yleisopetuksen lisäksi samassa rakennuksessa, tosin ihan eri osissa, erityisopetus ja vielä harjaantumiskoulu kehitysvammaisille, mutta silti oppilaat olivat kyllä harvinaisen suvaitsematonta porukkaa. Tai ehkä juuri siitä syystä, mistä sen tietää.
Tuosta kotikoulusta en osaa sanoa oikein mitään. Tavallaan tuntuu tosi mielenkiintoiselta systeemiltä, mutta siinä on kyllä opettavalla vanhemmalla älyttömä suuri vastuu saada se kaikki tieto opetettua, luultavasti ilman opettajan koulutusta. Etenkin taito ja taideaineet saattaisivat jäädä vähemmälle. Kenen kanssa sitä ryhmätyöskentelyäkään harjoittaa? Ja liikuntalajeja, etenkään joukkuelajeja? Saati sitten jotain puukäsitöitä. Kovin monelta ei taida löytyä ihan puukässäluokkaa kotoa.
Ronja, mä oon vahvasti sitä mieltä, että Keski-Euroopassa keskusteltu inkluusiomalli toimii paremmin. Siinä ajatuksena on, että ei yritetä integroida erityistarpeista "normaalien" joukkoon vaan koko tilanne järjestetään niin, että kaikki ryhmässä voivat osallistua. Toki välillä aika mahdoton homma, mutta edes yrittämisen arvoista. Mulle integraatiosta on jäänyt huonoin maku liikuntatunneilta, joskin yläaste-lukion liikanopeille nostettava hattua - asiaan todella panostettiin ja monesti onnistuttiinkin kivasti, esim. sulkapallotunneilla sain pelata sellaista sulkapallon sukulaista, jossa on tosi iso pallo, joku intiaanien vanha peli se oli. Asiaan varmasti vaikutti se, että yläaste-lukioni oli harjoittelukoulu ja opetusharjoittelijoille luonnollisesti teki hyvää tavata myös ryhmä, jossa on erityisoppilas. Huonoja kokemuksia on sitten ala-asteelta, kakkosluokan liikuntatuntien aikaan (en saanut urheilla, mutta kenties jotain kevyttä olisin voinut tehdä) piirsin ja väritin kaikki (!) Suomen liikennemerkit. Usein oli myös näitä "no me pelataan nyt korista, jos Tytti vaikka venyttelisit tai menisit kuntosalille"-tilanteita. Miksei koululiikunnassa voida kokeilla vaikka maalipalloa?
V, juurikin!
Me ollaan pelattu koulussa maalipalloa... Yläasteella. Ja lukiossa. Tosin niin, että minä suurin piirtein vedin ne osat tunnista ja opettaja ei kuunnellut, miten minä neuvoin sitä kentän rakentamisessa. Se oli vain hyvin etäisesti maalipallon sukuista räpellystä. :D
Ja joo, liikuntatunneista on huonoja kokemuksia. Ala-asteella pystyin vielä olemaan aika hyvin mukana melkein kaikessa, siinä jonnekin vitoseen asti. Okei, pesistä en pystynyt pelaamaan... Silloin taisin tyyliin hyppiä pituutta itsekseni. Vitosella tein hyvin monta kertaa kuntopiiriä liikkasalin ulkopuolella käytävässä tai sitten lähdin kävelemään avustajan kanssa. Yläasteella oli aina opettajan tuomio "no mee vaikka kävelemään" tai sitten istuin vain salin reunalla. Ja sain liikunnasta kasin, koska olin kuulemma niin passiivinen ja otin valittamatta vastaan sen, mitä minulle sanottiin, enkä ehdottanut itse, mitä voisin tehdä liikuntatunneilla. Kuinka monen muun oppilaan tarvitsee yläasteella itse ehdottaa, mitä hän voisi tehdä? Ja minä sentään kirjoitin ihan oikeasti sille opettajalle listan lajeista, joihin voin osallistua. Ei ihan toiminut sekään. Onneksi oli yläasteen loppupolella avustaja, joka oli koulutukseltaan liikunnanohjaaja, niin hän oikeastaan veti liikkatuntini.
Sillä yläasteella, missä minä olin, ei kaikkia erityisopetusta - tai nyt siis lähinnä pienryhmää - vaativia oppilaita laitettu yleisopetukseen, ihan osa vaan. Ja kun siellä nyt viimeksi kävin pyörähtämässä, huomasin, että yksi entinen pienluokkalainen, joka oli seiskalle siirtyessään mennyt yleisopetukseen, saa kyllä myös henkilökohtaista tukea. Hänellä oli joillain tunneilla yksi koulun avustajista istumassa vieressä ja homma tuntui toimivan niin. Vaikka se avustaja tosin sanoi, että tämä poika pärjäisi kyllä paremmin, jos olisi edelleen pienluokalla.
Ronja, kuulostaa kyllä tyypilliseltä. Mä vedin pari vuotta sitten kesäkerhoa ja siellä oli kans poika, jolle itsenäisesti toimiminen oli ihan mahdottomuus, mutta kaikki sujui kuin rasvattu, kun siinä vieressä oli joku ohjeistamassa.
Lähetä kommentti